Tämä maisema on rakas

Sujautin kortin #5 postilaatikkoon tänä iltana. Sen saa armas ruotsalainen. Postikortin lähettäminen Tanskaan näyttäisi muuten kestävän 2 postipäivää. Tehokas on eurooppalainen postiyhteistyö ja kuljettimet, täytyy kehua. Ensimmäinen kortti vietti eniten aikaa täällä helsinkiläisessä postilaatikossa.

Tämä maisema on syöpynyt verkkokalvolle, vaikka en kyseisessä paikassa ole koskaan käynytkään. Ja se on niin rakas, että en melkein malttanut siitä nytkään luopua. Siihen kiteytyy minun mielessäni huolettomuuden olemus.

Ostin kortin Pompidou -keskuksen kirjakaupasta ollessani Pariisissa keväällä 2005. Vietin siellä paljon aikaa kirjoja, julisteita ja kortteja selaillen. Myynnissä oli kaikkea tosi kivaa. Kortti oli huoneeni seinällä koko kevään (ja on ollut Suomeen palattuanikin). Haaveilin harmaassa, sumuisessa ja alkutalvesta tosi kylmässä Pariisissa meren rantaan pääsystä. Kortti piti toivoa yllä.

Kuva on minusta jostain syystä aivan valtavan ihana. Siinä on tunnelmaa ja suolaisen merituulen raikkautta. Rakastan rantaelämää. Siis sellaista vanhanaikaista rannallaoloa, jota etelämpänä harrastetaan, että körötellään autolla koko perhe sekä isoäiti sunnuntaina yhdessä tuhansien muiden kaupunkilaisten kanssa meren rannalle. Täydessä autossa mukana aurinkovarjot, uimalelut ja loistavat eväät. Sitten rentoudutaan, lueskellaan ja oleskellaan aurinkotuolissa tai viltillä, otetaan ehkä maltillisesti aurinkoa. Kaikki käyvät uimassa, paitsi isoäiti, joka kahlaa vain polviin asti viilentymään. Ja rannalla on tosi kuuma, vaikka merituuli tekeekin kaiken raikkaaksi toisin kuin kaupungissa, jossa on vain tukahduttava ja pölyinen helle.

No niin, muun muassa tällaisesta siis haaveilin Pariisissa helmikuussa 2005, joka oli silloin kylmin helmikuu 10 vuoteen. Kesäkuussa pääsinkin sitten meren rantaan peräti kahdesti. Se oli ihanaa vaikka ei Pariisikaan näin jälkeenpäin ajatellen yhtään hassumpi paikka ollut.