tiistai 23. lokakuuta 2012

Hvalreki - Dead whale






Viimeinen pysähdys Snæfellsnesissa. Tien varressa kyltti, jossa luki Hvalreki - Dead whale. Teksti ei tarkoittanut kyltin taakse oikaissutta väsynyttä pyöräilijää vaan ihan oikeaa valasta.

Se oli ilmeisesti ajautunut rantaan, mutta en tiedä oliko rantaan joutuminen kuolinsyy vai oliko valas kuollut jo aiemmin. Pahoittelut herkimmille. Vähän hävetti rynnätä rannalle kuvaamaan kuollutta luontokappaletta, mutta uteliaisuus voitti.

En ole koskaan nähnyt valasta - en elävää enkä kuollutta - yhtä läheltä. Enkä varmaan tule näkemään.
Paikallisten luonto-oppaiden mukaan valas oli ehtinyt olla rannalla jo toista viikkoa ja haju oli sen mukainen. Kuvitelkaa mädäntyvä liha ja kertokaa se tuhannella.

Paikka johon valas oli päätynyt, oli mitä uskomattomin: viivasuora horisontti, tyyni vesi, johon pilvien muodostelmat heijastuivat, rannassa ja rantavedessä mustia laavamurikoita. Paikan autiudessa oli jotain todella tarunhohtoista. Tunsin olevani Taru Sormusten Herrasta elokuvassa. Tosin valaasta nouseva löyhkä piti aika tiukasti kiinni todellisuudessa.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Maailman laidalla




 
 


Myös nämä kuvat ovat Snæfellsnesista. Monen monta kuvaa aivan samasta paikasta, tiedän. En kuitenkaan malttanut jättää melkein mitään pois, rakastuin tähän maisemaan niin paljon, että jokainen kuva on tärkeä. En osaa oikein kuvailla miten paljon tällainen jyrkkä rantatörmä ja tyhjä autiuteen avautuva horisontti minua puhuttelivat. Tällaisessa paikassa tulee uskomaton tyhjyyden ja pienuuden tunne. Maailma on niin suuri ja niin uskomattoman kaunis. Mitä siihen voi enää pieni mitätön ihminen sanoa tai tehdä. Voi vain hämmästellä ja antaa paikan pyhyyden sulaa sieluunsa.

Maailman laidalla ollaan olemassaolon perimmäisten kysymysten äärellä. Ajattelen suurella kunnioituksella niitä ensimmäisiä islantilaisia, jotka työnsivät veneensä vesille edessä avautuvaa autiutta pelkäämättä ja purjehtivat niin pitkälle kuin merta riitti. Jotain hyvin hyvin erikoislaatuista heissä on ollut. Positiivista periksiantamattomuutta kai, optimismia ja rohkeutta tuntemattoman edessä.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Snæfellsnesin lintukalliolla









Kivi voi vulkaanisessa maassa muodostua niin kovin moneen muotoon. Erityisesti jos laava valuu veteen. Tässä paikassa laavaa oli sekä terävinä liuskamaisina kallioina, joiden kolojen asukkeina tuhannet lokit viihtyivät, että rannassa meren täydellisen pyöreiksi hiomina isoina ja pieninä kivinä. Seassa oli sekä aivan valkoisia, että pikimustia murikoita. Geologi olisi epäilemättä voinut valottaa meille mistä oikein oli kyse. Lokkien lakkaamaton kirkuna sai minut tuntemaan oloni tunkeilijaksi. Vaikka kuvailimme kunnioittavan matkan päästä, tuntui silti siltä että olemme nyt toisten pesimäpuuhien tiellä.

Keräsimme rannalta taskuihin mukaan kiviä ja nyt ne koristavat kukkaruukkujani. Kivet ovat paras ja kaunein tuliainen ikinä.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Maailman paras kalakeitto




 

Snaefellsnäsin kärjessä, rantatörmän suojissa sijaitsi mitä ihanin pieni talo, jossa kahvila. Matkaopas kehui, että sieltä löytyy Islannin paras kalakeitto, vai lieneekö ollut jopa koko maailman paras. Parhauksista en tiedä, mutta hyvää se oli. Huonoa en kyllä Islannissa maistanutkaan. Osaavat valmistaa nuo merenelävät, niin keitoksi, kuin muiksikin ruokalajeiksi.

Pikku kahvila oli fantastinen. Sisältä sisustettu kuin mummon mökki, ulkona aurinkoinen terassi ja ruokalista miellyttävän yksinkertainen. Jälkiruuaksi löytyi ihania kakkuja. Kaikki tarjoiltiin sekalaisista isoäidin ruusuastioista. Sympaattisuuden huipentuma.

Paikka olisi ollut mieleenpainuva jo ilman maisemaakin. Aava Atlantti oli siinä aivan edessä. Aurinko paistoi, oli Islantilaisittain helteistä (+20). Ajan olisi voinut pysäyttää siihen paikkaan, jos ei olisi ollut viikon lomalla ja takaraivossa pakonomainen tarve nähdä niin paljon kuin mahdollista - eli suorittaa koko ihana Snaefallsnäs yhdessä päivässä.

Snaefellsnes


 
 


Muutama kuva Snaefellsnesin niemestä Islannin länsirannikolta. Fantastinen paikka, jossa muutaman kilometrin ajettuaan päätyi taas uuteen, pinnanmuodoltaan, kasvistoltaan ja maisemaltaan aivan erilaiseen paikkaan. Kun vielä sää vaihteli yhden päivän aikana hurjasta tuulesta ja sateesta yli 20 asteen kesäiseen (Islannin mittakaavassa hurjaan) lämpöön, oli turistilla ihmettelemistä. Yhteen päivään mahtui niin monenlaisia näkyjä, tunnelmia ja emootioita, että niitä oli jopa vaikea sulattaa. Reykjavikiin palatessa olimme rättiväsyneitä.

Kuvatkin on pakko laittaa tänne useammassa erässä, lisää seuraa.  



http://fi.wikipedia.org/wiki/Sn%C3%A6fellsnes

maanantai 17. syyskuuta 2012

Syyspäivän ilta

Ulkona on ihan vihonviimeinen myrsky. Voi olla vain tyytyväinen, että ei tarvitse lähteä mihinkään ja kotiinkin ehdin kuivana ennen kuin sade alkoi.

Olen tänään tehnyt harjoituksia Kelan sivuilla. Hain äitiyspäivärahaa ja vanhempainrahaa. Ei ollut ihan yksinkertainen temppu, koska vapaiden optimointi vaatii melkoista suunnittelua. En tiedä päädyinkö nyt ihan parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mutta tehty on, ainakin toistaiseksi.

Tällaisten byrokraattisten prosessien kautta konkretisoituu koko elämäntilanne. Ymmärtää paremmin, mitä ensi vuonna oikein tapahtuu. Näillä näkymin olen kotona ainakin heinäkuun loppuun asti. On toki mahdollista, että vielä paljon sitä pidempään, mutta tämän tiedon kanssa elän toistaiseksi.

Ystäväni jakoi tänään tämän Silvio bandin kappaleen. Sen nimi Annoying Thoughts on aika hyvä, koska kappale sinänsä jo oli minusta aika "annoying". Jotain hauskaakin siinä silti oli. Vetoavaa. Syyspäivän iltaan hyvin sopivaa.


Minua vähän huvitti, sillä bändin nimi Silvio toi mieleen aivan toisen Silvion. Tutumman ja rakkaan. Kesällä 1997 ostin Havannasta Silvio Rodriguezin levyn, jossa oli myös tämä kappale. En voi kuunnella sitä tuntematta jotain kummallista haikeutta. Kaikki siihen liittyvät muistot ovat himmenneet vuosien varrella, mutta musiikki koskettaa jotain syvällä tunnemuistissa olevia fiiliksiä ja ei sitä voi kuunnella herkistymättä.




perjantai 14. syyskuuta 2012

Geysir





Matkustimme ystäväni kanssa heinäkuussa viikoksi Islantiin. Se oli hämmentävä kokemus. Ehkä erityisesti siksi, että olin aina halunnut matkustaa sinne ja nyt tartuin tilaisuuteen. Káikkien odotusten täyteisten vuosien jälkeen oli kummallista yht'äkkiä olla paikan päällä Islannissa, josta olin pitkään haaveillut.

Matkassa kohtasivat siis suuret odotukset ja vankat käsitykset siitä, mitä odottaa, sekä perillä koettu hämmennys siitä, miten erilainen paikka Islanti kuitenkin oli kuin olin ennakkoon ajatellut. Se ei vastannut odotuksia, vaan oli jotain aivan omanlaistaan. Ihan todella uniikki ja kuitenkin suloisella tavalla tutun oloinen. Tuntui kuin olisin tullut tuttuun paikkaan, omalle mukavuusalueelle. En ole montakaan kertaa matkustaessani kokenut vastaavaa tunnetta, mutta uskokaa tai älkää, se oli erittäin miellyttävä.

Nämä kuvat otin ensimmäisenä päivänä Islannissa. Vuokrasimme Reykjavikista auton ja ajoimme kultaisen kierroksen. Päivä oli hieno johdatus siihen, mitä Islannilla voi olla parhaimmillaan tarjota. Pienten välimatkojen päähän on sijoittunut niin monta ihmeellistä paikkaa, että yksikin niistä olisi vaatinut hitaampaa sulattelua. Nämä kuvat ovat paikasta, josta Geysirit ovat saaneet nimensä. Kuumia vesisuihkuja on Islannissa muuallakin, mutta se suurin ja kuuluisin (nyt jo lähes hiljentynyt) on nimeltään Geysir. Alueella oli useita kuumia lähteitä, jotka purkautuivat tai pulputtivat hiljakseen. Kaikissa vesi kiehuvan kuumaa, mikä aikaansaa purkauksenkin.

tiistai 21. elokuuta 2012

Prinsessa Ukok palaa kotiin


Törmäsin ihanaan tekstiin. :) Artikkeli lehdessä nimeltä Siberian Times kertoo miten 2500 vuotta vanha Siperian ikiroudassa säilynyt naisen muumio palaa kotiseudulleen kiertoelämän jälkeen. Muumio siis asetetaan lähiaikoina esille uuteen museoon, joka on valmistumassa löytöpaikalle.

Muumio on ristitty prinsessa Ukokiksi ja siitä tekee erityisen paitse erinomainen kyky kestää aikaa, myös vartaloa koristavat muinaiset tatuoinnit. Uskomattoman kauniita ja taidokkaita!

Myös Ukokin rinnalla lepäävillä soturimiehillä on vastaavat koristukset hyvin säilyneessä ihossaan. Vaikka en ole tatuointityyppiä, niin jotain tällaista ottaisin, jos ihoani haluaisin koristella.

Ukok ja kumppanit herättävät mielikuvituksen ja olisi ihana tietää enemmän. Minkälaista elämää tundralla vietettiin 2500 vuotta sitten, elivätkö he löytöpaikalla vai olivatko matkalla jonnekin, mitä tarinaa tatuoinnit kertovat?

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Islanti kutsuu


Tänään lähdetään ystävän kanssa tarujen saarelle. Pannaan vähän unelmia toteen ennen kuin elämä loppuu. Lähtö koittaa nyt. See ya!

perjantai 13. heinäkuuta 2012

Kuulumisia, uutisia, salaisuuksia

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut blogia heinäkuussa. Olen aina ollut lomilla kiireinen, reissussa, netin ulottumattomissa tai muuten vain internetpaastolla. Nyt on käynyt päin vastoin, heinäkuussa onkin yhtäkkiä aikaa. Vaikka olen lomalla, olen Suomessa. Lisäksi olen kavereiden ulottumattomissa (ei yhtään tuttavaa lähitienoilla), vieraalla paikkakunnalla (Savonlinna), eikä sääkään juuri tänään suosi kesärientoja saati uusien tuttavuuksien solmimista (sataa kuin Esterin hanurista). Siispä on pitkästä aikaa sekä aikaa että halua kirjoittaa blogia. Ja se on ihan hyvä, sillä nyt on ihan aidosti jotain kerrottavaa.
  
Maaliskuun jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Siis ihan oikeasti on! :)
Nyt on muutosta ilmassa. Huhtikuun puolivälissä palasin nimittäin Jordaniasta ja toin palatessani, jos ei nyt matkatuliaisen, niin kuitenkin yllättävän uutisen. Se oli tietoisuus siitä, että seuraava sukupolvi on idullaan. Matkan jälkeen siis varmistui asia, jota jo matkan aikana vähän uumoilin: että vauva tulee tähän meidän hajatalouteen.

Yllättävä, suuri ja hämmentävä uutinen siis.
Olen ollut alkuvaiheen ajan aika hissun kissun asiasta ja jakanut salaisuuden melko hitaasti ja valikoivasti kavereiden ja perheenjäsenten kanssa. Nyt eletään jo neljättä kuukautta ja raskaus alkaa hiukan näkyä, samoin enemmistö lähimmistä ystävistä, perheestä ja osin myös tuttavista alkaa olla tietoisia meidän tulevasta elämänmuutoksesta. Alan myös itse pikkuhiljaa tottua siihen, että olen raskaana. Ajatukseen lapsesta ja vanhemmuudesta en ole vielä tokikaan tottunut, saati valmistautunut. Kuten eräs tuntemani viisas nainen sanoi, on hyvä että luonto on ajatellut tämän yhdeksän kuukauden mittaisen valmistautumisvaiheen lisääntyvän ihmisyksilön puolesta. Jos odotus kestäisi kaksi viikkoa, voisi moni pallero tulla unohdetuksi pusikkoon, kuin jäniksenpoikanen ikään. Yhdeksässä kuukaudessa ajatukseen jälkeläisestä ehtii siis tottua ja valmistautua ja sitoutua, niin on ainakin tarkoitettu.

Raskauden myötä on moni asia päässä tuntunut loksahtavan paikoilleen. Moni sellainen juttu jota olemme vääntäneet viimeiset kolme ja puoli vuotta (koko yhdessäolomme ajan) on joko menettänyt merkityksensä tai asettunut ihan itsellään. Enemmän toki, kuin todellisista asioiden ratkeamisista, on kyse siitä, että nyt kun jotain todella odottamatonta ja suurta tapahtuu, tuntuu siltä, että kaikki pienemmät asiat tulevat ratkeamaan väkisinkin omalla painollaan. Ne siis laimenevat ja muuttuvat vähemmän tärkeiksi, siirtyvät pois ajattelun fokuksesta. Kysymykset asuinpaikasta, työstä, parisuhteen tulevaisuudesta ovat siirtyneet päivän polttavista aiheista sellaiseen "järjestyvät ajallaan" -asioiden koriin tai vaihtoehtoisesti "tässähän tämä tuli jo samalla päätettyä" -koriin.

Toisaalta raskauden myötä myös monenlaiset vähän typerätkin huolet valtaavat mielen ainakin ajoittain. Jos tähän asti olen opetellut elämään täydellisessä itsenäisyydessä, jossa ei juuri tarvitse vastata toiselle arkipäivän päätöksistä tai tavasta järjestää oma elämä - ihan vain siitä käytännön syystä, että asumme eri maissa, joudunkin nyt tottuttelemaan ajatukseen, että ei ole vain yksi minä ja toinen minä, vaan me, jonka pitäisi toimia yksikkönä ja suunnitella myös yhdessä tulevaisuutta. Se on haastavaa ja tulee vielä aiheuttamaan monta ristiriitaa ennen ja jälkeen lapsen syntymän, mutta tällä erää yritän pysytellä rauhallisena ja luottavaisena muutoksen edessä.

Kuva: Etsy

torstai 15. maaliskuuta 2012

Flight of the Fireflies



Ruotsalainen tulikärpäspeli on meditatiivisinta mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Valopisteitä keräillään utuisen musiikin säestämänä pitkin Tukholman lähiöitä, ratapihoja ja joutomaita. Visuaalisuus on hillittyä, mutta vangitsevaa. Aito ympäristö antaa unenomaiseen tunnelmaan särmää.

Ei tämä peli ehkä kaikkiin mielentiloihin sovi, mutta tyyneen rentoutumiseen, hiljaiseen iltaan, ennen nukkumaanmenoa. Omaperäistä, rohkeaa, hauskaa - tämä peli sai minusta ystävän.

Kiinnostuneille: Analyysiä pelistä Gomorron Sverige -ohjelmassa, kohdassa 4:40.

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Ikävä kesää!




Viljapelto on kuvattu Drotningholmissa Tukholman liepeillä heinä-elokuun taitteessa 2010. Takana oli ihana loma. Paljon lämpöä, paljon hauskuutta, paljon hyviä seikkailuja.
Kuvat saavat ikävöimään kesää. Aurinkoa, lämpöä ja vähiä vaatteita. Olen kyllästynyt kerrospukeutumiseen, enkä keksi aamuisin mitään päällepantavaa. Iho on koetuksella, mikään kosteutus ei tunnu riittävän.
Ehkä vieläkin enemmän kaipaan vapautta. Tulemista ja menemistä oman inspiraation mukaan.
Ja vasta viimeksi kirjoitin pitäväni talvesta.
Tänään on  karkauspäivä, 29.2. En kosinut, enkä kosi, vaikka vielä olisi tunti Tanskan aikaa jäljellä, 15 minuuttia kotimaista. Tämä on muuten blogin 301 kirjoitus. Onpa näitä kertynyt.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Bukarest talvella


Nämä kuvat ovat jonkun salaperäisen valokuvaajan 1960-luvun lopulla Bukarestissa kuvaamia. Varmuudella tiedän vain, että kuvaaja on romanialainen. Nämä ovat minusta aivan valtavan hienoja. Haluaisin välittömästi matkustaa Romaniaan ja nähdä miten joukkoliikenne tänä talvena sujuu.

Kuvien tunnelma on niin samanlainen kuin Helsingissä viime viikkoina, vaikka täällä ihmisiä ei ole olekaan yhtä paljon, eikä heitä oteta liikennevälineisiin yhtä aikaa yhtä paljon. Lumen määrä aiheuttaa kaikessa poikkeustilan, asioiden ei voi olettaa toimivan samoin kuin normaalisti. Helsingin keskustan kadut muuttuvat perunapelloiksi, jalkakäytävät ovat parhaimmillaan olleet niin lumivallien tukkimia, että olen kahlannut polvea myöten lumessa.

Kaikkihan eivät täällä todellakaan auraa jalkakäytäviä - asian todistaa Helsingin maistraatin edessä oleva pätkä, jota ei aurattu kokonaiseen viikkoon. En valita siitä syystä, että poikkeustila tuo arkeeni tietyllä tavalla pikantin lisän. Luonto on se joka loppupeleissä määrää, niin pääkaupugissa kuin keskellä korpeakin. Ja minä pidän talvesta!

Lana Del Ray

Tänä iltana olen kuunnellut Lana del Rayta. Törmäsin ladyn musiikkiin, kun löysin Claire Denamurin cover version Lanan Video Games kappaleesta.
Lanassa on minusta jotain aseistariisuvan seksikästä. Herkkyyttä yhdistettynä ehkä vähän turhankin hiottuun femme fatale tyyliin. Laulaja kuvailee ajatusta taiteilijanimensä taustalla seuraavasti: "Lana Del Rey reminded us of the glamour of the seaside. It sounded gorgeous coming off the tip of the tongue."

Kuulostaa jopa laskelmoidun hyvältä ja samaan aikaan myös vilpittömän naivilta, vähän kömpelöltäkin. Nuori Lana ei ehkä ole vielä ihan niin kohtalokas sielultaan, kuin viimeistelty taiteilijapersoonansa. Pidän kuitenkin musiikista hirveän paljon, tai ainakin kaikesta siitä, mitä olen tämän illan aikana ehtinyt kuunnella.



Lähetin tämän videolinkin poikaystävälleni illan päätteeksi ja kerroin, että hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Hän kertoi, että se sai hänet sulamaan siihen paikkaan. Hah! :)

tiistai 14. helmikuuta 2012

Lämmintä ystävänpäivää!


Tämän kuvan muodossa lähti tänään ystävänpäivätervehdys Tanskanmaalle kera virtuaalihalauksen. Tuokoon se lämpöä helmikuiseen pyrypäivään myös kaikille muille ystäville ja rakkaille.
Ruotsalainen veti tänä vuonna pitemmän korren tervehdyksellään. Se ei ehkä ollut yhtä lämmin, mutta ainakin oikea-aikainen. Minuuttia yli puolenyön (Tanskan aikaa) tuli ihana ystävänpäivän tekstiviesti. Olin jo unten mailla ja heräsin puolipökerryksissä lukemaan viestiä, mutta sekavasta järjenjuoksusta huolimatta se tuotti onnen tunteen.

Siis: Hyvää ystävänpäivää ystävät!

maanantai 6. helmikuuta 2012

Bollywoodriemu

Finnair tekee yllättävän innovatiivista viestintää - siis pörssiyhtiöksi. Viikon alkua ilahdutti tämä video Intian kansallispäivänä järjestetystä Flashmobista lentokoneessa. Vankkumattomana Bollywood-fanina en voi olla hihkumatta innosta tämän nähdessäni! Koko tanssin ajan kestävää kestohymyä olisivat voineet vielä johdonmukaisemmin harjoitella, vaikka toisaalta monilta tuntui tanssin riemu löytyvän aivan luonnostaan. Täydet pisteet myös hienoista asuista!

Pieni vaalianalyysi

Olen sivusta seurannut tuttavapiirini vaalikuumeilua. Olen työn takia joutunut pysyttelemään siitä näennäisesti sivussa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että en privaatisti olisi liputtanut oman ehdokkaan puolesta tarmokkaasti. Ehdokkaani oli ensimmäisistä tv-tenteistä lähtien varsin selvä, enkä joutunut epäröimään (omaa arvomaailmaani varsin hyvin heijastelleen) valintani kohdalla kertaakaan.

Katsoin leijonan osan kaikista suurista vaaliväittelyistä ja tv-haastatteluista sekä (ehkä työstäkin johtuen) seurasin hyvin kattavasti myös lehdistöä. Vaaleista jäi minulle kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen vire. Ikäänkuin politiikka olisi palannut politiikkaan. Arvoilla ja ideologioilla oli yllättäen taas pitkästä aikaa merkitystä vaalikeskusteluissa.

Tämä leimasi minusta erityisesti ensimmäistä kierrosta - moni ensimmäiselle kierrokselle jäänyt ehdokas piti arvokeskustelun korkeaa tasoa yllä, eikä se toisellakaan kierroksella latistunut, vaikkakin tasapäistyi. Ehdokkaat pelasivat toisella kierroksella varman päälle ja välttivät riskialttiita irtiottoja toisistaan.

Minusta poliitikkojen on tärkeä osata erottua, luoda oma linja ja sanoutua myös irti tietyistä asioista. Johtajilta kaivataan kykyä olla asioista johdonmukaisesti jotain mieltä ja sanoa se selvästi myös ääneen, asia-argimentein perustellen - senkin uhalla, että saa myöhemmin todeta olleensa väärässä. Jos tätä ei osaa tai uskalla, ei politiikka ole oikea paikka ansaita leipäänsä.

Keskustelun aktiivisen vireen taustalla on minusta Perussuomalaisten viime keväinen vaalivoitto. Oli siitä miten huolestunut tahansa, on se poikinut sen positiivisen piirteen, että se on ravistellut muut puolueet hereille. En tiedä onko suomalainen politiikka vieläkään ihan tilanteen tasalla, mutta enemmän ollaan hereillä kuin vielä vuosi sitten. Eduskuntavaalien alla tapahtunutta vastakkaisille näkemyksille flirttailua ei presidentinvaaleissa nähty. Linjoja on terästetty.

Tässä pari videota, jotka hyvässä ja pahassa ilahduttivat ja naurattivat viime viikkoina:



perjantai 3. helmikuuta 2012

Kääntöpöydän förskottina borshia


Kääntöpöydän förskotti 4.2. (päivittyvä video) from Dodo on Vimeo.

Hyvä ystäväni häärii huomenna Kääntöpöydän hienossa tempauksessa, joka kevään kuluessa jalostuu vakituiseksi toiminnaksi. Kääntöpöytä on Pasilan ratapihalla sijaitseva Dodon kaupunkiviljelypuutarha, jossa (ainakin) tänä vuonna tulee toimimaan oma ravintola. Huomenna on käynnistystempaus:

Löydä ensi kesän pakollinen vierailu­kohde jo helmikuussa. Esittelemme Dodon tulevaa kaupunki­viljelypuutarhaa ja halutessasi pääset nikkaroimaan viljelylaareja. Päivän kruunaa Ravintola Kääntöpöydän talvinen menu. Tarjolla slaavilainen kasvismenu, mm. luomu-borssi­keittoa & vuolukermaa sekä avotulella paistettuja syrnikkejä, puolukkahilloa ja jugurttimoussea…  Pakkaspäivän lämmikkeeksi sopii toki myös tarjolla oleva kuuma minttutee Pasilan sissiviljelmien viime kesän sadosta kera cityhunajan. Ravintola aukeaa n. 12.00. Pakkasesta ja muista hidasteista huolimatta kannattaa tulla paikalle. Menu saa kuolan valumaan.

Lisää Kääntöpöydästä: http://kaantopoyta.fi/

torstai 12. tammikuuta 2012

Asioita joista pidän: Samothracen Nike

Yksi vaikuttavimmista koskaan näkemistäni taideteoksista on Louvressa esillä oleva Samothracen siivekäs voitto eli Samothracen Nike. Se on läheltä tarkasteltuna huikaisevan upea, mutta kauempaa ehkä vieläkin mykistävämpi.

Veistos on sijoitettu niin sanotun Daru-portaikon keskitasanteelle ja hallitsee sieltä majesteetillisesti pitkää patsaiden täyttämää galleriaa, jota Daru-pavinljongiksikin kai kutsutaan. Näky lumosi minut jo kun olin Louvressa ensimmäisen kerran 5-vuotiaana, tai näin on minulle kerrottu. Kevään 2005 aikana Pariisissa ollessani kävin ihailemssa sitä useita kertoja.

En tiedä onko kukaan muu katsonut lapsuudessaan YLE:llä jo 80-luvun alussa pyörinyttä Mestarin siveltimestä -sarjaa. Se oli 10 minuutin mittainen pikku pätkä, jota näytettiin täytteenä muiden ohjelmien välissä. Jokaisessa jaksossa esiteltiin yksi taiteilija ja hänen teoksensa. Teema uusi sarjan ainakin viime syksynä ja on ehkä näyttänyt sitä useaankin otteeseen.

Olen varmasti nähnyt sarjan kaikki jaksot lapsena, mutta muistan sen teosesittelyistä vain joitakin hassuja. Sen sijaan sarjan alkukuva ja -musiikki on syöpynyt verkkokalvolle. Siinä on kuvattu Louvren Daru-portaikkoa ja sen yläpäässä oleva Samothracen Nike sekä portaita ylös alas kulkeva museovieraiden virta. En löytänyt pätkää netistä - sillä ei ole YLE:n mukaan nettikatseluoikeuksia. Ahkerassa mestarin siveltimestä -sarjan katselemisessa on varmasti selitys siihen miksi Samothracen Nike on ollut minusta pienestä pitäen niin valtavan kiehtova.

Nike on seissyt paikallaan vuodesta 1884, jolloin se tuotiin Kreikasta Ranskaan. En voi olla ajattelematta, että ainakin osa veistoksen myyttisestä maineesta, on sen nerokkaan intendentin ansiota, joka keksi sijoittaa sen juuri siihen paikkaan, jossa se edelleen on.
Jos teillä on tilaisuus, niin menkää paikan päälle ja pysähtykää tilaan hetkeksi. Se on varmasti aina yhtä hälyinen, mutta sen kiintopiste on aina yhtä vangitseva.


Lisätietoja veistoksesta Wikipediassa