Jouluoksennus

Edellisen kirjoituksen syntyhetken kiistattoman pirteästä tunnelmasta huolimatta joulu ei kääntynyt nousuun, päinvastoin, tunnelma laski entistä alemmas. Olen huono jouluissa, se ehkä kertoo jotain minusta ja kypsymättömyydestäni. En kestä perhejoulua, enkä oikein kaukojouluakaan näemmä. Eritoten, jos se pitää viettää perheen kanssa. Enkä oikein kestä mitään muutakaan joulunvieton muotoa, koska juhla ylipäätään tekee minut masentuneeksi. Jostain syystä minulle tulee aina valheellinen olo. Ilonpito tuntuu teeskentelyltä ja muistuttaa enemmän niistä piiloon painetuista ristiriidoista ja ikävistä asioista, joista ei puhuta. Se muistuttaa minua myös oman elämäni puutteista, ulkopuolisuudesta, tekee olon entistä yksinäisemmäksi. On yleensä piinallinen tavalla tai toisella. Huomaan aina toivovani, että se olisi ohi mahdollisimman pian.

Olimme siis neljä päivää Pietarissa, joka oli kyllä puitteiltaan mitä mahtavin joulukaupunki (jos haluaa välttää perinnejoulun, mutta silti fiilistellä joulua tavalla tai toisella). Puitteet siis kunnossa, mutta henkisesti matka oli kuluttava ja kotiinpaluu sitäkin kuluttavampi. Jouduin välttelystä huolimatta aavistuksenomaiseen perhejouluun neljän sukupolven kokoontuessa tänään sisareni luokse syömään. Aamukuuden herätys ei ollut omiaan auttamaan siinä, että tunsin itseni todella väsyneeksi ja masentuneeksi. Sain melko suorasanaisia moitteita happamasta olemuksestani, mikä ei todellakaan ollut omiaan nostamaan tunnelmaa. Kotiin palattuani olin aivan raunio.

Ehkä jouluasennettani kuvaa parhaiten tyytymättömyys, en osaa iloita muiden onnesta, enkä liioin itse nauttia hyvistä hetkistä, vaan vertaan kaikkia onnellisia "näkyjä" ja kohtaamiani ihmisiä omaan tilanteeseeni: yksinäisyyteen. Se saa minut vetäytymään masentuneena kuoreeni. Se taas aikaansaa syyllisyyden tunnetta, mikä taas aikaansaa vihaisia puolustusreaktioita kuviteltuja syyttäjiä kohtaan. Tällaisella hetkellä minun on hyvin vaikea nähdä itsessäni tai elämässäni mitään hyvää. Lähinnä jään pohtimaan, mikä minussa on vialla, kun en pysty olemaan yhtä onnellinen kuin muut. Tässä mielentilassa toivoisi kaikkein eniten voivansa välttää muita ihmisiä ja kohtaamisia, kysymyksiä. Toivoisi, että voisi olla näkymätön, voisi olla tilanteissa kenenkään muun tietämättä, tarkkailla joutumatta huomion kohteeksi.

Kirjoituksen otsikko viittaa siihen fyysiseen reaktioon, jonka joulu minussa saa aikaan. Reagoin nimittäin useasti stressiin vatsallani; voimakas stressi aiheuttaa pahoinvointia ja tänään kotiin tuntuani kakistelin juhla-ateriat viemäriin. Se näyttää muodostuneen jo perinteeksi, viime jouluna kävi samalla tavalla, tosin silloin oksensin jo ennen kuin käytiin pöytään.