tiistai 23. lokakuuta 2012

Hvalreki - Dead whale






Viimeinen pysähdys Snæfellsnesissa. Tien varressa kyltti, jossa luki Hvalreki - Dead whale. Teksti ei tarkoittanut kyltin taakse oikaissutta väsynyttä pyöräilijää vaan ihan oikeaa valasta.

Se oli ilmeisesti ajautunut rantaan, mutta en tiedä oliko rantaan joutuminen kuolinsyy vai oliko valas kuollut jo aiemmin. Pahoittelut herkimmille. Vähän hävetti rynnätä rannalle kuvaamaan kuollutta luontokappaletta, mutta uteliaisuus voitti.

En ole koskaan nähnyt valasta - en elävää enkä kuollutta - yhtä läheltä. Enkä varmaan tule näkemään.
Paikallisten luonto-oppaiden mukaan valas oli ehtinyt olla rannalla jo toista viikkoa ja haju oli sen mukainen. Kuvitelkaa mädäntyvä liha ja kertokaa se tuhannella.

Paikka johon valas oli päätynyt, oli mitä uskomattomin: viivasuora horisontti, tyyni vesi, johon pilvien muodostelmat heijastuivat, rannassa ja rantavedessä mustia laavamurikoita. Paikan autiudessa oli jotain todella tarunhohtoista. Tunsin olevani Taru Sormusten Herrasta elokuvassa. Tosin valaasta nouseva löyhkä piti aika tiukasti kiinni todellisuudessa.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Maailman laidalla




 
 


Myös nämä kuvat ovat Snæfellsnesista. Monen monta kuvaa aivan samasta paikasta, tiedän. En kuitenkaan malttanut jättää melkein mitään pois, rakastuin tähän maisemaan niin paljon, että jokainen kuva on tärkeä. En osaa oikein kuvailla miten paljon tällainen jyrkkä rantatörmä ja tyhjä autiuteen avautuva horisontti minua puhuttelivat. Tällaisessa paikassa tulee uskomaton tyhjyyden ja pienuuden tunne. Maailma on niin suuri ja niin uskomattoman kaunis. Mitä siihen voi enää pieni mitätön ihminen sanoa tai tehdä. Voi vain hämmästellä ja antaa paikan pyhyyden sulaa sieluunsa.

Maailman laidalla ollaan olemassaolon perimmäisten kysymysten äärellä. Ajattelen suurella kunnioituksella niitä ensimmäisiä islantilaisia, jotka työnsivät veneensä vesille edessä avautuvaa autiutta pelkäämättä ja purjehtivat niin pitkälle kuin merta riitti. Jotain hyvin hyvin erikoislaatuista heissä on ollut. Positiivista periksiantamattomuutta kai, optimismia ja rohkeutta tuntemattoman edessä.


perjantai 19. lokakuuta 2012

Snæfellsnesin lintukalliolla









Kivi voi vulkaanisessa maassa muodostua niin kovin moneen muotoon. Erityisesti jos laava valuu veteen. Tässä paikassa laavaa oli sekä terävinä liuskamaisina kallioina, joiden kolojen asukkeina tuhannet lokit viihtyivät, että rannassa meren täydellisen pyöreiksi hiomina isoina ja pieninä kivinä. Seassa oli sekä aivan valkoisia, että pikimustia murikoita. Geologi olisi epäilemättä voinut valottaa meille mistä oikein oli kyse. Lokkien lakkaamaton kirkuna sai minut tuntemaan oloni tunkeilijaksi. Vaikka kuvailimme kunnioittavan matkan päästä, tuntui silti siltä että olemme nyt toisten pesimäpuuhien tiellä.

Keräsimme rannalta taskuihin mukaan kiviä ja nyt ne koristavat kukkaruukkujani. Kivet ovat paras ja kaunein tuliainen ikinä.