Palasin eilen neljän päivän retkeltä Kittilästä (joka on inarinsaameksi Kittâl). Olen ollut Lapissa viimeksi lapsena. Kittilässä en koskaan aikaisemmin. Se oli hienoa. Lunta ja pakkasta, kaamos, hurjan jyrkkiä latuja ja hyvin erikoinen, tai sanotaanko erilainen tunnelma. Viihdyin kovasti hyvin ja nyt toivon kovasti, että taas pian tarjoutuisi tilaisuus mennä uudelleen.En osaa lasketella alkuunkaan. Enkä mennytkään ollenkaan mäkeen. Levin hiihtokeskuksen mäki oli minulle turhan pitkä, jyrkkä ja pelottava. Ensi kerralla sitten.
Tällä kertaa otin haltuun murtsikkaa. Ensimmäisten hammastenkiristysten jälkeen pääsin rytmiin kiinni ja osasin jopa vähän nauttia lennokkaista laskuista ja joka puolella kropassa tuntuvasta liikunnasta. Edellisestä kerrasta oli kulunut melkein 20 vuotta, joten homma ei luonnistunut aivan vanhastaan. Innostuin kuitenkin. Tätä pitää jatkaa.
Tapasin erästä vanhaa tuttua, jonka näkeminen oli arveluttanut minua etukäteen varsin paljon. Meillä on sillä tapaa vähän erikoinen yhteinen menneisyys, että hän on minulle tuttu peräti kahden entisen poikaystävän kautta. Silloin kun ei tee mieli muistella exiä, ei kannata nähdä myöskään heidän ystäviään. Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin oikein lämmin kohtaaminen. Levijoessa oli virrannut tarpeeksi vettä.
Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja aivan pikkutunneille asti. Havaitsimme, että meillä on harvinaisen samankaltainen elämäntilanne. Olemme molemmat kaukosuhteessa (etäisyyskin on melkein sama), teemme paljon töitä ja olemme eronneet n. vuoden sisällä. Meillä kummallakin tuntui myös olevan aika hyvä ja seestynyt suhde nykyhetkeen. Rauhallinen ja hyvä olo. Ei mitään suuria vastauksia elämän merkityksestä tai suunnasta, mutta tyytyväisyys tehtyihin ja tämänhetkisiin valintoihin. Se oli varsin riemullista. Toivottavasti näemme pian taas.
Tutustuin matkalla myös paremmin kollegoihini, joita oli mukana. Osa heistä on aivan fantastisia, loputkin varsin sympaattisia ihmisiä. Huomasin, että stressaan kaikesta sympatiasta huolimatta kovasti heidän seurassaan, syystä tai toisesta. Se aiheuttaa minussa kiristelyä ja kiukkuisuutta. He ovat leppoisia, mutta monissa tilanteissa hyvin erilaisia kuin minä, mikä ehkä ärsyttää ja vaikeuttaa suhtautumistani. Ehkä totun ajan kuluessa, toimistomme mentaliteettiin. Se tosin vaatii varmasti melkoisesti ajatustyötä ja puhdasta relaamista, pingotuksen unohtamista, ihmisenä kasvamista. Pikku hiljaa.
Kuvan postikortti lähti taas Geneveen tytölle, joka on sittemmin matkustanut Australian auringon alle. Voiko marraskuussa keksiä mitään parempaa?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti