sunnuntai 30. elokuuta 2009

Kotona 2

Viikonloppu on ohi. Palasin iltapäivällä ystvävien autossa Helsinkiin. Ihana suloisesti hyrräävä auto. Tuntuu taas hyvältä olla kotona. Eilisten juhlien ja puolalaisen vodkan jäljiltä tunsin hienoista krapulaa ja illaksi suunniteltu jumppa oli jätettävä väliin. Sen sijaan siivosin ja tiskasin, pesin pyykkiä. Koti tuntuu paljon kotoisammalta, kun se on siisti. Laitoin siskonpojan kuvan hyllylle kehyksiin. Sopiva ilta kynttiläkauden avaukseen, vaikka villasukat puuttuvat. Ei oteta niitä käyttöön ihan vielä.

Kaivoin perjantaina tapahtuvaa lähtöä varten jo kaikenlaista tavaraa esille, kavereiden tuliaisia, matkavakuutuskortin, passin, metrolipun.

Nyt pystyn ehkä myöntämään sen, mitä olen tässä jo yli viikon hautonut: olen todella peloissani ensi viikonlopun tapaamisesta. Olen hurjan jännittynyt ja odotuksesta mutkalla, mutta samalla pelkään niin paljon, että melkein haluaisin perua koko homman. Tähän vaikuttaa se, että emme ole nähneet kuuteen viikkoon. Puhumme joka päivä puhelimessa, mutta meillä ei yleisesti ottaen ole kovin paljon sanottavaa. Joka kerta kun olemme tavanneet, on kohtaaminen pitkän eron jälkeen ollut vaikeaa. Kun en tiedä miltä se tulee tällä kertaa tuntumaan, olen peloissani.

Tällä kertaa tunteet ovat aivan erilaisella vakavuusasteella kuin ennen, enkä halua tällä kertaa joutua katumaan sitä, että olen siellä ja tunnen niinkuin tunnen. Katuminen on ehkä liioiteltu ilmaisu, mutta aiemmin minulle on tullut ensimmäisen illan aikana vaivautunut olo, ikävä tunne siitä, että ei olisi pitänyt tulla ollenkaan, epävarmuus siitä haluanko/haluammeko tätä nyt ihan oikeasti. Sitten tunne on mennyt ohi ja kaikki on ollut paremmin kuin hyvin, erinomaisesti suorastaan. Aiemmin tämä ei ole ollut niin vakavaa, koska joka kerta olen tavallaan uudelleen tehnyt päätöksen siitä, että tämä jatkuu ja on kaiken vaivan arvoista. En mitenkään jaksaisi käydä sitä keskustelua nyt, haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin, että asiat olisivat luonnollisia ja etenevisivät omalla painollaan, hyvin, onnellisesti. Pelkään kaikkia mahdollisia kyseenalaistuksia.

Erityisesti pelkään itseäni ja pelkoani, että hermostuksissani ja epävarmuuksissani provosoin jonkin karmean kuluttavan tilanteen, kuten minulla on ollut niin usein tapana. Tätä miettiessä tuntuu, että olen impulssiivisuudessani ihan oikeasti aivan kamalan hankala ihminen. Olen itsellenikin hankala kestää. Tunnepuoleni vie elämääni kuin pässiä narussa.

Tässä tämän illan (ehkä aavistuksen korni) teemabiisi, joka on minusta kyllä ihan rehellisesti sanoen tosi hieno kappale: Have A Little Faith In Me

perjantai 28. elokuuta 2009

Kotona


Olen käymässä kotona. Tai siis vietän viikonlopun vanhempieni luona. Kesän alussa tapaamani psykologi käski minun lopettaa vanhempieni kodista puhuminen ikäänkuin se edelleen olisi minun kotini. Tämä loisi minulle itsellenikin mielikuvaa itsestäni itsenäisenä aikuisenä ihmisenä, joka hallitsee omaa elämäänsä muiden toiveista riippumatta. Paikka jossa asun nyt on minun kotini. Kuulostaa järkeenkäyvältä.

Olen harjoitellut, mutta aina välillä lipsahtaa. Uusi puhetapani on herättänyt kummeksuntaa. Äitini ihmettelee jos sanon: "teillä, teidän luona". Hänen mielestään minun pitäisi sanoa "meillä", vaikka en ole asunut heidän kanssaan yli kymmeneen vuoteen. Täällä siis ollaan, heillä, meillä, kotona, kylässä. Minusta kiinnostavaa on se, että vaikka olen toistaiseksi pisimmän pätkän elämästäni asunut tässä talossa, ei se minusta ole koskaan tuntunut mitenkään erityisen rakkaalta. En ole koskaan kunnolla viihtynyt täällä. Talo ei ole tuntunut kodilta, vaikka on sitä ollutkin. En pidä huonejärjestyksestä, en siitä, mitä ikkunastani näkyy, en sisustuksesta, enkä oikein mistään muustakaan. Piha on minusta mukava, siellä viihdyn, samoin talon vintti on aina ollut lempipaikkani. Leikimme sisareni kanssa yleensä läheisessä metsässä. Leikin siellä myös yksin sen jälkeen, kun hän oli kasvanut liian suureksi leikkimään. Nykyisin metsän paikalla on - vähän kliseisesti - moottoritie. Se on aika surullista. Kaipaan menetettyä maisemaa ja kallioita.

En tiedä mistä olen saanut tämän päähäni, en varmastikaan lapsena ajatellut, että koti ei tunnu kodilta. Muistan kuitenkin selvästi, miten viihdyin niissä aikaisemmissa paikoissa, joissa asuimme yleisesti ottaen paljon paremmin kuin täällä. Ehkä tästä syystä minua näin aikuisenakin aina vähän ahdistaa kun tulen käymään. Nopeasti saapumisen jälkeen alan jo odottaa sunnuntaita ja lähtöä. Nyt olen täällä ystävän huomisia juhlia varten. Onneksi.

Ehkä nämä tunteet liittyvät siihen, että elin kouluikäni tässä talossa, eikä kouluikä ollut minusta mitenkään kivaa aikaa. Koulussa kyllä, mutta kotona meillä oli kaikenlaisia ristiriitoja. Omalla kohdallani ristiriitojen mittakaava vain kasvoi, mitä vanhemmaksi tulin. Muistan, että vaikka olin jännittynyt ja peloissani, olin silti huojentunut, kun muutin kotoa pois. Vapaus tuntui makealta, olinkin aivan huumassa siitä ensimmäisen vuoden.

Kuvassa olevan Guernica -kortin (#6) lähetin kullalle Tanskaan tällä viikolla, muistaakseni keskiviikkona. Kortin olen ostanut Madridin Reina Sofia -museosta. Ostin samalla kertaa kaksi vedosta Picasson härkätaistelua esittävistä tussitöistä. Ne ovat kehyksissä keittiöni seinällä. Kävin Reina Sofiassa tammikuussa 2003. Se on ainoa kerta kun olen ollut Madridissa, tosin olin saman reissun kuluessa siellä kahdesti. Pidin Madridista, koska se on hieno, monumentaalinen, mutta samalla hyvin rustiikki ja romanttinen kaupunki. Siinä on paljon kiehtovia ristiriitaisuuksia.

torstai 27. elokuuta 2009

How to make a baby

Löysin tämän hetki sitten Cup of Jo -blogista. Eikö ole ihana!

tiistai 25. elokuuta 2009

Das neue Berlin


Jos ikävöi Berliiniin, kannattaa mennä katsomaan Laiturille ensi viikolla aukeavaa näyttelyä Das neue Berlin. Näyttely esittelee Berliinissä yhdistymisen jälkeen tehtyjä kaupunkirakentamishankkeita. Vaikka olen suuri kaupunkisuunnittelun ystävä, haluan mennä katselemaan kuvia pelkästä fiilistelyn ilosta. Oheinen kuva on näyttelystä.

Laituri on Helsingin vanha linja-autoasema, jonka ympäristöä kaupunki ei ole vieläkään saanut arvoiseensa kuntoon. Esimerkiksi hieno aukio Laiturin ja Lasipalatsin välissä ei ole lähimainkaan siinä käytössä, mitä sen potentiaali antaisi olettaa. Pois pois Harry's bar ja tilalle jotain kutsuvaa ja kulttuurin kuluttamiseen kannustavaa - vaikkapa kaupunkilaisten ilmainen olohuone.

Olen käynyt Berliinissä aikuisiällä kerran, vietin siellä viikon viime talvena. Siitä tuli aika merkittävä luku I left my heart -paikkojen listaani. Haaveilen, että pääsisin sinne taas pian uudelleen. Tällä hetkellä kaikki ulkomaanmatkoihin varatut varat vain sattuvat suuntautumaan Tanskanmaalle.

Näyttely on auki 2.9.-19.9.
Laituri, Narikkatori 2, 00100 Helsinki, Avoinna: ti-pe 10-18, la 12-16, Vapaa pääsy!

Lisäys 30.8.09:
YLE Teema esittää ehkä hienoimman mahdollisen dokumentin Berliini 24h. Vuorokauden kestävässä dokumentissa seurataan berliiniläisten elämää vuorokauden aikana. Voisin hyvin linnoittautua päiväksi roskaruoan kanssa kotiin katsomaan dokkaria. Voisin ja linnoittautuisin, jos vain olisin Suomessa. Melkein harmittaa, että sattuu näin pahasti päällekkäin. :)

maanantai 24. elokuuta 2009

Love love love love love love love


















Luen tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan kirjaa Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa. Se on hyvä. Vaikka kiinnostukseni on ammatillista, on Mannermaan tapa kirjoittaa niin vetävä (ehkä ajoittain jopa liiankin reteä), että keskittymiskyvyttömänkin on helppo vapaaehtoisesti uppoutua.

Kirja on yhtä muutosta: työn, yhteiskunnan, ideologioiden, yhteisöjen ja yksilöiden muutosta. Muutoksiin lähtökohtaisen varovaisesti suhteutuvana rapuihmisenä moinen muutoksen vesiputous saattaa tuntua aika totaaliselta, ei tiedä mistä päästä muutoksiin sopeutuminen ja valmistautuminen pitäisi aloittaa. Pystyykö niitä kaikkia edes käsittämään? Määrää on vaikea sulattaa, vaikka tietysti ymmärrän, että muutoksethan ovat hitaita syklejä, eikä koko todellisuus yleensä yhdessä yössä heilahda.

Ja onneksi Mannermaan mukaan muutostrendien ohella tulevaisuutta määrittää aina myös vastaava joukko pysyvyystrendejä. Niiden kahden yhdistelmä ja painopisteet ovat todellisuuden rakennusaine.

Eräs tällainen pysyvyystrendi on RAKKAUDEN tarve. Tämän trendin nojalla kaikki yhteiskuntamallit ja skenaariot, jotka estäisivät tai vaikeuttaisivat ihmisen perustarvetta rakastaa ja saada rakkautta, olisivat mahdottomia.

Onpas lohdullisesti sanottu! Tämähän tarkoittaa, että rakkaus säilyy vaikka kaikki muu yhteiskunnassa ja kulttuurissa muuttuisi.

Mannermaan tulkinnassa rakkaus vaikuttaa (minun tulkintani) olevan jotenkin myötäsyntyistä, ikäänkuin ihmislajiin perimään liittyvä selviytymisen edellytys - tarve siinä missä syöminen ja nukkuminen. Vanhempien rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus vanhempiin voidaan tietysti katsoa biologiseksi välttämättömyydeksi, ihmiskunnan olemassaolon takaavaksi pysyvyystrendiksi. Kuolisimme sukupuuttoon, jos yksilöillä ei olisi halua saada jälkikasvua ja huolehtia siitä. Rakkauden voimalla pidämme huolta jatkuvuudesta.

Mutta miten sitten selittyy tarve romanttiseen rakkauteen? Onko se vain kulttuurinen harhauma, turha kehityskulku pois rakkauden biologisesta merkityksestä, lajin säilyvyydestä?

Ehkä minun on nyt turha jatkaa tätä viinilasillisen ja viime yön unettomuuden vauhdittamaa (tai oikemminkin hidastamaa) kehäpäätelmää muistuttavaa keittiöpohdintaa. Sitäpaitsi englanninkielisessä wikipediassa on kertakaikkiaan viehättävän perusteellinen määritelmä rakkaudesta. Voitte lukea tyhjentävästi kaikki kysymykseen liittyvät aspektit sieltä. :)

Summa summarum: Mannermaan teksti antaa toivoa, että muutosahdistuksen lisäksi tulevaisuus tarjoaa myös pysyvyyden elementtejä: Rakkautta arvostetaan ja tavoitellaan jatkossakin! Yksinkertainen on kaunista. En siis ihan hakoteille joudu.

Falling slowly


Oletteko nähneet Once -elokuvan? John Carney on sen ohjannut. Näin sen ehkä vuosi sitten. Kävin muistaakseni Engelin kesäkinossa. Voi tosin olla, että se oli jossain muualla. En ole varma.

Elokuva on vähän epätavallinen rakkaustarina. Hassun söpö. Vaihtoehtomusikaali, joka voitti Oscarin parhaasta laulusta, joka oli Falling Slowly. Tosin ei se, eikä elokuvakaan ensin tehnyt mitään erityistä vaikutusta minuun. Sävelmä on todellakin falling slowly. Aika junnaava melodia, joka ei kamalasti kehity, ja se vielä toistuu elokuvassa useita kertoja.

Sitten luin jostain, että pääosan esittäjät Glen Hansard jaMarketa Irglova aivan oikeasti rakastuivat kuvausten aikana. Siinäpä vasta romanttinen stoori! Kiinnostuin elokuvasta jälkijättöisesti. Muistelin sen kuvia, ja kuuntelin junjunjunnaavaa tunnuskappaletta. Jotain hurjan herkkää siinä on, Oscar-musiikkiraati on erehtymätön. En voi kieltää etteikö kappale olisi jäänyt soimaan päähän.


No nyt on pari julkaisemassa jo toista yhteistä levyään. He esiintyvät nimellä The Swell Season. Levyä voi minusta fanittaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että pari on niin ihanan romanttisesti rakastunut. Tekivät leffan yhdessä ja rakastuivat, nyt tekivät levyn ja rakastavat. Ihanaa! Pitäähän moista onnea tukea. Voihan sen oman onnensa löytää vaikka mistä...

lauantai 22. elokuuta 2009

Vuosi takana

Laskeskelin, että perjantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun (alunperin) erosin edellisestä poikaystävästäni. Eropäätöksen jälkeen kului vielä viikko ja hän jo muutti asunnosta pois. Kaikki tapahtui kovin nopeasti. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, ehkä juuri tästä syystä paniikki olikin mekoinen. Tuntui, että maailma romahtaa siihen paikkaan.

Vietin tuon ensimmäisen viikonlopun ystäväni vanhempien luona Keski-Suomessa. Jään saamastani huolenpidosta ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ilman sitä olisikin voinut käydä hullusti. Muistelimme tätä viikonvaihdetta ystäväni kanssa eilen. Sain kriisin koittaessa apua yllättävältä taholta - emme olleet niin kovin läheisiä vielä silloin, mutta tämä pelastusoperaatio hitsasi meidät yhteen, toivottavasti lopullisesti. :) Kun on kerran ollut toisen ihmisen edessä kaikki panssarit alhaalla, ilman mitään kykyä kontrolliin ja estoihin, syntyy voimakas side. Suuri luottamus. Se olikin parasta, mitä ero poiki. Löysin sukulaissielun.

Matkaani ovat toki vuoden aikana keventäneet monet muutkin. Hienointa on, että niin monet lämpimät ja ihanat ihmiset ovat löytyneet rinnalle uudelleen, juuri kovimmat koetuksen hetkellä.

On hassua ajatella, että olen jo vuoden verrana asunut tässä asunnossa yksin. En tiedä olenko oikein kotiutunut siihen. Tavarat ovat vuodessa asettuneet omille uusille paikoilleen, omat reittini ovat vakiintuneet, talo ja alue on omani, mutta ei tämä silti edelleenkään kovin kodilta tunnu. Ei se silti tunnu "meidänkään" kodiltamme, yhteinen se ehti olla kuitenkin suhteellisen vähän aikaa, enemmän tämä on MINUN, minun yksin. Ja mitä pidempi aika kuluu, sitä enemmän kotia kartoittavat ja kuvittavat minun henkilökohtaiset, menneisyydestä vapaat muistoni. Kaipa tämä kodiksi muuttuu, viimeistään silloin kun muutan pois ja uusi koti tuntuu aluksi vieraalta. Silloinhan sitä aina jonkin aikaa kaipaa vahvasti vanhaan paikkaan.

Ei kai tämänkaltaisella vuosipäivällä muuten olisi merkitystä, mutta minusta on aina hyvä vähän nollata asioita, kun niistä on kulunut aikaa, miettiä tapahtuneita asioita, omaa kehitystä jne. Entisen suhteen pohdinta saa minut aina aika alavireiseksi, mutta se ei mielestäni poissulje pohdinnan tarpeellisuutta, erityisesti, jos se saa muistamaan, että kaikki on hyvin. Ja nyt kaikki on kyllä aika hyvin, ja olen selvinnyt erosta yli - no, vähintäänkin hyvin!

Kirjoitin viime keväänä erään yhteydenpitosotkun yhteydessä blogiin aika hyvän lauseen. En muista/tiedä mistä se on peräisin, mutta toistan sen tässä. Yritän muistaa tämän aina, kun turhan ikävät muistot hiipivät mieleen. Katkeruus on pannassa:

"Kuole menneisyydelle joka hetki. Et tarvitse sitä. Käsittele sitä vain, jos se on nykyisyyden kannalta ehdottoman merkityksellistä."

Teemabiisinä herkkä ja hieno Cat Powerin (feat. Yoko Ono): Revelations


Lisäys 2.9.09: Vuosipäivä

torstai 20. elokuuta 2009

Tämä maisema on rakas


Sujautin kortin #5 postilaatikkoon tänä iltana. Sen saa armas ruotsalainen. Postikortin lähettäminen Tanskaan näyttäisi muuten kestävän 2 postipäivää. Tehokas on eurooppalainen postiyhteistyö ja kuljettimet, täytyy kehua. Ensimmäinen kortti vietti eniten aikaa täällä helsinkiläisessä postilaatikossa.

Tämä maisema on syöpynyt verkkokalvolle, vaikka en kyseisessä paikassa ole koskaan käynytkään. Ja se on niin rakas, että en melkein malttanut siitä nytkään luopua. Siihen kiteytyy minun mielessäni huolettomuuden olemus.

Ostin kortin Pompidou -keskuksen kirjakaupasta ollessani Pariisissa keväällä 2005. Vietin siellä paljon aikaa kirjoja, julisteita ja kortteja selaillen. Myynnissä oli kaikkea tosi kivaa. Kortti oli huoneeni seinällä koko kevään (ja on ollut Suomeen palattuanikin). Haaveilin harmaassa, sumuisessa ja alkutalvesta tosi kylmässä Pariisissa meren rantaan pääsystä. Kortti piti toivoa yllä.

Kuva on minusta jostain syystä aivan valtavan ihana. Siinä on tunnelmaa ja suolaisen merituulen raikkautta. Rakastan rantaelämää. Siis sellaista vanhanaikaista rannallaoloa, jota etelämpänä harrastetaan, että körötellään autolla koko perhe sekä isoäiti sunnuntaina yhdessä tuhansien muiden kaupunkilaisten kanssa meren rannalle. Täydessä autossa mukana aurinkovarjot, uimalelut ja loistavat eväät. Sitten rentoudutaan, lueskellaan ja oleskellaan aurinkotuolissa tai viltillä, otetaan ehkä maltillisesti aurinkoa. Kaikki käyvät uimassa, paitsi isoäiti, joka kahlaa vain polviin asti viilentymään. Ja rannalla on tosi kuuma, vaikka merituuli tekeekin kaiken raikkaaksi toisin kuin kaupungissa, jossa on vain tukahduttava ja pölyinen helle.

No niin, muun muassa tällaisesta siis haaveilin Pariisissa helmikuussa 2005, joka oli silloin kylmin helmikuu 10 vuoteen. Kesäkuussa pääsinkin sitten meren rantaan peräti kahdesti. Se oli ihanaa vaikka ei Pariisikaan näin jälkeenpäin ajatellen yhtään hassumpi paikka ollut.

tiistai 18. elokuuta 2009

Vill ha dej!

Tänään oli aika pitkä päivä töissä. Aamupäivällä iso seminaari, jonka jälkeen pitkä kokous, pakollisten omien töiden tekemiseen jäi aikaa vasta myöhään iltapäivällä kun toimisto oli jo tyhjenemässä muista. Silti hyvä syksyfiilis. Tekemistä on hirveän paljon, mutta yksi asia kerrallaan. Kyllä tämä tästä.

Luukutin pikku kopissani Kristian Anttilaa, jota en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan hymyilemättä. Meininki saa minut ihme kyllä tekemään myös töitä tehokkaammin.

Tuli kuitenkin mieleen sellainen ajatus (vasta töistä lähtiessä ;)), että en olisi ehkä nykyisen poikaystävän kanssa, jos en olisi mennyt treffeille kuuntelemaan Anttilan keikkaa. Tarinan paradoksi ja opetus sisältyy siihen faktaan, että menin treffeille ihan eri miehen kanssa. :)

Anttila bändeineen soitti keväällä Radio Extremin klubilla Korjaamolla. Sekä treffikumppani että minä olimme supertyytyväisiä siihen, että olimme treffeillä ihmisen kanssa, joka pitää samoista asioista. Totesimme tämän muistaakseni yhteen ääneen. Molemmat mielellämme käymme keikoilla, tosin minä vähemmän kuin hän. Korjaamo on loistava keikkapaikka ja baari. Joimme parit punaviinit ja keskustelimme innostuneesti musiikista ja kariutuneista ihmissuhteista ja ties mistä hölynpölystä. Pakko sanoa, että kyseessä olivat puitteiltaan by far parhaat treffit joilla olen ollut.

Keikkakin oli aivan loistava! Koko bändi oli yhtä maailman söpöintä ja tyylikkäintä ruotsalaispoikaa. Ihania, ei liian raskaita, mutta silti ajateltuja sanoituksia ja innostunutta esiintymistä. Pelleilyä ja hassuja välispiikkejä. Erinomaista lavakarismaa ja sopivasti showmeininkiä. Bändilläkin tuntui olevan hauskaa. Täydellistä. Treffikumppanini kanssa diggailimme molemmat, oli kivaa. Mutta kuinka ollakkaan, maailman söpöintä Anttilaa katsoessani mieleen tuli takiaisen lailla toinen ruotsalainen. Yhdennäköisyys oli - ei ehkä ilmeinen - mutta olemassa. Tai ehkä se ihastuttava ruotsalaisuuden säkenöivän onnellinen energia vei ajatukseni jatkuvasti harhateille. Kaikki laulutkin tuntuivat istuvan niin sopivasti siihen vallattomaan meininkiin, joka meillä oli kahdesti tavatessamme ollut. Jokaikinen biisi kolahti minuun! Oi nej!

No keikan jälkeen ajatukseni olivatkin sitten lopullisesti toisaalla. Ikävä tunnustaa, olin treffeillä mukavan ihmisen kanssa, joka olisi kai ansainnut jakamattoman huomion, mutta minä siirryin aivan toiseen aurinkokuntaan. Minkäs teet, tunteille ei mahda mitään.

Käänteentekevän tästä illasta tekikin se, että itsekin tajusin tilanteen kummallisuuden. Miksi mennä treffeille, jos ajatuksissa viipyy aivan pakkomielteen lailla joku toinen? Päädyin aika nopeasti tekemään valintoja, jotka ovat toistaiseksi osoittautuneet onnistuneiksi. Olisiko näin käynyt, jos ei Anttila olisi tullut Suomeen? Jos realistiseksi heittäydyn, niin kyllä varmaankin olisi ennemmin tai myöhemmin käynyt. Mutta on silti aika romanttista ja hauskaa ajatella, että Anttilalla oli sanansa sanottavana siinä, että päädyimme yhteen.

Siispä: Tack så mycket Kristian Anttila! :D


Tässä teille vielä video, josta voitte itse tarkistaa miten ihania ne ovat:
Vill ha dig

Voiko tälle ketään jäädä kylmäksi? Minä sanon että ei voi!


maanantai 17. elokuuta 2009

Tampereelle ja Tampereelle

Viikonloppuna lähetin kaksi korttia, molemmat Tampereelle:


#3 lähetin aiemmin mainitsemalleni valokuvaaja-ystävälle. Se oli tietenkin mustavalkoinen. En ole kuullut hänestä pitkään pitkään aikaan mitään. Toivottavasti kortti poikii vastauksen.
Kortti on muisto yhteisestä matkasta, jonka teimme Prahaan huhtikuussa 1999. Näppärimmät tunnistavatkin kuvassa Karlův mostin. Matka oli ikimuistoinen, todellinen aikuistumisriitti. Viikkoon mahtui ties mitä tapahtumia, useimmat onneksi hyviä ja hauskoja. Olen käynyt Prahassa sen jälkeenkin ja olen joka kerta päätynyt muistelemaan tätä matkaa. Sen valvottuja öitä ja huumaavaa vapauden tunnetta. Toivoisin, että voisin vielä palata tuolle matkalle, samojen ihmisten kanssa, samaan tunnelmaan - elämä edessä, tukka putkella.





#4:n sai ystävä, jonka juhlissa käväisin viime viikolla. Hänen kanssaan minulla on niiiin pitkä yhteinen historia, ettei oikeastaan kenenkään muun kanssa olekaan. Kävimme melkein koko kouluajan täsmälleen yhtä jalkaa. Ja valtaosan tästä ajasta olimme erottamattomat, kuin vakka ja kansi, paita ja peppu, Bonnie ja Clyde, Jekyll ja Hyde. :)

Tämä alunperin heppahullulle sisarelleni kuulunut kortti (en tiedä mistä peräisin) muistuttaa ala-asteen välitunneista. Aloitin ratsastamisen muistaakseni 10-vuotiaana ja tuon ensimmäisen talven meillä oli hevostalli myös koulun pihassa. Minulla oli mielikuvitushevonen, jota tämä siskolta pihistetty kortti kuvitti. Hevonen oli ori ja sen nimi oli Paholainen (!). Olin vakuuttunut, että kyseessä oli välituntitallimme hienoin hevonen. Se oli tietenkin arabialainen - katu-uskottavin mahdollinen hevosrotu- vaikka tämä kortin hevonen ei sitä olekaan.

perjantai 14. elokuuta 2009

Kevyesti nousee askel

Olin eilen rakkaan ystävän kanssa limulla. Istuimme parisen tuntia juoruilemassa vähän kaikenlaisista jutuista; tärkeistä ja vähemmän tärkeistä. Keskustelu olisi ollut muuten varsin antoisa, kuten yleensä aina, mutta koska kahvilan terassilla ehkä 50 cm päässä meistä istui utelias vieras mies, kuunnellen sujuvasti kaiken mitä puhuimme, edes teeskentelemättä keskittymistä johonkin toiseen asiaan, päätimme jatkaa yksityiskohtaisempaa keskustelua autossa.

Ystäväni heitti minut kotiin pienellä punaisella autollaan, jonka kernaasti ottaisin omakseni. Autoilu siinä pienessä mobiilissa on kertakaikkinen elämys! Matkalla ja kotioveni eteen pysähdyttyämme sitten puhuimme siitä, mistä olimme tulleet puhumaan, eli suhteista, tai sanotaan se nyt suoraan: miehistä. Kuuntelimme myös erosta toipuvalle sopivan voimautumisbiisin. JA SE ON HIENO!

Molemmilla oli tippa linssissä. Tätä kappaletta voi synkistelevä vastaeronnut kuunnella repeatilla uudelleen ja uudelleen ja tuntea voimauttavaa ylpeyttä siitä, että pärjää. Siis että kaikesta huolimatta on hieno ja voimakas ihminen, jota eivät vaikeat vaiheet niin vain nujerra. Ja siis meikäläinenkin voi erosta yliselvinneen lahjomattomalla ymmärryksellä ihan pelkästä solidaarisuudesta ystävää kohtaan liikuttua kappaleen voimasta kyyneliin.

Parasta tässä kappaleessa on se, että olen aina suhtautunut suoranaisella karsastuksella Scandinavian Music Grouppiin. Parhaaltahan tuntuu se, kun joutuu pyörtämään omat mielipiteensä ja toteamaan olleensa jossakin asiassa väärässä. Tunne on katharttinen, siinä kasvaa ihmisenä. Ja kyllähän SMG puraisi minuun ja kovaa. Biisissähän on aivan loistavat sanat, osaisimpa kirjoittaa itse jotain yhtä hienoa. Ja levynkin nimi: Palatkaa Pariisiin! tietenkin nostalgiasyistä osui ja upposi. Ihan täysillä!

Tässä siis jakoon voimakkaita ja sinnikkäitä ajatuksia: Näin minä vihellän matkallani

Tänään lähti muuten postikortti #2 (kuva yllä). Sekin lähti Tanskaan, tosin toiselle rakkaalle kuin ensimmäinen. Tällä on erityisen lämmin side Norjaan ja siksipä tämä korttivalinta. Kortti on näet ostettu Edward Griegin kotimuseosta Norjasta. Olimme siellä luokkaretkellä kun olin 13. Kortti on ollut jossain vaiheessa jollain seinällä, poistettu teippi on repinyt yläreunaan jäljen.

torstai 13. elokuuta 2009

Projekti


Eilen kävellessäni töistä kotiin, keksin itselleni projektin. Siis rakkaiden ilahdutusprojektin, jota jäin miettimään löydettyäni Jill Wignalin Today I Saw -blogin. Se on vähän samanlainen kuin Jillin projekti, mutta ei se haittaa. Olen tarpeeksi erilainen. :)

En tiedä mitä tästä pitkällä aikavälillä tulee, en ole ehkä yhtä huolellinen ja tunnollinen projektissani kuin Jill, mutta minusta tämä on ainakin näin aluksi hyvä idea. Sitä paitsi se pohjaa ihan todelliseen vanhaan tapaan, eikä ole mikään ihan kuusesta temmattu käpy.

Tässä siis tarinaa:

Olen yläasteelta asti lähettänyt mielelläni postikortteja. Erityisesti olen lähetellyt niitä serkulleni, joka asui (ja asuu edelleenkin) eri kaupungissa kuin minä. Myös hän lähetti minulle kortteja. Aika ison osan saapuneista korteista olen heittänyt vuosien varrella roskikseen. Erityisesti muuttojen yhteydessä minulla on kova halu jättää kaikki "vanha ryönä" lopullisesti taakseni. Se on vähän surullista näin jälkeenpäin ajatellen. Paljon muistoja on hävinnyt niiden mukana. On toki myös mahdollista, että varasto näitä kortteja löytyy vanhempieni vintistä, jossa on lukuisa määrä pahvilaatikkoja kaikenlaista minulle kuulunutta tavaraa sisältäen.

Postikortit joita lähetimme toisillemme olivat kaikenlaisia kummallisia kirppikseltä tai vanhempiemme laatikoista löytyneitä, ei niin kovin hienoja kortteja. Osa oli hyvinkin vanhoja. Tällainen tyhjien postikorttien kokoelma minulla on edelleen. Ne ovat säästyneet lähettämiseltä milloin minkäkin matkan jälkeen. Osa on ostettu jostain museosta, aika monet ovat MiniMoi -kortteja, joita 90-luvun puolivälin paikkeilla sai kerätä monien kahviloiden tuulikaapissa olevista telineistä ilmaiseksi. En tiedä onko niitä jaossa enää. Ehkä ei enää samalla nimellä.
Kun minä ja ystäväni vietimme paljon aikaa kahviloissa roikkuen, hamstrasin näemmä kortteja enemmän kuin tarpeeksi. Minullahan on niitä joitakin edelleen tallessa.

Tätä tyhjien postikorttien muodostamaa "ryönää" en siis ole heittänyt menemään, vaan olen aina ajoittain vuosien varrella lähetellyt niitä ystävilleni. Tampereella asuva valokuvaaja-ystäväni on saanut vuosien varrella monta erilaista korttia, jossa kaikissa on mustavalkoinen kuva. Jostain syystä tästä teemasta tuli tapa.

No, tämä kaikki ei ole projektin kannalta kovin merkittävää paitsi siitä syystä, että etsin tuon kokoelman kortteja esille eilen. Se ei ollut vaikeatakaan, sillä kortit olivat vaatekomerossani tallessa mustassa pahvilaatikossa, jossa ne ovat olleet kynien, teippien, paperisaksien, kirjekuorien ja lahjanarujen kanssa hyvässä tallessa ainakin 7-8 vuotta. Tunnen kaikkien korttien kuvat hyvin, olen selannut niitä läpi vuosien varrella lukuisia kertoja, osa niistä on tuttuja jo lapsuudesta. Osa on ollut teipillä kiinnitettynä seinälleni tai magneetilla jääkaapin oveen. Joukkoon on ilmestynyt myös uusia - tosin ei enää vuosiin. Laskin kortit eilen ja niitä oli 53 kpl.

Projektini kuuluu niin, että aion lähettää kaikki kortit. Tänään lähti ensimmäinen kortti rakkaalle Tanskaan. Siitä on kuva yllä. Kortin tarina on sellainen, että se oli ilmaiseksi jaossa kustantajan mainoksena kirjakaupassa, jossa oli opiskeluvuosina töissä. Nappasin sielä itselleni yhden syystä tai toisesta. Tekstinä on Uppslagsverket Finland.

Kortiin kirjoittamastani tekstistä en kerro sen enempää, se jääköön vastaanottajan ja minun väliseksi salaisuudeksi.

Pus

Opiskelen ranskaa sanan päivässä.

Tänään tuli tämä:
pus (French)
pus [nm]: a fluid product of inflammation...


Hahaha!
En ymmärrä tätä yhtään, miten voi olla, että pus on mätä. Ihan huippua.

Pus pus kaikille vaan. :D

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Paddington Bear Singing in the rain

Sadepäivän kunniaksi:

Tänään näin

Löysin aivan fantastisen blogin: Today I Saw. Sitä pitää Jill Wignall. Hän piirtää joka päivä kuvan jostakin asiasta jonka on nähnyt ja lähettää sen ihmiselle, josta pitää. Aivan fantastinen ihminen. Voisin selata aivan loputtomiin Jillin piirrustuksia. Ihaninta on, että hän käytännössä lähes jokaikinen päivä piirtää jotain. Näin voi varsin hauskalla tavalla jakaa yhden hetken toisen (muuten vieraan) ihmisen kanssa. Varsin intiimi tunne. Tulin tosi iloiseksi.

Olisi ihanaa ilahduttaa omia rakkaita ihmisiä jollain vastaavanlaisella mukavalla asialla. Mikähän se voisi minun kohdallani olla?

tiistai 11. elokuuta 2009

Vaikea päivä

Tänään on taas ollut kovin vaikea päivä. Jotkut päivät ovat sellaisia, että jo aamusta yksinäisyys vaivaa, eikä se helpota missään vaiheessa. Sellaisena päivänä kaukosuhteessa eläminen on yhtä helvettiä. Tässä tunteessa on varmasti kyse niin kyvyttömyydestä nukkua yksin (eli valvomisesta), harmaasta säästä, viikonlopun ylitsepursuavasta vauvavauvailusta kuin kettumaisesta työpäivästäkin. Olen aamusta asti tuntenut aivan valtavaa kaipausta olla ihmisen lähellä, halausta tai jotain, en tiedä.

Keskustelin kollegan kanssa lounaalla työpaikka"romansseista". Laitoin romanssin lainausmerkkeihin syystä, että mistään kovin romanttisesta ei keskustelussa ollut kyse. Kuulin tositarinoita siitä, miten meidänkin toimistossa on tietyillä miehillä tendenssi vongata häpeilemättä nuoria naisia siitä riippumatta ovatko naimisissa tai monen lapsen isiä vai eivät. Sanoin, että en voi käsittää varattuja ihmisiä jotka flirttailevat työpaikalla tai baarissa antaen katseensa harhailla. Minusta se on ehdottoman väärin!

Varsin tuomitseva lausahdus, täytyy myöntää. Olen aikamoinen tiukkapipo tässä asiassa, mutta puolustaudun sillä, että minulla on karvaita kokemuksia. Enkä haluaisi siis kellekään muulle tuottaa vastaava pahaa mieltä kuin olen itse kokenut. Ainoa suoraselkäinen vaihtoehto on siis toimia toisin ja myös saarnata tämän tiukkapipoisen elämäntavan puolesta. ;)

Noh, kollegani viisaana naisena kuintenkin muistutti minua siitä, miten parisuhteet väljähtyvät: "Mieti houkutusta, kun olet ollut saman ihmisen kanssa kymmenen vuotta, eikä suhteessa ole ollut enää vuosiin mitään kipinää". Ihmisillä on kaipaus tuntea itsensä viehättäväksi, hauskaksi ja halutuksi. Tätä kaipausta he toteuttavat kun parisuhteesta on hehku haihtunut.

Keskustelu jäi kaikumaan mieleen ja täytyy myöntää, että tämänpäiväisessä yksinäisyydessäni pystyin hetkellisesti ymmärtämään logiikan. Ja itseänikin tottapuhuen vähän närkästyttää tämä ymmärrys! Kysymys kai on siitä, että yksinäisessä olossa läheisyys, kiinnostus, innostus, mikä tahansa huomionosoitus, lähes miltä tahansa taholta, tuntuu tärkeältä ja voimauttavalta. Tänään kun tuntuu että näännyn ja näivetyn tämän harmaan sään, ikkunan takana monotonisena suhisevan liikenteen, sekaisen kämpän, tiskaamattomien tiskien, tyhjän jääkaapin, hymyttömän olon ja muiden lukuisten yksinoloni symbolien alle. Kun kukaan ei ole jakamassa asioita kanssani, on kai sama nukunko vain toisella puolikkaalla sänkyä ja jätänkö senkin petaamatta aamuisin. Voin hyvin syödä iltapalaksi pelkkää spagettia tai paketillisen raakoja nakkeja. Kukaan ei ihmettele, eikä kysele. Minun ei liioin tarvitse kenenkään vuoksi yrittää enempää. Yrittämisen puute ja energiattomuus on masentavaa.

Hyh, onpa varsinaista vanhapiikapuhetta (mitenkään vanhojapiikoja väheksymättä). Puheessani kaikuu luovuttaja-asenne. Tulisi jo seuraava päivä.

maanantai 10. elokuuta 2009

Sunshine Moonlight Good times Boogie!

Huiskishaiskis livahti viikonloppu. Tänään tunnen luissa ja ytimissä aika tehokkaasti sen, että en ole enää niin nuori. Kroppa kaipaa viikonloppuisin lepoa, se ei kestä kaikenlaisia maanisia ideoita. ;) Väsyttää siis hirmuisesti. Ja lihakset ovat syystä jos toisestakin kipeinä: esim. pohkeet ja nilkat autolla ajamisesta, selkä seisomisesta ja koukistelusta, jalat ripeistä askelista.

Perhejuhlat ovat onneksi ohi! Ilma oli mitä aurinkoisin, mökki ei ole koskaan näyttänyt yhtä hyvältä ja hauskalta, vieraat olivat ilmeisen tyytyväisiä. Itse vietin koko päivän keittiön ja tarjoilupöydän välillä, joko esille laittaen tai korjaten. Laskin seisseeni ja hääränneeni pelkästään lauantai-päivän aikana yhtäjaksoisesti melkein 10 tuntia.

Kellon käydessä seitsemää päätin heittää tiskirätin altaaseen. Lähdön hetken oli koitettava aikataulujen kariutumisesta huolimatta ja pakotin lankomiehen lainaamaan autoaan. Huristin 180 km Tampereelle ystäväni puutarhajuhliin. Vaivannäkö kannatti, sillä juhlien puitteet olivat mitä mainioimmat. 30-vuotisen sodan päättymisen kunniaksi juhlien menu oli 1600 -luvun maun mukainen, myös emäntä ja osa vieraista oli pukeutunut ajan hengen tapaan. Ohjelmassa oli mm. varjokuvan piirrustusta. Sodan päättymisen kunniaksi pelattiin katolisten ja protestanttien välinen mölkkyottelu. Juhlavieraat musisoivat omenapuiden alla. Sain myös kohdata yhden ehdottomista kirjallisista idoleistani ihkaelävänä. Illan aikana kuultiin mm. seuraava aivan loistava kappale: Nimismiehen murhe

Herätyskello soitti 5.30 ja lähdin emännän teräksisen kahvin herättämänä paluumatkalle kohti mökkikuntaa. Aikatauluani määritti tuoreiden vanhempien tarkoitus kaasuttaa yöviertaiden kanssa tasan klo 9.00 kohti Muumimaailmaa.

Täytyy myöntää että päätös käväistä Tampereella oli varsin maaninen, mutta kaikin puolin vaivan arvoinen. Vietin paluumatkalla kesän ehkä ikimuistoisimpia hetkiä. Yksin. :) Aurinko nousi metsän takaa ja kuu kumotti suomalaiselle kesäaamulle tyypillisesti vielä korkealla. Pellot olivat sakeana usvasta. Maisema oli epätodellisen kaunis! Luukutin radiota pysyäkseni hereillä ja tietysti hetkeen täydellisesti istuva Jackson Five oli soittolistalla: Blame it on the Boogie!

Täytyy todeta, että tämä oli yksi niitä "tunsin eläväni" -kokemuksia, joihin olen niin koukuttunut. Korvasi täysimääräisesti ja ylikin vauvakutsujen synnyttämän hetkellisen ahdistuksen.

perjantai 7. elokuuta 2009

Halipatja


Kaamosmasennus -blogista löysin kyseisen kuvan. Oivaltavaa ja inhimillisestä tarpeesta lähtevää designia parhaimmillaan. Ainakin minua on aina surettanut se, että haluaisin sängyssä halata kumppania kaksin käsin, mutta patja ei anna myöden (tai antaa liikaa myöden, jos on liian pehmeä), jolloin käsi tai olkapää tai kylki puutuu ennemmin tai myöhemmin, mikä taas enemmin tai myöhemmin pakottaa luopumaan muuten niin mukavasta halausasennosta ja nukkumaan erillään. Tässä siis varsin tehokkaalta vaikuttava ratkaisu ongelmaan. Tuotteen nimikin on Lovemat. Ihanaa! :)

Patjan suunnittelija näyttäisi olevan gooya design, mistä en toistaiseksi tiedä enempää, koska sen sivut ovat ainakin tänään alhaalla. En siis myöskään tiedä mistä näitä saa, vai onko kyseessä suunnittelijan omaan käyttöön jäänyt prototyyppi.

torstai 6. elokuuta 2009

Juhlaa juhlan perään

Meidän perhe juhlii viikonloppuna! Tarkoitan siis lapsuuden perhettäni. (Omaa perhettähän minulla ei vielä ole ;)) Juhlat järjestetään sisareni 1.7.09 syntyneen esikoisvauvan kunniaksi. Vanhassa blogissa on pikkumiehestä kuva. Ristiäisten sijasta järjestetään vapaamuotoiset juhlallisuudet kesämökillä. Tapahtumaan on kutsuttu lähisukulaisten lisäksi ystäviä.

Iloisen juhlatunnelman sijaan talkooporukassa (minä ja vanhempani) on vallinnut viime viikosta alkaen haajaannus ja aistittavissa on ollut myös työmoraalin rappiota. Tuoreet vanhemmat ovat haukanneet juhlien järjestämisessä selvästikin liian suuren palan - itse ei pysty kaikkea tekemään (siskoni keskittyessä luonnollisesti lähinnä imettämiseen) - ja talkoolaisten on oletettu pelastavan tilanne. Viime viikonloppu kului jo minulta ja äidiltäni siivotessa. Nyt on ilmennyt napinaa, kapinaa ja ilmapiirin kiristymistä. Tänään saamani kriisipuhelun jälkeen täytyy myöntää, että olen tyytyväinen siihen, että olen toistaiseksi 200 km päässä myrskyn silmästä, töissä.

Perhettäni vaivaa yleisesti ottaen perfektionismin synti. Mikään puolivillainen ei kelpaa, kesämökin on oltava tiptop, ruokaa EI TIETENKÄÄN tarjoilla muoviastioista. Jo pelkkä juhlien ajatus sai aikaan suureellisen projektisuunnittelun käynnistymisen: pohdittiin mitä astioita pitää hankkia ja ehostustoimenpiteitä mökillä tehdä, jotta vieraan "kehdataan" ottaa vastaan. On tietysti ilmeistä, että jos/kun halutaan omiin voimavaroihin nähden liikaa tulee väsyminen eittämättä vastaan. Onneksi vieraita ei ole tulossa paikalle ylimaallisen suurta joukkoa. Muuten varmasti nääntyisimme kaikki.

Olen kuitenkin rakentanut itselleni varsin mieluisan evakuointisuunnitelman: vaihdan juhlia kesken illan! Ystäväni täyttää 30-vuotta sopivasti 200 km päässä kesämökistämme, mikä tarkoittaa sitä, että keittiöorjuuteni loppuu lauantaina noin klo 17, jonka jälkeen lähden siirtymään autuaammille laidunmaille. Ehdin jo surra menetettyä tilaisuutta, näiden toisten varmasti ikimuistoisten juhlien missaamista etukäteen, kunnes ymmärsin, että on aivan mahdollista saada molemmat. Minun on vain oltava hieman itsekäs ja mentävä sinne, missä on hauskempaa. ;)

No älkää käsittäkö valitustani väärin, toki olen mielelläni avuksi, eikä se suuren suuri ponnistus ole ollenkaan. Minun roolini juhlissa vain liittyy niin selkeästi järjestelyvastuuseen, että koen tekeväni tarpeeksi, vaikka en aivan iltaan asti tiskejä tiskaisikaan. Joku muu astukoon remmiin viideltä.

Teemamusiikiksi Sly & The Family Stone: Family Affair

PS. Tuli mieleen, että olen tänään ollut tasan kuukauden verran 30-vuotias. Eikä tunnu missään. Tai no joo... tuntuuhan se vähän, mutta siitä lisää toisen kerran.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Ever Fallen in Love













Uuuh ja aaahh! Jo toinen hehkutuspostaus tänään, kun päädyin Taloussanomien Luova maailma -blogin ääreen. Se on yksi suosikeistani. :) Blogia pitää Pia Sievinen ja meillä on pitkälti sama maku aika monen asian suhteen. No selasin vanhempia postauksia peräti heinäkuun puoliväliin saakka ja mitä silmäni näkevätkään ranskalainen Nouvelle Vague -bändi tulee Helsinkiin keikalle. Soittavat Korjaamolla 3.10.09. Voi onnea!

Nouvelle Vague edustaa juuri sellaista sympaattista, kepeää, mutta samalla surumielisen elämänmakuista pop-musiikkia, josta pidän. Ranskalaisittain yhtyeen perkussiot ovat kohdallaan, mitä arvostan erityisesti. Ihastustani täydentää tietysti se, että bändin levyjen grafiikat ovat huippuviileitä (- voisin kehystää seinälle).

Monen mielestä NV on varmasti hiukan mitäänsanomatonta hissimusaa. Minulle se saa hymyn huulille ja tunnen eläväni. Heti poppivehkeet soimaan: Ever Fallen in Love

Kuva on kotoisin bändin verkkosivuilta: www.nouvellesvagues.com. Sivuilla on myös mm. verkkokauppa, josta ehkä joudun tilaamaan itselleni fanipaidan keikkaa varten. :D

Bloggarisisko








Jippiii! Ystäväni on aloittanut oman blogin! No, totuuden nimissä ei hän ole ensimmäinen blogia pitävä ystäväni, mutta tästä blogista on ollut puhetta jo keväällä ja nyt se on realisoitunut! Sama nainen, jonka puutarhajuhlasta ehdin jo aiemmin mainita. Tavoitteena seesteisyys on aivan loistava otsikko! Seesteinen ei ihan äkkiseltään olisi ensimmäinen sana jolla tätä naista kuvaisin. ;) Toisaalta hänessä suurta lujuutta ja sisäistä paloa sitäkin enemmän!

Mehumaijan muhinasta, pesukoneseikkailusta ja maalaisidyllistä voi lukea lisää täältä: http://tavoitteenaseesteisyys.vuodatus.net/

Ps. Tietysti kävi niin, että ystäväni on ryhtynyt vaikuttamaan Vuodatuksessa, kun itse siirryin Bloggeriin.

Helsinki: +21C, puolipilvistä, epävakaista. Iltapäivään mennessä pitäisi selkiytyä.

tiistai 4. elokuuta 2009

Lopetan märehtimisen!

Olen kuluttanut aamupäivän lueskelemalla työpaikalleni tulevia kymmeniä sidosryhmiemme julkaisemia lehtiä. Toimistoomme tulevien tavanomaisten sanoma- ja aikakausilehtien lisäksi myös sidosryhmäjulkaisujen läpi kahlaaminen kuuluisi tavallaan työni kuvaan. Luettavaa siis piisaa ja täytyy myöntää, että minulla on kesällä tarjoutunut tähän työajalla lueskeluun mahdollisuus oikeastaan ensimmäisen kerran tänä vuonna. Olen yleisesti ottaen aika heikosti perillä näissä julkaisuissa käydystä keskustelusta, mutta tänä aamuna yritin siis korjata tilannetta.

Ja löytyihän sieltä jotain kiinnostavaakin. Toimihenkilöunionin jukaisemassa Pro -lehdessä oli psykologian tohtori Marja Kokkosen haastattelu, joka herätti mielenkiintoni. Kokkonen väittää, että negatiivisten tunteiden ja kokemusten märehtiminen ja murehtiminen voi olla vaarallista. Se voi aiheuttaa jopa fysiologisia sairauksia. Lisäksi: "Märehtivät nuoret aikuiset kokevat fyysisen terveytensä huonommaksi kuin ne, jotka eivät märehdi," sanoo Kokkonen. Ikävien asioiden hautominen vaikuttaa myös mielenterveyteen - se lisää ahdistusta, vaikka märehtijä kuvitteleekin helpottavansa oloaan ja ymmärtävänsä asioita paremmin. Kokkosen mukaan kyseessä on käyttäytymismalli, jossa märehtijä pakenee omaa vastuutaan tehdä asialle jotain. "Taustalla on avuton käyttäytyminen."

Täytyy sanoa, että vaikka kirjoituksen sävy vähän hymyilyttääkin, niin kuuma veitsi upposi kuitenkin voihin. Kokkonen kehottaa märehtijöitä opettelemaan pois kielteisestä ajattelusta. Kielteisten tunteiden taustalla vaikuttavasta avuttomuudesta poisoppiminen auttaa näkemään asiat neutraalimmin. Siirtyminen ratkaisukeskeisempään elämäntapaan helpottaa myös sosiaalisia suhteita. On tärkeää huomata oman käytöksen rasittavuus ja ero toisten hyväksikäytön ja toisiin turvautumisen välillä.

Tunnistan nämä mainitut piirteet itsessäni hyvin vahvasti. Jos ne eivät liity minuun itseeni tai parisuhteeseeni, liittyvät ne esimerkiksi työhön. Ja nyt kun parisuhde ei ole kielteisessä ajattelussani pinnassa, työ ja minäkuva ovat sitäkin enemmän. Olen siis jatkuvasti jonkin asteisen kielteisen ajattelun - märehtimisen - vankina. Minulla onkin opettelemista myönteisessä ajattelussa ja juuri mainitussa ratkaisukeskeisyydessä. Näen tätä ongelmaa myös lähipiirissäni, (tosin yhä vähemmän nyt, kun ihmiset aikuistuvat, elämän palaset loksahtavat paikalleen ja itsetuntemus kehittyy). Negatiivisesti ajattelevat ihmiset vain ruokkivat toisissaan tätä avuttomuuden auraa, eikä mitään kehitystä tapahdu. Nopean laskutoimituksen perusteella perheessäni ja ystäväpiirissäni parhaiten ovat pärjänneet juuri ne, jotka eivät liikoja märehdi. Täytyy myöntää, että pidän heitä yleisesti ottaen melko epäempaattisina ja itsetuntemukseltaan kehittymättöminä persoonina (sanon tämän kaikella rakkaudella), mutta he ovat aivan varmasti keskimäärin onnellisempia (ja terveempiä) kuin minä ja kaltaiseni märehtijät ja murehtijat. Ainakin he saavat enemmän aikaan.

Kokkosen haastattelusta nousee yksi asia, josta voin antaa itselleni vitsan sijasta päänsilitystä. Apua voi hakea terapiasta ja pahaa oloa voi siirtää paperille. Kielteisiä tunteita on hyvä käsitellä esimerkiksi pitämällä päiväkirjaa. Säännöllisen kirjoittamisen myötä tekstin tekeminen muuttuu neutralisoivaksi prosessiksi ja tekstit muuttuvat myönteisemmiksi. Olen siis päässyt elämänmuutoksessani ainakin yhden askeleen eteenpäin: olen käynyt psykologin juttusilla ja purkanut tuntojani blogissa sen sijaan, että kuormittaisin niillä ystäviäni ylenmäärin. Ja kas, olen ollut ratkaisukeskeinen!

maanantai 3. elokuuta 2009

Kas jotain uuden uutta - mut jotain vanhaakin

Olen kirjoittanut 29. syyskuuta 2008 alkaen blogia otsikolla Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Blogi alkoi eräänlaisena itsehoitona kariutuneeseen parisuhteeseen, jonka tulevaisuutta ei oltu tuolloin vielä aivan loppuun asti päätetty. Tavoitteenani oli alunperin käsitellä suhteemme ongelmia blogissa. Toivoin alussa, että olisimme puolueettomalla maaperällä pystyneet tuolloisen kumppanini kanssa kumpikin jakamaan ajatuksiamme riitaantumatta. Alunperin meillä molemmilla oli siis tunnukset blogiin ja tästä muistona vanhassa blogissa onkin yksi kirjoitus myös exältäni.

Alunperin kauniina syntynyt ajatus kuoli nopeasti kokoon ja blogista tuli minun henkilökohtaisen selviytymistaisteluni prosessikuvaus. Suhdekin sitten jouluun mennessä kuopattiin, kaivettiin uuden vuoden tullen uudelleen esiin ja kuopattiin taas - tällä kertaa lopullisesti. Soutamisesta ja huopaamisesta, kolhitusta itsetunnosta ja kaikenlaisista elämänhallinnan paineistako johtuen blogissa kaikui pitkään minun kiukkuinen ääneni. Hankala ero saattaa tehdä ihmisen katkeraksi elämälle ja niin minunkin tapauksessani kävi, kunnes sitten aloin taas päästä kuiville.

Tällä hetkellä olen uudessa tuoreessa suhteessa. Kaukosuhteessa. Tilanne on minulle uusi ja niin on moni muukin asia elämässäni. Uskon, että ajattelutavassani on alkanut tapahtua hiljaista muutosta erityisesti viimeisen 6 kuukauden aikana. Olen aloittanut aikuistumisprosessin. Olen pyrkinyt tietoisesti nauttimaan elämästä ja elämään sitä. Ruikutuksen sijaan.

Tämä Blogspot -blogi on olemassa syystä, että tunsin kesälomalta palattuani konkreettista tarvetta kääntää lehteä. Taustalla oli kyllästyminen vanhan blogin kirjoituksissa vallitsevaan syvällä itsesäälissä vaeltavaan sävyyn, mutta myös halu päästä teknisesti notkeamman Bloggerin käyttäjäksi. Siispä vaihdoin viime viikolla alustaa ja hyvältä tuntuu!

Olen lähes vuoden mittaisen bloggarin taipaleeni aikana kirjoittanut lähinnä itselleni. Olisin yhtä lailla voinut kirjoittaa päiväkirjaa manuaalisesti, kuten olen suurimman osan elämästäni tehnyt, mutta jostain syystä tekstien julkaiseminen on tuntunut hyvältä niiden yksityisestä luonteesta huolimatta. Aiheenani on 80%:ssa kirjoituksista ollut parisuhde, rakkaus tai seksi. Myös ystäväni ja lapsuuden perheeni sekä suhteeni heihin on minulle mieluisa aihe. Seuraan työssäni paljon erilaisia medioita ja luen mielelläni myös erityisesti toimittajien blogeja. Kun silmiini sattuu jotain mielenkiintoista itseäni koskettavaa tai blogini teemaan - ihmissuhteisiin liittyvää, kommentoin sitä mielelläni.

En keksi tänään - tähän alkuun - mitään muuta sanottavaa. Helsingissä on n. 20 C, epävakaista, mutta juuri nyt aurinko paistaa pilvien läpi. Työpäiväni on sopivasti päättymässä, lähdenpä tästä kävellemään kotiinpäin.