keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Romantikkoja ja romatikkoja

Syyskuu on muutaman tunnin kuluttua ohi. Vielä ennen sen päättymistä palaan romantiikka-aiheeseen, johon hassusti päädyttiin aiemman postaukseni kommenteissa. En oikein itsekkään tiedä mitkä piirteet tekevät minusta "ikuisen romantikon", mitä se oikein tarkoittaa, mistä määrittely pitäisi edes aloittaa, mutta yritän.

Ehkä romantiikassa ylipäätään on kyse siitä, että määritelmät eivät kuulu sen piiriin, eikä liioin järkeily. Tunteet, herkkyys, intuitio, mielikuvitus sen sijaan kyllä. Määrittely tappaa ominaisuuden keskeisimmän olemuksen ja siksi sen avaaminen tuntuu jo lähtökohtaisesti ihan kornilta, huippuvaikealta ainakin. Näen itseni romantikkona syystä, että eläytyminen hetkeen, pieniin asioihin ja kokemuksiin (ja miksei isompiinkin), on tärkeintä mitä tiedän. Koen suurta, hyvin myötäsyntyistä tarvetta arjen yläpuolelle nousemiseen, vähästä nauttimiseen, kuvitteluun, fiilistelyyn, tarinoihin, ajoittaiseen liikuttumiseen ja herkistymiseen. Ilman tätä, ei elämäni olisi elämisen arvoista. Tai ainakin se on minun näkökulmastani helposti huumorintajutonta ja ikävää. Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi yksinkertaisista arkipäiväisistä asioista. Siedän kyllä hyvin rutiineja ja jopa nautin niistä (ainakin ajoittain ;)).

Kuvaisin tätä romanttista luonteenpiirrettä mielelläni määreellä "elämän nälkä". Se on omistautumista kaikelle vastaan tulevalle, niin hyvälle kuin huonolle, janoa tuntea syvästi sekä kiitollisuutta olemassaolosta, siitä että saa kokea kaiken - aivan kaiken. Tämä kiitollisuus tosin on usein piilevää, kuten olen aiemminkin kertonut. ;)

Olen pitänyt tätä ominaisuutta myös rasitteena ja jotkut masennuskaudet tai ympäristön suhtautuminen ovat saaneet minut kokonaan tai osin sulkemaan sen pois itsestäni. Olen kuitenkin erilaisten vaiheiden kautta oppinut ymmärtämään, että kyseessä on hyvin olennainen ja positiivinen osa minua, osa persoonallisuuttani ja identiteettiäni. Se on yksi niistä ominaisuuksista joka tekee minusta minut. Enkä voi painaa sitä pois tekemättä itsestäni samalla onnetonta ja paljon ikävämpää ihmistä. Ominaisuus myös autaa minua selviytymään vaikeuksista ja estää minua kyynistymästä niiden edessä, vaikka elämä näyttäytyykin ajoittain aika rumana.

Näistä syistä olen päättänyt sitä vaalia ja kunnioittaa. Aion myös antaa itselleni tilaa kasvaa persoonana, löytää tasapaino ailatelevan kokemusten ja heittäytymisen tarpeen ja kyynisen elämäänkyllästyneen laskelmoinnin välillä niin, että osaisin hyvällä, tasapainoisella ja minulle mahdollisimman rakentavalla tavalla elää omaa elämääni.

Olen huomannut, että tämä ominaisuuden vaikutus saattaa parisuhteessa olla paitsi hyvä, myös huono. Intuitioni on usein vahva, pystyn yleensä eläytymään toisten ihmisten iloihin ja suruihin (tosin ajoittain mennään myös metsään, vaikka tarkoitus on hyvä). Näin ollen voin olla tueksi ja iloksi lähimmilleni, levittää hyvää mieltä. Toisaalta taas ihmiset, jotka kokevat tällaisen intuition uhkaavana tai tungetteluna, eivät tietenkään reagoi siihen positiivisesti. Jotkut saattavat pitää minua typeränä, besservisserinä, ylimielisenä, keskittymiskyvyttömänä haihattelijana, naivina, lapsellisena jne. Olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä tästä. Olen näet aika vakuuttunut siitä, että kyseessä on paras, kaunein ja vilpittömin osa minua.

En ole aivan varma pitääkö Oliverin arvaus romantikkojen vähyydestä paikkaansa. Arvailisin, että samoilla ominaisuuksilla varustettuja ihmisiä voi olla aika paljonkin, mutta ihmiset kanavoivat luonteenpiirrettään eri tavalla tai painavat niitä piiloon. Ylipäätään kaikenlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen tuntuu olevan varsin epämuodikasta tässä maailmankolkassa. Ehkä monien arki ei anna sille edes tilaa.

Yhteenkuuluvaisuuden tunne muihin romantikkoihin on minustakin aivan selvä. Ajoittain elämässä on niin hyvä tuuri, että törmää tällaiseen sukulaissieluun. Se on harvinaista, mutta silloin kolahtaa. Minun kohdallani se on tapahtunut muutaman kerran. Romantikkoystäväni ovat keskenään hyvin erilaisia, monella tapaa myös hyvin erilaisia kuin minä. Tavalla tai toisella kuitenkin kuulumme yhteen. Side on luja.

Uskon tänä vuonna löytäneeni myös yhden uuden sukulaissielun. Poikaystäväni. Siinäpä vasta ilon aihetta kerrakseen!

Majakka


Tämä kortti lähti sylttytehtaalle, eli Pohjanmaan rannikolla asuvalle serkulleni. Tytölle, josta koko postikorttiprojekti sai alkunsa. Kortti esittää Valassaarten majakkaa. Minusta se on hurjan tyylikäs. Yläreunassa on valitettavasti ruma ruskea tahra jostain teipistä, joka on pitänyt sitä seinällä. :(

Kortti on ostettu ainakin 20 vuotta sitten Vaasan merimuseosta, jonka kokoelmissa on sukulaisteni tekemiä esineitä, Vaasan Strömbergillä käsin valettuja koneen osia. Esi-isissäni on valureita, jos kyllä myös muiden muassa merimiehiä, sorvari, leipuri ja rakennusmestari. Myös ne jotka eivät olleet merillä työkseen, ovat olleet hulluina mereen. Eikä tämä piirre ole sukupolvien myötä muuttunut.

Valassaaret ovat minun lapsen mielessäni saanee vallan myyttisen hohdon. Tämän tarun mukaan ne sijaitsevat jossakin hyvin kaukana, tuntien venematkan päässä. Eikä meillä ollut niin suurta venettä, että sillä olisi uskaltanut matkalle lähteä. En ole siis koskaan käynyt siellä. En tiedä kauanko matka nykypäivän nopeilla veneillä kestäisi.

Kortin takana on tällainen varsin mielenkiintoinen teksti:

VALASSAARET

Sijainti: 63 25,3P 21 04,3I
Valassaarten saariryhmään kuuluvalla Storskärin saarella.
Laatu: Loistokoju putkimaisen ristikon tuetun tornin huipussa.
Rak.: 1886
Rak.aine: Rauta
Valon kork.: Vedenpinnasta 38,4m, maasta 36,0m.
Valon kantomatka: 21,0 mpk.
Valovoima: 117 000 cd.
Valotunnus: Pyörivä valkoinen vilkkuvalo (4) 20 sek. 0-360.
Valolähde: kaasu.

Position: 63 25,3'N 21 04,3'E
På holmen Storskär i ögruppen Valsöarna i Norra Kvarken.
Utseende: En fyrkur i toppen av ett rött korsverkformat torn stagat med vajrar.
Byggår: 1886.
Material: Järn.
Ljusets höjd: 38,4m över havsytan, 36,0m över marken.
Ljusets bärvidd: 21,0 sjömil.
Ljusstyrka: 117 000 Cand.
Ljuskaraktär: Röterande vitt blinkljus 4 blinkar var 20 sek 0-360.
Ljuskälla: Gas.

Kortin on julkaissut Vaasan merihistorian yhdistys - Vasa sjöhistoriska förening.

tiistai 29. syyskuuta 2009

Harmaan sävyjä

Kun viikonloppuna oli hiljaista ja harmaata, otin kuvia itään ja länteen sekä yhden pohjoiseen ja kaksi alas. Viimeiseen kuvaan sattunut pieni hämähäkki oli ehkä heittänyt henkensä kesän puutteessa. Sanokaa mitä sanotte, mutta syksy pukee minusta ehdottomasti Helsinkiä kaikista vuodenajoista parhaiten.








maanantai 28. syyskuuta 2009

Asioita joista pidän: Säkkipillimusiikki

Helsingin kaduilla esiintyy aina aika-ajoin eräs säkkipillin soittaja. Iso mies. Näin hänet taas tänään. Ja tästä kokemuksesta jälleen ilahtuneena jaan nyt tämän asian josta ihan oikeasti pidän tosi paljon!

En tiedä mitään muuta musiikin lajia, enkä oikein mitään muutakaan inhimillisen kulttuurin muotoa, joka saisi minut niin helposti nauramaan kuin säkkipillimusiikki. Sillä sehän kuulostaa aivan kamalalta! Ja siis aivan naurettavan hauskalta samalla. Sen tahdissa on melkein pakko lähteä hyppelehtimään mukana kuin mikäkin leprekaumi (vaikka ne kai ovatkin irkkuja).

Enkä oikein keksi muuta kansakuntaa kuin skotit, joilla olisi niin kummallisen kieroutunut tai koiranleukainen huumorintaju, että jaksaisivat vuosisadasta toiseen kuunnella ja SOITTAA 140 desibelillä epävireisesti ja riitasointuisesti pilliä ja lampaanrakkoa, ja itsevarmasti vakuuttaa koko maailma siitä, että tämä on parasta mitä meillä osataan.

Ja kaikki kunnia siis skotlantilaisille (kaikista tapaamistani olen kovasti pitänyt) ja erityisesti säkkipilliä soittaville, sillä sitä soitintahan on varmasti aivan kamalan vaikeaa soittaa!
(Ja säkkipilliä soittavat muuten ainakin YouTuben perusteella muutkin, esim. bulgaarit. :))

Tässä päiväänne ilahduttamaan (oletettavasti) skotlantilainen säkkipillikotivideo:


lauantai 26. syyskuuta 2009

Plus belle la vie


Onpa mennyt epätavallisen monta päivää viimeisestä kirjoituksesta. Näennäissisukas asenteeni ei tuottanut toivottua tulosta ja jouduin olemaan pois töistä. Hyvä niin, kotona ollessa vasta ymmärsin, miten kipeä olen. Kolme päivää kului sängyn pohjalla. Nyt menee jo paremmin, vaikka vähän hutera olo onkin. Ei muuten pitänyt paikkaansa väitteeni, että kipeänä ollessa olen mieluimmin yksin. Kuumeessa ajatukset kiertävät aika ahdistunutta kehää, oli masentunutta ja näin paljon painajaisia. No, kun en muuta jaksanut tehdä, niin ehdin tehdä kaikenlaista ajatustyötä, mm. pohtia ahdistuksia. Se oli kyllä lopulta aika hyvä, sillä pääsin monen asian kanssa sinuiksi ainakin hetkellisesti.

Tein esimerkiksi onnellisuustestin. Katsoin siis YLEn Elämä pelissä -ohjelmaa jonka verkkosivuilla voi testata itsensä ja tuloksen perusteella saada vinkkejä siihen, miten voi nostaa omaa elämänlaatuaan. Kuulostaako huuhaalta? Ehkä, mutta ei se sitä ollut. Ja ihan yleisesti ottaen minusta aivan loistava ohjelma, koska suomalaiset sairastuvat masennukseen useammin kuin muut eurooppalaiset ja jäämme myös useammin työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Eli elämänlaatu ei ole leikinasia, vaikka ohjelmassa aika hassun "tsemppaavasti" siitä puhutaankin, jaetaan onnentaitoharjoitteita jne.

Minä sain testistä aika huonot pisteet. Uskon, että siihen vaikutti testin tekohetken kuumeinen ja masentunut mieleni. Oli vaikea nähdä mitään kovin valoisasti, kun oli niin kipeä olo. Testin antamat harjoitteet sen sijaan olivat ihan yleisellä tasolla kannustavia ja hyödyllisiä ja yritän pitää niitä mielessä. Esimerkiksi omat onnentaitoharjoitteeni ovat: 1. näkökulman vaihtaminen, 2. kiitollisuus, 3. tavoitteet.

Aion siis lisätä optimismia, itseni palkitsemista ja ylpeyden tunnetta pienistä onnistumisista (sen sijaan, että tuskastuisin, kun en saavuta suuria heti huomenna), hyvistä asioista iloitsemista ja toisten auttamista.
Tämä viimeisin liittyy siihen, että yritän olla paitsi apuna ja tukena läheisilleni, myös levittää hyvää mieltä ja iloa ympäristööni. Ajattelu on joutunut tänään testiin jo aika monta kertaa ja olen epäonnistunut surkeasti. Mutta hyvää on ollut se, että heti ikävän ajatuksen jälkeen olen muistanut harjoitteen ja repäissyt itseni ylös kiukusta tai alhosta.

Suosittelen testiä muillekin, se oli hyvä.

Kuva on muuten taas Candy Changin. Siinä vasta kiva ihminen!

PS. Mitä olette mieltä lisäämästäni uudesta toiminnosta SnapShotista, joka avaa puhekuplana tiivistelmän linkkien takana olevasta sisällöstä? Pidin ensin kokeilun arvoisena ideana, mutta nyt on alkanut arveluttaa, näyttää sekavalta. Jos teitäkin ärsyttää, niin otetaan pois. Kaikki tekninen edistys ei aina lisää käytettävyyttä.

keskiviikko 23. syyskuuta 2009

Los Angeles, surffarit, pois lentävät linnut ja ihmiset jotka jättävät jäljen

Viime perjantaina järjestin asunnossani hurjat jatkot sekalaiselle ryhmälle erilaisia vaeltajia. Tapahtumat saivat alkunsa elokuvanäytöksestä, oikeammin jo teatterin ulkopuolelta, kehittyen sitten mitä hupaisimpien käänteiden kautta näihin aivan kummallisiin jatkoihin. Kotini on varsin pieni, mutta meitä ahtautui tänne parisenkymmentä. Mukana oli muutama uusi tuttavuus, kauempaa kulkenut taiteilijasielu, mutta mikä ihmeellisintä, myös sellaisia ystäviä, jotka asuvat aivan lähellä, mutta joiden kanssa en ole puhunut pitkään aikaan. Sattumoisin siis päädyimme etääntymisestä huolimatta pikkutunneilla juomaan lämmintä rommia (raakana) minun keittiööni.

Jälleennäkeminen oli myös varsin jännittävä ja erityiskiitos lähteekin illan ihastuttavalle muusalle, joka oli myös tukihenkilönä näiden, ehkä jo aavistuksen vieraiksi muuttuneiden ihmisten keskellä!

No, tämän tarinan jaan siitä syystä, että Spotifyn soittolistalleni oli jäänyt jatkoista ihana muisto, jonka vasta äsken ymmärsin: kuuntelimme Nick Drakea.

Ja kuunnellessani yhtäkkiä muistin myös sen, mikä tuossa perjantai-illassa oli niin merkittävää. Olin sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa tunnen itseni hyväksi, paremmaksi ihmiseksi. Elämä tuntuu tavoittelemisen arvoiselta ja kauniilta kaikkine rosoineen ja rikkinäisine reunoineen. Kiitos siis kuuluu erityisesti myös kahdelle herralle, joilta olen oppinut vuosien varrella paljon ihmisenä olemisesta, luopumisen ja epäonnistumisen vaikeudesta, selviytymisestä, kanssaihmisten kunnioituksesta ja yksinkertaisesti hyvyydestä. He ovat jättäneet minuun jälkensä omalla hiljaisella olemassaolollaan. Vähän haikealta tuntuu se, että nyt kun olen heistä etääntynyt osaan arvostaa paremmin sitä hyvää, mikä minulla oli lähipiirissäni vuosikaudet, vaan ei enää.

Nick Drake kosketti minua ja myös tämä YT-video on minusta aivan mahtava. Onhan siinä muun muassa rantaelämää, surffareita, aallonmurtaja, nopeutettua kuvaa, hassua kuvaa, merkityksetöntä kuvaa, pysäköity auto ja kissoja.

Toisaikaista



Olen ollut viime viikosta asti kipeänä. Maanantaina ensimmäisen kerran myönsin, että tämä on tosiasia ja tänään menin lääkäriin jo toistamiseen, koska ensimmäinen diagnoosi osoittautui vääräksi. Sain uudet lääkkeet, peräti kahdet antibiootit. Huh.

En ole ollut pitkään pitkään aikaan sairas. En edes muista koska olisin ollut töistä pois. En aio olla nytkään, koska töitä on niin paljon. Vaikkakin tänään huomasin, että oma jaksaminen ei ole pelkästä tahdonvoimasta kiinni. Nukuin työpäivän jälkeen 6 tuntia. Ja aivan kohta aion taas palata unille. Kaikenlainen urheilu on "lääkärin määräyksestä" kielletty. Tällainen kyvyttömyys ja toisaikaisuus ottaa päähän.

Sairastamisessa on se hyvä puoli, että yksinäisyys ei silloin vaivaa minua yhtään. Päinvastoin. On hyvä olla yksin, kun on heikkona. Saa olla rauhassa, nukkua, eikä kukaan ole kyselemässä kaikenlaista. En sairaana ollessani yleisesti ottaen tarvitse minkäänlaista huolenpitoa. Se on minusta yleensä pelkästään ärsyttävää. Kun voin huonosti haluan olla rauhassa. Olenkin helposti kärttyinen. Maanantain postauksessa oli selvästi havaittavissa tämä kärttyisyys. :)

Tämän kortin lähetin muuten maanantaina Helsingissä asuvalle ystävälleni. Minulla ei ole aavistustakaan mistä kortti on peräisin. Se muistuttakoon meitä lapsuuden haaveesta tulla isona balleriinaksi. Hassua on se, että ehdimme aikuisiksi kunnes jaoimme tämän ajatuksen! Meistä kummastakaan ei tullut balettitanssijaa, ei lähellekään, mutta baletista pidämme edelleen - ja toisistamme.

maanantai 21. syyskuuta 2009

Asioita joista pidän: Piimä


Olen päättänyt omaksi ja muiden mielevirkistykseksi tehdä blogissa listaa sellaisista asioista, joista pidän. Siis pienistä jutuista, joita tulee hyvälle tuulelle.

Ensimmäinen on piimä. Erityisesti Ab -piimä. :)

Perusjuttu. Pitää vatsan kunnossa, jos muistaa käyttää säännöllisesti.

Modigliani

Tämä on postikortti #12. Lähetin sen kullalle Tanskaan, oli taas jotain sellaista tähdellistä sanottavaa, jonka halusin kirjoittaa korttiin. Kuvassa on Amadeo Modiglianin maalaus. En muista sen nimeä, mutta pidän siitä kovasti. Pidän yleisesti ottaen hänen töistään, niissä on herkkyyttä ja värit puhuttelevat minua.

Tämä kortti on kotoisin Tukholman Moderna Museetista. Olen käynyt siellä joskus muinoin Modigliani -näyttelyssä, en tosin muistaisi siitä mitään, jos korttia ei olisi. Se on hieno museo, haluaisin mennä sinne taas, ylipäätään olisi kiva mennä Tukholmaan. Talvella sitten.

Kävin muuten perjantaina lounastauolla ostamassa lisää postimerkkejä. Se tuntui aika mukavalta, vanhanaikaiselta ja mukavalta.

Söpö söpö söpö kappale

Olen aamusta asti taistellut erään työasian kanssa. Siihen liittyvä tekninen prosessi on aiheuttanut minulle useita (uusia) harmaita hiuksia. Koska ei ole ketään keneltä kysyä teknistä apua, joudun pähkäilemään kaikenlaisten osaamiseni yli kipuavien ongelmien kanssa yksin.

Ongelmaa on aivan mahdotonta edes lähteä jakamaan muiden kanssa, koska tietämättömyys aihauttaa välittömiä paniikkireaktioita: "Pitäähän se nyt saada toimimaan, se pitää saada toimimaan!" Kellään ei ole ratkaisua, mutta kohkaamisen määrä on yletön. Oletan että paniikkipurkaukset johtuvat siitä, että muut tietävät vielä vähemmän kuin minä, jolloin ongelmien mittakaavaa on heidän mahdoton käsittää. :) Rasittavaa.

Onneksi muistin päivän kuluessa tosi söpön bändin, johon törmäsin jossakin, en nyt enää muista missä. Se tekee minut ihan tavattoman hyväntuuliseksi, vaikka olisi mikä bugi ja kökköys työn alla. Tässä nyt yksi kappale Raymond & Marialta, mutta tykkään kaikista kuulemistani niin paljon, että saatan linkittää niitä tänne toistekin. Niiden verkkosivutkin on ihanat! Erityisesti tässä kappaleessa kosketti ehkä tänään tuo video. Tekisi näet mieli pökertyä suorin vartaloin maahan, kuten tytöt videossa tekevät.:)

tiistai 15. syyskuuta 2009

Por Una Cabeza

Töissä oli tänään taas tympeä päivä, motivaatio on karussa. Mutta paranihan se päivä loppua kohden, kun menin työpäivän päätteeksi nauttimaan ehkä viimeisestä aurinkoisesta syyspäivästä, tai sen rippeistä Suurkirkon portaille. Se on yksi Helsingin parhaita paikkoja. Kauneimpia ainakin.

Olimme ystävän kanssa pienimuotoisella piknikillä. Joimme jaffaa ja jaoimme Kanniston leipomon foccacian. Yliopistonkadulla sijaitseva Kanniston myymälä rokkaa. Minusta tuli tänään kanta-asiakas. Jälkiruuaksi jonkun työpaikkani ystävällisen sielun tuomat omenat.

Kun erkanimme kotiin oli aurinko jo laskenut. Kämpin kulmaan päästyäni oli pakko pysähtyä. Siellä jousikvartetto soitti Carlos Gardelin Por una Cabeza -tangoa. Jäin kuuntelemaan. Sehän oli kuin leffasta ikään, ehkä maailmanhistorian dramaatisin ja samalla myös romanttisin kappale. Ei sellaisen merkittävän hetken ohi voi niin vain kävellä. Jäin siis kulmaan töröttämään ja uppouduin tähän tunnemyrskyyn. Kappaleen loputtua pitikin sitten proosallisesti kiiruhtaa juoksujalkaa kotiin pissahätää pidättäen. :)


This would be a nice place for a tree















Tämä Candy Changin kuva ilhadutti minua tänään tiistaina.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Postikortti Italiasta!

Postikorttiprojektini on poikinut "vastauksen". Kortti tuli henkilöltä, joka ei ole vielä edes saanut minulta korttia. :D Tämän lähetti kauan kadoksissa ollut ystävä Italianmatkaltaan. Onneksi hän oli siellä vain käymässä ja minulla on huomenna tilaisuus tavata tämä viehättävä ihminen.

Nyt se koristaa jääkaapin ovea. Kiinnitin sen pesto-magneetilla, jonka sain lahjaksi Italian kämppikseltäni, eli tytöltä jonka kanssa jaoin huoneen ja kerrossängyn kesäkuussa. Söimme myös paljon pestoa yhdessä. Minusta kokonaisuus toimii. Tähän en voinut kuvata jääkaappimagneettia tosi toimissa, koska keittiöstäni puuttuu tällä hetkellä valo.

Täytyy sano, että tulin kortista aivan valtavan iloiseksi! Se toi tuulahduksen lämpoä ja auringonpaistetta mukanaan. Kiitos kiitos vaan!


Loppuun teemabiisinä yksi kappale ja erityisesti video, josta kovasti myöskin pidän. Se on Beirutin Postcards from Italy:

Côte d'Azur


Postikorttiprojekti laajeni tällä viikolla uusille alueille, eli Geneveen. Tämän kortin #11 lähetin ystävälleni, joka on jo kahden vuoden ajan pohtinut jäädäkö Geneveen vai palatako Suomeen. Odottelen jälleen jännittyneenä uusinta tilannetietoa, joka saattaa tulla näinä päivinä. =)
Tämä Antibes -kortti muistuttaa Ranskan rivierasta, THE ULTIMATE lomanviettopaikasta. Emme ole koskaan lomailleet siellä yhdessä, mutta ihastus on yhteinen. Aurinkoa ja lämpöä riittää melkein ympäri vuoden. Rantaelämä on juuri sallaista aiemmin kuvaamaani kokonaisvaltaisen rentoa ja kiireetöntä. Mereneläviä on ravintoloissa tarjolla runsaasti ja edullisesti. Keltaisen ja okranväriseksi maalatut talot antavan väriterapiaa. Alueessa minua viehättää ehkä aivan erityisesti sen pitkä historia lomailupaikkana. Pariisilaiset ovat jo parin vuosisadan ajan pakanneet itsensä ja perheensä tai väkensä milloin mihinkin matkantekovälineeseen ja suunnanneet etelään. Lomallaolon kulttuuri on siis jotenkin sisäänrakennettuna rivieran kaupungeissa ja kylissä.

Minulla on suunnaton heikkous vintage matkailumainoksiin! Olen tämänkin kortin ostanut syystä, että kyseiset kuvat ovat minusta jostain syystä äärimmäisen esteettisiä. Enkä osaa selittää, miksi juuri matkajulisteet sytyttävät eri tavalla kuin muut. Viehtymys liittyy jotenkin lomalla olon ideaan ja matkallelähtöön ja niin edelleen. Lisäksi varsinkin tämä juliste on minusta graafiselta suunnittelultaan äärettömän hieno lajinsa edustajana.

Suosikkiperhe

Tämän kortin #10 lähetin Varsinais-Suomeen paluumuuttaneelle suosikkiperheelleni. Tällä kertaa muisto Portossa vietetystä uudesta vuodesta lähti oikeaan osoitteeseen, isännille. =) Kuvan oikeassa laidassa ylhäällä näkyvä pitkulainen valkoinen talo oli kotina heille ja majatalona meille. Olkkarin ikkunoista elämää suurempi näköala Douro -joelle, kuten tästä kuvastakin kykenee päättelemään.

Muistin muuten tässä päivänä muutamana, että tuon viikon aikana opin makeuttamaan raakoja sipulirenkaita siten, että ne käytettiin nopeasti kuumassa, ei kiehuvassa, vedessä. Loistolisä salaatin joukkoon, jos pitää sipulista, mutta voimakas maku ja jälkeenpäin tuoksahtava hengitys arveluttavat. Kuumalla vedellä sipuleista saa ihanan herkullisia. Pitää vain muistaa, että sipuleja ei saa kiehauttaa, jotta ne säilyvät kivan rapeina salaatin joukossa.

torstai 10. syyskuuta 2009

Historialuento

Postikortti #9 lähti taas Tanskaan. Tämä oli vähän tällainen teemapostikortti. Viime perjantaina käytiin nimittäin Köpenhaminen keskustan turkkilaisessa ravintolassa (joka oli todella hyvä) keskustelu Ruotsin historiasta. Meillä kaikilla oli vähän hatarat muistikuvat historiallisista tosiasioista, mutta täydensimme sujuvasti toisiamme.

Puhe kulki Kustaa Vaasaan, eli Gustav I:een, joka tässä kuvassa komeilee. Yritimme nimittäin muistaa mitkä tapahtumat johtivat Tukholman verilöylyyn, jota emme osanneet ajoittaa ollenkaan. Muistelimme, että Vaasa liittyi tapahtumiin tavalla tai toisella, mutta nepä tosiasisassa oikeastaan johtivatkin hänen valtaannousuunsa. Vaasa nousi tanskalaisia vastaan, valittiin kuninkaaksi ja yli sadan vuoden liitto, Kalmarin unioni hajosi.

Heitin keskusteluun kaksi faktaa, joiden muistamisesta olen ylpeä: Vaasa valittiin kuninkaaksi vaaleilla ja verilöyly taas liittyi tavalla tai toisella kerettiläisyyteen. Tosin tarkistimme ja kerettiläisyys oli tanskalaisten tekosyy ruotsalaisten tappamiseen.

No, tämä postikortti on melkein yhtä vanha kuin minä. Se on alunperin osa kolmen postikortin sarjaa, kaksi muuta esittivät Kustaan kahta vanhinta poikaa Juhanaa ja Erikiä.
Kun muutimme Turkuun ollessani 5-vuotias, äidilläni oli suuri into tutustuttaa minua ja siskoani uuden kotikaupungin historiaan. Hän luki meille paljon aiheeseen liittyviä kirjoja ja kävimme usein linnassa katsomassa mistä oli kyse. Askartelimme äidin avustuksella pahvisen linnan ja piirsimme sinne ajan mukaisesti puettuja paperinukkeja asukeiksi.

Turun linnahan muuttui puolustuslinnoituksesta hienoksi renessanssilinnaksi Kustaan ja hoviksi toiseksi vanhimman pojan Juhanan aikana. Hän oli Suomen herttua, kunnes päätti tavoitella valtaa ja vangitsi vanhimman veljensä. Vankia pidettiin Turun linnassa. Siellä on paljon tarinoita aiheesta. Juhanasta tuli kuningas, kunnes jäi seuraavan veljen satimeen.

Muistan aina ihmetelleeni lapsena sitä, miten ihmeellisen rumia muotokuvat olivat. Kustaa tässä kuvassa on paljon komeamman näköinen kuin poikansa. Erityisesti Erik oli minusta kamalan ruma, hän oli laiha ruippana ja partakin oli pujo. Ihmettelin myös miesten ulospäintyöntyviä mahoja sekä sitä että vaikka kyseessä oli kolme peräkkäistä kuningasta, ei kellään heistä ollut kruunua päässä. Muistelisin, että kaksi muuta korttia olen lähettänyt teininä serkulleni. Korttivalinta oli tietysti meistä molemmista tosi huvittava. Ja onhan se kieltämättä vieläkin. Tätä korttia ei ole ostettu esteettisistä syistä vaan opetuksellisen tavoitteen tukemiseksi. :)

tiistai 8. syyskuuta 2009

Tunnelmia

Tulin voimautuneena takaisin, vaikka yöunet jäivätkin su-ma välisenä yönä neljään tuntiin ja maanantai oli töissä pitkä ja rankka (kuten koko viikko). Toisaalta nukuin viikonloppuna todella hyvin, tyynesti ja pitkään. On se kumma kun uni asuu kokonaan korvien välissä.

Viikonloppuna oli kyllä osin hurjaa, vaikeaakin, mutta loppupeleissä kuitenkin hienoa. Intiaanikesästä ei tietenkään ollut tietoakaan, vaan helle oli hävinnyt tuuleen. Sen sijaan oli sateista ja paljon kylmempää kuin Helsingissä.

Tässä muutama tunnelmapala, jotka haluan jakaa:


Lauantai-aamu oli yhtä harmaa, kuin pitkät pätkät koko viikonloppua. Taustalla liputus. Arvuuttelin että illan Tanska-Portugali -peli sai isänmaalliset ja jalkapallohullut tanskalaiset vetämään punavalkeat salkoon.

Kävimme lauantaina hassun taidenäyttelyn avajaisissa ja sen jälkeen lounaalla teatterin henkilöstöravintolassa. Oli ehkä mukavin työmaaruokala, jossa olen koskaan käynyt ja hienoin mahdollinen näköala. Ruokakin oli ok. Se katosi nälkäisiin suihin, ennen kuin muistin ottaa kuvan.


Teatterissa oli myös huipputyylikäs ja -hauska kyltitys.




Illalla menimme vanhaan oopperaan katsomaan hassua poikkitaiteellista teosta Tomorrow in a Year, jonka musiikin oli tehnyt The Knife. Siinä oli klassista- ja poplaulua, tanssia, hieno lavastus ja Darvinin Lajien syntyä lainaava teksti. Tosi "outo" kokonaisuus siis. Oli silti aika hauskaa. Jostain osista pidin kovin, toiset olivat kummia tai pysähtyneitä. Yleisössä istui pelkästään nuoria (enimmäkseen ruotsalaisia) hipstereitä. Huipputyylikästä ja vähän huvittavaa siis, en tiedä pitivätkö hekään näkemästän. Ei ollut tyypillistä The Kifea se, ei.

Sunnuntaina valuimme brunssille kulmakuppilaan vasta iltapäivällä. Aurinko paistoi ajoittain, sitten taas satoi ryöpsynä vettä. Todella hassu sää. Kuppila oli huippuviihtyisä. Kirpeästä syystuulesta lannistumatta ulko-ovi oli auki kadulle. Oli hieno myöhäiskesän tunnelma. Jutustelimme siitä, miten hauskaa olisi pitää omaa kahvilaa.

Aamiaisen jälkeen otimme Nyhavnista keltaisen lautan (oikealla) uudelle oopperatalolle toiselle puolelle "jokea". Vasemmalla näkyy muuten teatteritalo ulkoapäin. Sen yläosassa olevassa lasikuutiossa sijaitsi se maailman viihtyisin "työmaaruokala".

Tässä uuden oopperatalon työmaaruokala, joka ylitti edellisen paikan aseistariisuvalla majesteettisuudellaan. Siihen kuului parveke, joka jatkui koko rakennuksen ympäri. Todella fantastisen, henkeäsalpaavan UPEA paikka. Koko rakennus on aivan uskomattoman hieno. Ja aurinkokin alkoi paistaa!


Tässä syy oopperalle tuloon. Ystäväni päästi meidät ylimmälle parvekkeelle, erilaisten valojärjestelmien ja johtojen joukkoon seuraamaan Jevgeni Onegin -esitystä. Kokemus oli aika huikea. Olimme todella, siis ihan TODELLA korkealla, ja siellä oli todella pimeää. Kaiteeseen ei saanut koskea, koska se saattoi laukaista palohälyyttimen. Jouduimme siis tunnustelemaan tiemme perille. Aika jännittävää (luvatonta), jopa pelottavaa, kunnes ajatukseen tottui. Ihan kuin kirjasta tai elokuvasta. Ikimuistoinen kokemus, varsinkin, kun itse oopperakin oli tosi tosi hieno!


Menimme vielä sunnuntain päätteeksi ystävien kanssa Christianshavniin hampurilaisille ja olusille tähän tosi tosi kivaan paikkaan. Kuvan vasempaan laitaan on joku ennättänyt työntää nenänsä.

perjantai 4. syyskuuta 2009

40 days

Kohta koittaa lähtö! Sitä on odotettu. Olen vielä töissä ja verkko on edelleen alhaalla, puhelimen avustuksella siis rakentelen toimihenkilöbarometrin tuloksia verkkosivuille. Seksikästä, eikö totta! Jos ei muuta, niin voin sanoa, että puuha on ainakin hidasta, kun sitä tekee 10 tuuman näytöllä.

Tarkoituksena tässä työn vieroksunnassa on jakaa kanssanne Hello Saferiden kappale, joka kiteyttää ehkä oivallisimmalla mahdollisella tavalla sen, mistä tässä kaukosuhteessa on kyse. Ainoa ero on, että 25 päivän sijasta on ehtinyt kulua jo 40!!!!!! Toivottavasti tänään ei jouduta tuohon "Stupid fuck"-osioon asti. :) En yksinkertaisesti voi/halua/saa myöhästyä koneesta tai sotkea päivämääriä.

torstai 3. syyskuuta 2009

Tappava väsymys


Olen aivan kuollut! Keskiviikkojuopottelu ei kyllä todellakaan enää sovi kunnolleni. Puhe ja punaviini eivät tahtoneet loppua millään. :) Olen kai menettänyt toleranssin tai jotain, mutta tämän työpäivän "päätyttyä" olen kuin märkä rätti. Olen vielä viettänyt puolet päivästä aivanjavascript:void(0) jumalattoman intensiivisessä workshopissa, joka puristi viimeisetkin mehut. Toimistolta oli vielä iltapäivän ajan (ja edelleenkin) kaikki mahdolliset verkot alhaalla. Voi tsiisus sanon minä! Sain ihan kiitettävästi viritellä milloin mitäkin puhelinta avuksi.

Nyt pitäisi vielä jatkaa työn tekoa, mutta aivoni vaativat tällaista blogipäivityksen mittaista nollausta. Ja ehkä vielä ainakin yhtä kuppia kahvia. Olen siirtymässä seuraavaksi ystävän luokse uuden asunnon katsastukseen, joten kotiin ei tässä välissä kannata lähteä. Pitkä ilta tiedossa, koska pitää vielä pestä pyykkiä ja pakata.

Eilen lähti kortti #8 Tanskaan - ystävälle. Kymmenen pistettä ja kuviteellisen papukaijamerkin saa se, joka arvaa/muistaa, missä jo edesmennyt Restaurant/Café Ribs sijaitsi? Kyseinen postikortti on muuten ihan oikea painettu grafiikan lehti. Suhteellisen eksklusiivista ja tyylikästä markkinointimateriaalia tuottivat, sanon minä!

keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Jälkikirjoitus

Tänään tapahtui aika merkillinen juttu. Olin ehkä jossain syvällä mielessä varautunut johonkin, en tiedä itsekään mihin, mutta tätä en osannut odottaa.

Sain sähköpostissa blogiin tarkoitetun (näin ymmärsin) tekstin exältä. Se oli lähetetty eilen, mutta koska sähköpostini jumitti eilisen illan, niin luin sen vasta aamupäivällä töissä. Päivä johon tekstissä viitataan on siis 1.9.09.

Hassua kyllä joudun nyt varmaankin myöntämään, että taisin tehdä ajoituksessa virheen, vaikka olen yleensä tarkka päivämäärien kanssa. "Vuosipäivä" oli eilen. Se oli kaksi viikkoa syntymäpäivän jälkeen ja siitä viikon kuluttua tapahtui muutto. No whatever, eihän sillä tosiaan mitään merkitystä ole.

Olen työpäivän aikana ehtinyt pohtia pitäisikö julkaista kirjoitus vai ei. Tavallaan se ei minusta enää kuulu tähän juttuun ja ensimmäinen reaktioni olikin, että MUA EI KIINNOSTA!!! Tunsin siis ärtymystä. Kuulumisten kertominen kysymättä on tavallaan yhtä kiusallista tällaisissa vielä nihkeissä ihmissuhteissa, kuin se, että sattumalta törmää kadulla, vaikka ei haluaisi. Parempi olisi, jos ei kuulisi mitään. Itseasiassa törmäämisestä puheenollen uskon, että näimme toisemme kaukaa viime perjantaina. Kuitenkin niin kaukaa, että tervehtiminen ei ollut mitenkään välttämätöntä. Onneksi.

No, olen siis pohtinut julkaisemista siitä syystä, että pidän sulkeutuvista ympyröistä, enkä arvosta sensuuria. Toisaalta taas tuntui vähän vastenmieliseltä julkaista se tässä blogissa, koska jos lehti on kääntynyt, niin se pitää pitää käänettynä. "Kuole menneisyydelle..." ja niin edespäin. En oikein pysty hyväksymään sitä ajatusta, että täällä minun blogissani, näiden tekstien joukossa olisi jotain vierasta ja ikäviä tunteita herättävää, sellaista jota en halua muistella.

Siispä päätin julkaista kirjoituksen vanhassa blogissa (kirjoittajan luvalla). Jos/kun lukijaa kiinnostaa mitä exälleni kuuluu, niin voitte käydä lukemassa sen täältä.

En aio tässä analysoida kirjoitusta sen enempää. Sanon vain, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin näen, että exäni on haurain ihminen, johon olen koskaan tutustunut. Ja uskon, että juuri kaikki piiloon ajettu herkkyys minua alunperin hänessä viehätti. Minusta se kaikkea inhimillistä heikkoutta ja myös herkkyyttä kohtaan tunnettu vastenmielisyys, johon teksti nytkin viittaa on pelkoa. Sellaista pelkoa olla oma itsensä, jota en itse haluaisi kantaa mukanani. Helpompi on tunnistaa heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa, silloin paremmin tietää vahvuutensakin. Mutta tämä on minun tulkintani. Saa kommentoida, jos on eri mieltä. :)

Kohta tulee yksi ihana tyttö tänne tyhjentämään kanssani punkkupänikän pohjia. Jee!

Running shoes


Vuorokausi jo vaihtui, mutta on pakko vielä jakaa tämä yksi asia:
Ostin eilen juoksukengät!! Ja tässä on niistä kuva!

Yritän parhaani mukaan käynnistää juoksuharrastuksen. Kaipaan raitista ilmaa iänikuisen sisäliikunnan lisäksi. Helsingin rannat soveltuvat tunnetusti hyvin kirmailuun. Ehkä sähäkkä pinkki pompottimissa antaa askellukselle vauhtia.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Tyyntä ja myrskyä


Viimeiset kaksi kirjoitusta ovat olleet varsin myrskyisen raskasmielisiä. Kiitos kannustavista ajatuksista, joita olen saanut blogissa ja blogin ulkopuolella.

Tämä kirjoitus olkoon vähän kevyempi, kun olokin on kevyempi.

Puhuimme näet eilen. Ensin olin ajatellut, että en sano näistä tapaamiseen liittyvistä peloista mitään ennenkuin ehkä viikonloppuna. Nyt tuli todistetuksi, että puhuminen helpottaa käytännössä aina, vaikka lopputulos ei olisikaan mitenkään erityisen ratkaisukeskeinen. Itkeskelin, mutta kyllä se sitten alkoi helpottaa. Kävi nimittäin ilmi sellaisia asioita, joita tunsin tarpeelliseksi kuulla ennen lähtöä.

Elikkä: molemmat haluamme nähdä viikonloppuna ja odotamme tapaamista todella paljon. Molemmat vähän hermoilemme, tosin minä enemmän. Kummankin mielestä puhelimessa puhuminen on tuskaa, koska se on pelkkää tekohengitystä. Tämä oli minulle helpotus, tiedän missä mennään.

Puhelin on rasittava, sillä yleensä päivän aikana ei näet ole tapahtunut mitään kovin kummallista, josta jaksaisi kamalan kiihkeästi keskustella illan päätteeksi, väsyneenä. Reaalitodellisuudessa sitä vain halaisi ja kyhnyttäisi vierekkäin telkkaria katsellen tai musiikkia kuunnellen. Ei ehkä kaipaisi muuta kuin läsnäoloa. Nyt se ei ole mahdollista ja pelkän puhumisen vuoksi puhuminen on turhauttavaa.

Päätimme siis, että emme puhu tänään, emmekä ole puhuneetkaan. Tosin olemme vaihtaneet aika monta tekstaria päivän aikana. :)

No, sain tällä ehkä tartutettua epävarmuuteni toiseen, mistä aina tulee kamalan huono omatunto, pahaa oloa ei pitäisi lähteä siirtelemään. MUTTA toisaalta oli hirveän hyvä puhua edes vähän jo ennen kuin ollaan kasvotusten. Silloin vasta olisi kamalaa itkeskellä ikävää oloa. Suhtaudun nyt varsin valoisasti ja innostuneen kärsimättömästi perjantain lähtöön. Tänään oli vaikeaa keskittyä työhön, koska ajatukseni ovat jo aivan täysin muualla. Sydänalasta kouristaa kun ajattelenkin, että kohta nähdään. Se on aika ihanaa! Kuuden viikon odottelun jälkeen olemme molemmat ansainneet tämän hyvän mielen.

Ja on kivaa jo pelkästään päästä pois Suomesta hetkeksi. Köpenhaminaan on kaiken lisäksi luvattu intiaanikesää viikonlopuksi. :)

Postikortti #7 lähti taas kullalle Tanskaan. Lupaan että seuraava lähtee muualle!
Kortin olen ostanut Portugalista. Vietin siellä vuoden vaihteen 2002-2003 (Korjaus: 2001-2002). Ikimuistoinen viikko! Suomalaisia, ja vähän muitakin oli kerääntynyt Portoon iso porukka, kuka mitäkin reittiä ja seikkailua seuraillen. Siellä meistä sitten tuli viikon ajaksi yksi hullunkurinen ja hillitön perhe. Muutuin viikon aikana allergiseksi punviinille (tila josta olen sittemmin toipunut). Porukka oli epätodellinen, paikka oli epätodellinen, kokemus oli epätodellinen. Kaiken touhun yllä leijui Porton talvelle ja Douro -joelle ominainen kostea sumu. Ne jotka olivat paikalla, eivät unohda sitä ikinä!