Kotona

Olen käymässä kotona. Tai siis vietän viikonlopun vanhempieni luona. Kesän alussa tapaamani psykologi käski minun lopettaa vanhempieni kodista puhuminen ikäänkuin se edelleen olisi minun kotini. Tämä loisi minulle itsellenikin mielikuvaa itsestäni itsenäisenä aikuisenä ihmisenä, joka hallitsee omaa elämäänsä muiden toiveista riippumatta. Paikka jossa asun nyt on minun kotini. Kuulostaa järkeenkäyvältä.

Olen harjoitellut, mutta aina välillä lipsahtaa. Uusi puhetapani on herättänyt kummeksuntaa. Äitini ihmettelee jos sanon: "teillä, teidän luona". Hänen mielestään minun pitäisi sanoa "meillä", vaikka en ole asunut heidän kanssaan yli kymmeneen vuoteen. Täällä siis ollaan, heillä, meillä, kotona, kylässä. Minusta kiinnostavaa on se, että vaikka olen toistaiseksi pisimmän pätkän elämästäni asunut tässä talossa, ei se minusta ole koskaan tuntunut mitenkään erityisen rakkaalta. En ole koskaan kunnolla viihtynyt täällä. Talo ei ole tuntunut kodilta, vaikka on sitä ollutkin. En pidä huonejärjestyksestä, en siitä, mitä ikkunastani näkyy, en sisustuksesta, enkä oikein mistään muustakaan. Piha on minusta mukava, siellä viihdyn, samoin talon vintti on aina ollut lempipaikkani. Leikimme sisareni kanssa yleensä läheisessä metsässä. Leikin siellä myös yksin sen jälkeen, kun hän oli kasvanut liian suureksi leikkimään. Nykyisin metsän paikalla on - vähän kliseisesti - moottoritie. Se on aika surullista. Kaipaan menetettyä maisemaa ja kallioita.

En tiedä mistä olen saanut tämän päähäni, en varmastikaan lapsena ajatellut, että koti ei tunnu kodilta. Muistan kuitenkin selvästi, miten viihdyin niissä aikaisemmissa paikoissa, joissa asuimme yleisesti ottaen paljon paremmin kuin täällä. Ehkä tästä syystä minua näin aikuisenakin aina vähän ahdistaa kun tulen käymään. Nopeasti saapumisen jälkeen alan jo odottaa sunnuntaita ja lähtöä. Nyt olen täällä ystävän huomisia juhlia varten. Onneksi.

Ehkä nämä tunteet liittyvät siihen, että elin kouluikäni tässä talossa, eikä kouluikä ollut minusta mitenkään kivaa aikaa. Koulussa kyllä, mutta kotona meillä oli kaikenlaisia ristiriitoja. Omalla kohdallani ristiriitojen mittakaava vain kasvoi, mitä vanhemmaksi tulin. Muistan, että vaikka olin jännittynyt ja peloissani, olin silti huojentunut, kun muutin kotoa pois. Vapaus tuntui makealta, olinkin aivan huumassa siitä ensimmäisen vuoden.

Kuvassa olevan Guernica -kortin (#6) lähetin kullalle Tanskaan tällä viikolla, muistaakseni keskiviikkona. Kortin olen ostanut Madridin Reina Sofia -museosta. Ostin samalla kertaa kaksi vedosta Picasson härkätaistelua esittävistä tussitöistä. Ne ovat kehyksissä keittiöni seinällä. Kävin Reina Sofiassa tammikuussa 2003. Se on ainoa kerta kun olen ollut Madridissa, tosin olin saman reissun kuluessa siellä kahdesti. Pidin Madridista, koska se on hieno, monumentaalinen, mutta samalla hyvin rustiikki ja romanttinen kaupunki. Siinä on paljon kiehtovia ristiriitaisuuksia.