maanantai 28. joulukuuta 2009

Asioita joista pidän: Tupakointi

Pidän kamalasti tupakoinnista! Noin. Nyt se on sanottu. Aloitin tupakanpolttamisen kesänä, jolloin täytin 16. Talvella olin jo polttanut kavereiden omia, mutta kesän aikana päätin aloittaa. Poskareilla tietenkin. Syksyyn mennessä olin "tupakoitsija". Lukiossa viihdyin välkät tupakkapaikalla.

Olen yrittänyt lopettaa tupakoinnin lukemattomia kertoja. Vakavin yritys oli 2004-2006. Olin polttamatta yli kaksi vuotta. Sitten aloin taas hiljalleen pummia silloin tällöin. Viime vuodet olen ollut tuuripolttaja. Poltan aina kun on juhlahetki, seksin jälkeen, kun joku mukava ihminen pyytää tupakalle, kun olen sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa olen tottunut polttamaan.

Ruodusta ratkeamiset ovat aina tapahtuneet vaikeissa elämäntilanteissa, eron myötä, yksinäisyydessä, gradua tehdessä jne. Tupakointi lisääntyy merkittävästi huonoina aikoina. Kun menee hyvin, on jopa tupakoimattomuus helpompaa.

Olen tupakointini suhteen kaapissa. En polta vanhempieni aikana. Uudet ihmiset ovat aina yllättyneitä, että poltan, en kuulemma näytä tupakoitsijalta. Monet kummeksuvat, ehkä vähän paheksuvatkin. Poltan usein vähän varkain ja koen siitä huonoa omaatuntoa.

Nyt olen lakossa. Työkaverini kanssa päätimme lopettaa tupakoinnin jouluaattona. Päätös oli yhteinen ja hyvä. Emme lyöneet vetoa, emme yllyttäneet, emme empineet. Päätimme vain, että me molemmat lopetamme tupakoinnin.

En tiedä vielä onko kyse lopullisesta päätöksestä. Pidän tupakoinnista ehkä liian paljon jättääkseni sen lopullisesti. Katsotaan. Kollegan kanssa jaettu päätös on hyvä kannustus. Koen tarvetta pitää pintani tupakoimattomuudessani, jotta en antaisi hänelle hyvää syytä retkahtaa.

Mikä tupakassa sitten viehättää? Savu, raukeus, kiireettömyys, tyynnyttävä tunne, koko tupakoinnin estetiikka.

Erään toisen tupakkalakon kuvaus löytyy ystäväni blogista. Lukekaapa!

Kuva: Audrey Hepburn Complex -blogista.

Les Sauvage

Törmäsin tänään ihanaan asiaan, ystävieni bändiin: Les Sauvages. Tuli onnellinen mieli! He ovat kiistatta ihanin pariskunta jonka tiedän. Suurta rakkautta New York, Pariisi, Tokyo -akselilla, sittemmin Pariisiin asettuneena. Jos joskus haluaisin vaihtaa elämää jonkun kanssa, niin heidän jomman kumman.

Musiikki on hassua, yhtä hassua kuin tekijänsä. Kuunnella voitte myspace -sivulla: http://www.myspace.com/lessauvage

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Jouluoksennus

Edellisen kirjoituksen syntyhetken kiistattoman pirteästä tunnelmasta huolimatta joulu ei kääntynyt nousuun, päinvastoin, tunnelma laski entistä alemmas. Olen huono jouluissa, se ehkä kertoo jotain minusta ja kypsymättömyydestäni. En kestä perhejoulua, enkä oikein kaukojouluakaan näemmä. Eritoten, jos se pitää viettää perheen kanssa. Enkä oikein kestä mitään muutakaan joulunvieton muotoa, koska juhla ylipäätään tekee minut masentuneeksi. Jostain syystä minulle tulee aina valheellinen olo. Ilonpito tuntuu teeskentelyltä ja muistuttaa enemmän niistä piiloon painetuista ristiriidoista ja ikävistä asioista, joista ei puhuta. Se muistuttaa minua myös oman elämäni puutteista, ulkopuolisuudesta, tekee olon entistä yksinäisemmäksi. On yleensä piinallinen tavalla tai toisella. Huomaan aina toivovani, että se olisi ohi mahdollisimman pian.

Olimme siis neljä päivää Pietarissa, joka oli kyllä puitteiltaan mitä mahtavin joulukaupunki (jos haluaa välttää perinnejoulun, mutta silti fiilistellä joulua tavalla tai toisella). Puitteet siis kunnossa, mutta henkisesti matka oli kuluttava ja kotiinpaluu sitäkin kuluttavampi. Jouduin välttelystä huolimatta aavistuksenomaiseen perhejouluun neljän sukupolven kokoontuessa tänään sisareni luokse syömään. Aamukuuden herätys ei ollut omiaan auttamaan siinä, että tunsin itseni todella väsyneeksi ja masentuneeksi. Sain melko suorasanaisia moitteita happamasta olemuksestani, mikä ei todellakaan ollut omiaan nostamaan tunnelmaa. Kotiin palattuani olin aivan raunio.

Ehkä jouluasennettani kuvaa parhaiten tyytymättömyys, en osaa iloita muiden onnesta, enkä liioin itse nauttia hyvistä hetkistä, vaan vertaan kaikkia onnellisia "näkyjä" ja kohtaamiani ihmisiä omaan tilanteeseeni: yksinäisyyteen. Se saa minut vetäytymään masentuneena kuoreeni. Se taas aikaansaa syyllisyyden tunnetta, mikä taas aikaansaa vihaisia puolustusreaktioita kuviteltuja syyttäjiä kohtaan. Tällaisella hetkellä minun on hyvin vaikea nähdä itsessäni tai elämässäni mitään hyvää. Lähinnä jään pohtimaan, mikä minussa on vialla, kun en pysty olemaan yhtä onnellinen kuin muut. Tässä mielentilassa toivoisi kaikkein eniten voivansa välttää muita ihmisiä ja kohtaamisia, kysymyksiä. Toivoisi, että voisi olla näkymätön, voisi olla tilanteissa kenenkään muun tietämättä, tarkkailla joutumatta huomion kohteeksi.

Kirjoituksen otsikko viittaa siihen fyysiseen reaktioon, jonka joulu minussa saa aikaan. Reagoin nimittäin useasti stressiin vatsallani; voimakas stressi aiheuttaa pahoinvointia ja tänään kotiin tuntuani kakistelin juhla-ateriat viemäriin. Se näyttää muodostuneen jo perinteeksi, viime jouluna kävi samalla tavalla, tosin silloin oksensin jo ennen kuin käytiin pöytään.

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Rakkaudentäyteistä joulua!

En ole lähettänyt tänä vuonna yhdellekään sielulle yhtään joulukorttia. Sen sijaan vastaanotin aika monta ihanaa korttia ja muuta joulutervehdystä. Kiitos niistä kaikille! Ikuistin muutaman helmen, mutta kämpässäni on talvipimeällä niin huono valaistus, että lopputulokset olivat aivan kamalan näköisiä. Tässä ehkä parhaiten onnistunut otos, joka on aika fanky (ja oli pakattu vielä mitä suloisimpaan kuoreen).

Sen myötä toivotan kaikille oikein lämmintä, rakkauden ja toivontäyteistä Joulua! Rakastamalla maailma pelastuu. Pus pus!

Sataa lunta, valkoista lunta...

Miten pitkään tätä lumentuloa on jatkunut? Viikko, vähän toista. Täytyy myöntää, että en kyllästy lumisateeseen millään. Tänään ehkä aavistuksenomaisesti otti päähän, kun tarvoin auraamatonta katua matkalaukun ja kassin kanssa, (liikkuminen tulee hankalaksi lumen myötä), mutta jotain auttamattoman romanttista siinä silti on.
Maailma on puhdas ja pehmeä. Iloa ja valoa täynnä!

Kotini edessä oleva puisto on ollut kansoitettu riemukkaista mäenlaskijoita aivan ensimmäisistä lumisista päivistä alkaen. Pienet parveilevat mäessä valoisaan aikaan. Pimeän tullen isommat laskijat vaihtuvat tilalle. Asuntooni kantautuu siis riemukkaita kiljahduksia aamusta iltaan. :)

Laskin mäen viime talvena kaksi kertaa punaisella pulkallani. Se löytyi vintistä edellisten asukkaiden jäämistönä. Molemmat laskut tehtiin keskellä yötä punaviinipäissään. Kiitos laskukumppaneille siviilirohkeudesta. Vauhti oli huumaava!!

En ole vielä näiden lumien aikana ehtinyt mäkeen, mutta olen jo sopinut ensimmäisestä laskusta. Äiti on lupautunut kaveriksi. Laskemme sunnuntaina tai maanantaina Pietarista palattuamme. Toivottavasti lunta piisaa siihen saakka, eikä muutu liian märäksi.

Iltapäivällä koittaa lähtö. Olen varautunut pitkään junamatkaan ja mahdollisiin lumipyryn aiheuttamiin viivästyksiin ottamalla kutimen ja paljon luettavaa mukaan. Tylsää ehtii varmasti tulla joka tapauksessa, mutta eiköhän maisemissakin riitä katselemista. Taistelupari, eli vanhempani, antavat tunnelmaan varmasti oman ehtymättömän lisänsä. ;)

PS. Hei, kaikki te rakkaat, jotka autoilette joulun aikana suuntaan tai toiseen. Please, tehkää se varovasti!

maanantai 21. joulukuuta 2009

Milk and muffin











Pieniä elämän totuuksia löytyi Candy Changin Milk and Muffin -sarjakuvastripistä. Maitopurkki ja muffinssi siinä keskustelevat siitä, kannattaako tehdä vain yhtä asiaa vai kiinnittyäkö moneen. Maitopurkki jakaa elämänviisauttaan juustoesimerkin avulla. Hyvin aukeni meikäläisellekin, vaikka en olekaan ruudinkeksijöiden ansiokkaaseen heimoon syntynyt.

Sarjis kokonaisuudessaan: http://www.candychang.com/design/pages/milk_and_muffin.htm

Muffinssin ilmeet ovat puhuttelevat. :)

Uskottomuus

Olen taas pakosta palannut vanhan tutun uskottomuusaiheen tiimoille. Jos jokin, niin se nostaa minulla karvat pystyyn. En voi pysytellä rauhallisena. Tällä kertaa aihe vielä liippaa läheltä, aivan liian läheltä, vaikka omassa parisuhteessa se ei olekaan (toivon näin) aktualisoitunut. Sanottaneen suoraan, että joulu on pilalla!

Uskottomuudessa on jotain todella halpamaista. Se on niin äärimmäistä itsekkyyttä. Se murskaa toisen ihmisen itsetunnon niin täysin, tuhoaa luottamuksen. Siitä toipuminen vie kuukausia tai vuosia, kaikki eivät toivu koskaan. Kaikkein kovin pala on se, että asiasta toivuttuaan helposti heittäytyy kyyniseksi, elämänhalu ja ilo kaikkoaa. On vaikeaa nähdä asioissa ja ihmisissä hyvää, luottaa edes lähimpiin ystäviin tai perheeseen.

Olen nyt joutunut olkapääksi tässä tilanteessa täysin vastentahtoisesti. Toisaalta velvollisuus pakottaa minut kuuntelemaan. Kuunnellessa on noussut niin kovin paljon kaikenlaisia synkkiä muistoja mieleen. Muistoja viime vuosilta, muistoja omasta lapsuudesta. Täytyy myöntää, että joskus paskan olisi aiheellista antaa painua pohjaan. Kaikenlaisten karvaiden kokemusten sekoittaminen ja pintaan saattaminen, saa elämän tuntumaan taas vastenmieliseltä, vaikka oma elämäntilanne ei sinänsä olisikaan mitään vailla. Masennus tarttuu. Muistan sen jo lapsuudesta.

Olen tukihenkilön roolini kestäessä viime päivien aikana jotenkin oppinut ymmärtämään, että yksi kerta on huomattavasti pienempi paha, kuin usein toistuva uskottomuus, säännöllinen loukkaava käyttäytyminen tai pitkään jatkunut suhde johonkin toiseen. Se vaikuttaa asiasta yli pääsemiseen ja toipumisprosessin kestoon. Ensimmäisen vaihtoehdon pystyy sivuuttamaan helpommin kuin muut. Tärkeintä on huomata, onko kyseessä käyttäytymismalli, toimintatapa jota ei voi muuttaa, sellainen henkilö, jolle ei kannata antaa anteeksi.

lauantai 12. joulukuuta 2009

...wowow, toiset sammuttavat auringon

Olen maannut koko aamun sängyssä surfaten netissä ja katsoen telkkaria. Se on parasta mitä tiedän. Tosin tänään tein myös töitä, jotka piti hoitaa alta pois. Työpaikan päivittäin ilmestyvä joulukalenteri on muuttunut ehkä v----umaisimmaksi työtehtäväksi jonka olen tähänastisella työurallani tehnyt. No, onneksi se on nyt kahden seuraavan päivän osalta hoidettu.

Ja onneksi löysin tämän ja päivä pelastui:



Ensimmäinen poikaystäväni tutustutti minut Gösta Sundqvistin Koe-eläinpuistoon kun olin 16. Minusta tuli noiden kahden kaverin (Göstan ja poikaystävän) ansiosta varmasti paljon hauskempi ihminen. Asuimme poikiksen kanssa eri kaupungeissa, mutta kuuntelimme koe-eläinpuistoa tahoillamme radiosta. Sitten puhuimme puhelimessa, pitkään... Minulla oli mummolan jäämistöstä saamani musta bakeliittipuhelin, jossa oli pyöritettävä numero-osoitin. Se oli aika cool! Muistatteko, miten se kiekko palatessaan raksutti ja ikäänkuin laski reikien määrän? Numeron valinta vei iäisyyden.

Tämä kyseinen kappale soi minun ja siskoni ensimmäisessä autossa usein. Siskoni oli nauhoitanut sen sekalaiskasetille. Minun siirtyessäni auton rattiin, oli se ainoa kasetti, joka räppänässä pyöri. Sitä sitten kuuntelin aika usein, kun radio ei pysynyt kanavalla.

Koe-eläinpuiston jaksoja voi muuten taas kuunnella YleX:lla ja YleAreenassa.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Asioita joista pidän: Elokuvat joissa soi please please please

Olen katsonut parin viime kuukauden aikana kaksi elokuvaa, joissa molemmissa soi The Smithsin Please, Please, Please, Let Me Get What I Want. Se on tärkeä kappale.

Molemmista elokuvista olen pitänyt aivan mahdottoman paljon! Tosin ensimmäisen aikana nukahdin, mutta se ei johtunut leffasta. ;D

1. This is England (kuva yllä)
2. (500) Days of Summer

Eivät voisi olla enää erilaisempia keskenään nämä kaksi elokuvaa, mutta silti purevat minuun varmaankin aika samoista syistä. Ovat katkeransuloisia, elämänmakuisia, romanttisiakin siinä mielessä, että niihin liittyy vaikeuksia ja taistelua. Vaikeuksia ei kuitenkaan voiteta, eivätkä henkilöiden ponnistelut tuota toivottua tulosta, kärsimys ei jalosta, mutta opettaa läksyn elämästä. Samaistun elokuvien henkilöihin tavalla tai toisella. Lisäksi pidän kovasti "keltaisen värisistä" eli nostalgisista elokuvista.

JA koska kyseinen kappale on minulle ironisessa apeudessaan TÄRKEÄ, tunnen myötäsyntyistä yhteyttä elokuvien maailmoihin. (Tosin ykkösessä kappale soi vasta lopputeksteissä, mikä seikka yhdessä nukahtamiseni kanssa laittaa "yhteyskokemukseni" aika kyseenalaiseen valoon. ;D )

Arvaan, että mikä tahansa leffa, jossa The Smiths (tai tarkemmin please, please, please...) soi, saisi minut välittömästi pitämään itsestään. Ainakin näitä kahta esimerkkiä suosittelen lämpimästi!

Rakkauden siemeniä

Hampusta tehty tyynynpäällinen ilahdutti ja sulatti sydämeni tänään. Ekologinen, tyylikäs ja hauska. Yksinkertaisesti niiiiin ihana! Kyseessä on ChocolateCreativen tuote. Silmääni miellytti myös mm. tämä. Lukekaatten lisää Etsy -verkkokaupasta.

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Parhain viikonloppu!

Viikonloppu oli erinomainen. Ei liikaa ohjelmaa, eikä liikaa alkoholia, mutta sopivasti mukavaa tekemistä. Aikaa perheen ja kavereiden kanssa.

Salutorget on kaupungin kaunein kahvila

Tapahtui: siskonpojan nukkuttaminen isänmaallisia (ja muitakin) lauluja laulaen perjantaina. Ystäväaamiainen Bellyssä lauantaina sekä kävely- ja ostoskierros Punavuoressa ja Kaartinkaupungissa, gun powder -tee Salutorgetissa, popcornit ja mainio elokuvaelämys: A Serious Man (suosittelen lämmöllä!), viinilasillinen (tai kaksi) illan päätteeksi, pitkät ja sekavat yöunet. Suklaakonvehteja aamupalaksi sunnuntaina.

Kahvilan menukin on pieni esteettinen elämys

Viikonlopun huipennuksena itsenäisyyspäivän juhlistus ystävän kotona. Olen edelleen tainnoksissa Kalliossa vietetystä illasta. Thairuokaa, joulutorttuja ja pipareita, glögiä ja linnan juhlien loputtomalta tuntuva kättelykierros. Oli kivaa!

Teemabiisinä A Sorious Man -leffassa kummitellut hypnoottisen hieno Jefferson Airplanen Somebody to Love:

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Hiljainen ilta

Olen tehnyt kaksi tosi pitkää työpäivää, huominen on samanmoinen. Tämäkin olisi ollut pitkä, jos ei työpaikallani olisi jälleen kerran ollut verkko alhaalla estämässä työnteon. Lähdin siis kotiin jo neljältä. Tosin jatkoin vielä kotona, kun verkko täältä käsin yllättäen toimikin.

Äiti tuli illalla kylään. Puhuimme Levin kuulumiset, vähän työtilitystä ja sitten tulevasta yhteisestä Pietarin matkastamme. Olen menossa kera vanhempieni Pietariin jouluksi. En tiedä mitä siitä tulee, mutta odotan innolla tutustumista kaupungin kanssa. Olen ollut siellä aiemminkin, mutta siitä on pitkä aika. Viivymme viisi päivää.

Huomaan olevani melkoisen väsynyt ja ehkä vähän masentunutkin. Tilaani kuvaa se, että poltin tupakkaa keittiön ikkunasta. En jaksanut välittää. Töitä on paljon, en ehdi tai jaksa nähdä ystäviäni ja seuraavaan tapaamiseen rakkaan kanssa on matkaa vielä neljä viikkoa. Jostain syystä juuri nyt on erityisen kova ikävä. Talvi on yksinäinen ja pimeä. Kaipaan fyysistä läheisyyttä, lämmintä syliä, lusikka-asennossa nukkumista, köllimistä ja kyhnyttämistä, kiireetöntä yhdessä oloa peiton alla leffaa katsoen. On vaikeaa viihtyä yksin. Kun ei oikein jaksa innostua mistään ja koko sielu tuntuu yhtä sumuisen harmaalta kuin Helsingin sää. (tosin nyt pakastaa)

Jos joku vaatisi määrittelemään onnen, niin minulla siihen liittyisi melko tiiviisti nukkuminen oman rakkaan kanssa. Seksiäkään en niin paljon tarvitse, kuin läheisyyttä, kiinni pitämistä. Lisäksi myös naurua ja yhteistä hassuttelua, pussailua ja halailua. Ja myönnettäköön, ei se seksikään olisi pahitteeksi, en valittaisi, jos sitä olisi elämässäni useammin. Puutteessako tässä ollaan? ;)

Teemabiisinä (aavistuksen pateettinen) Susanne Vegan Small Blue Thing

Ps. kuvan kortti lähti taas Tampereen kuvaajatytölle. Edellisen jälkeen ei ole kuulunut mitään, joten päätin lähettää uuden. Tämä on ikivanha Minimoi, jonkin muinaisen kahvilan tuulikaapista poimittu.

tiistai 1. joulukuuta 2009

Asioita joista pidän: Jouluvalot


Jouluvalot ovat minusta ihana asia, niin kotona kuin kaupungillakin. Pimeä vuodenaika on Etelä-Suomessa mustuudessaan synkkääkin synkempi. Jouluvalot tuovat pimeyteen lohdutusta.

Tänä vuonna hain valot vintistä aikaisemmin kuin koskaan. Jo lokakuun viimeisellä viikolla. Silloin oli jo niin pimeää. Ajattelin, että eihän tätä kestä.

Asiaa taustoitti se, että hehkutin valojen ihanuutta poikaystävälleni jo alkusyksystä. Hän kysyi, miksi en sitten pistä niitä esille, jos niin kovasti tykkään. Tein työtä käskettyä. Jokunen vierailija on ihmetellyt aikaista joulunodotusta, mutta eihän tässä siitä ole kyse. En niin kovasti välitä joulusta, mutta hämyvalaistus on minulle merkittävä juttu. Voisin pitää valoja ympäri vuoden. Esimerkiksi tällaisia kukkivia, joita Vihreän talon Annikalla on. Ihanat!

Kittâl 67°39′25″N, 24°54′30″E

Palasin eilen neljän päivän retkeltä Kittilästä (joka on inarinsaameksi Kittâl). Olen ollut Lapissa viimeksi lapsena. Kittilässä en koskaan aikaisemmin. Se oli hienoa. Lunta ja pakkasta, kaamos, hurjan jyrkkiä latuja ja hyvin erikoinen, tai sanotaanko erilainen tunnelma. Viihdyin kovasti hyvin ja nyt toivon kovasti, että taas pian tarjoutuisi tilaisuus mennä uudelleen.

En osaa lasketella alkuunkaan. Enkä mennytkään ollenkaan mäkeen. Levin hiihtokeskuksen mäki oli minulle turhan pitkä, jyrkkä ja pelottava. Ensi kerralla sitten.

Tällä kertaa otin haltuun murtsikkaa. Ensimmäisten hammastenkiristysten jälkeen pääsin rytmiin kiinni ja osasin jopa vähän nauttia lennokkaista laskuista ja joka puolella kropassa tuntuvasta liikunnasta. Edellisestä kerrasta oli kulunut melkein 20 vuotta, joten homma ei luonnistunut aivan vanhastaan. Innostuin kuitenkin. Tätä pitää jatkaa.

Tapasin erästä vanhaa tuttua, jonka näkeminen oli arveluttanut minua etukäteen varsin paljon. Meillä on sillä tapaa vähän erikoinen yhteinen menneisyys, että hän on minulle tuttu peräti kahden entisen poikaystävän kautta. Silloin kun ei tee mieli muistella exiä, ei kannata nähdä myöskään heidän ystäviään. Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin oikein lämmin kohtaaminen. Levijoessa oli virrannut tarpeeksi vettä.

Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja aivan pikkutunneille asti. Havaitsimme, että meillä on harvinaisen samankaltainen elämäntilanne. Olemme molemmat kaukosuhteessa (etäisyyskin on melkein sama), teemme paljon töitä ja olemme eronneet n. vuoden sisällä. Meillä kummallakin tuntui myös olevan aika hyvä ja seestynyt suhde nykyhetkeen. Rauhallinen ja hyvä olo. Ei mitään suuria vastauksia elämän merkityksestä tai suunnasta, mutta tyytyväisyys tehtyihin ja tämänhetkisiin valintoihin. Se oli varsin riemullista. Toivottavasti näemme pian taas.

Tutustuin matkalla myös paremmin kollegoihini, joita oli mukana. Osa heistä on aivan fantastisia, loputkin varsin sympaattisia ihmisiä. Huomasin, että stressaan kaikesta sympatiasta huolimatta kovasti heidän seurassaan, syystä tai toisesta. Se aiheuttaa minussa kiristelyä ja kiukkuisuutta. He ovat leppoisia, mutta monissa tilanteissa hyvin erilaisia kuin minä, mikä ehkä ärsyttää ja vaikeuttaa suhtautumistani. Ehkä totun ajan kuluessa, toimistomme mentaliteettiin. Se tosin vaatii varmasti melkoisesti ajatustyötä ja puhdasta relaamista, pingotuksen unohtamista, ihmisenä kasvamista. Pikku hiljaa.

Kuvan postikortti lähti taas Geneveen tytölle, joka on sittemmin matkustanut Australian auringon alle. Voiko marraskuussa keksiä mitään parempaa?