Uskottomuus

Olen taas pakosta palannut vanhan tutun uskottomuusaiheen tiimoille. Jos jokin, niin se nostaa minulla karvat pystyyn. En voi pysytellä rauhallisena. Tällä kertaa aihe vielä liippaa läheltä, aivan liian läheltä, vaikka omassa parisuhteessa se ei olekaan (toivon näin) aktualisoitunut. Sanottaneen suoraan, että joulu on pilalla!

Uskottomuudessa on jotain todella halpamaista. Se on niin äärimmäistä itsekkyyttä. Se murskaa toisen ihmisen itsetunnon niin täysin, tuhoaa luottamuksen. Siitä toipuminen vie kuukausia tai vuosia, kaikki eivät toivu koskaan. Kaikkein kovin pala on se, että asiasta toivuttuaan helposti heittäytyy kyyniseksi, elämänhalu ja ilo kaikkoaa. On vaikeaa nähdä asioissa ja ihmisissä hyvää, luottaa edes lähimpiin ystäviin tai perheeseen.

Olen nyt joutunut olkapääksi tässä tilanteessa täysin vastentahtoisesti. Toisaalta velvollisuus pakottaa minut kuuntelemaan. Kuunnellessa on noussut niin kovin paljon kaikenlaisia synkkiä muistoja mieleen. Muistoja viime vuosilta, muistoja omasta lapsuudesta. Täytyy myöntää, että joskus paskan olisi aiheellista antaa painua pohjaan. Kaikenlaisten karvaiden kokemusten sekoittaminen ja pintaan saattaminen, saa elämän tuntumaan taas vastenmieliseltä, vaikka oma elämäntilanne ei sinänsä olisikaan mitään vailla. Masennus tarttuu. Muistan sen jo lapsuudesta.

Olen tukihenkilön roolini kestäessä viime päivien aikana jotenkin oppinut ymmärtämään, että yksi kerta on huomattavasti pienempi paha, kuin usein toistuva uskottomuus, säännöllinen loukkaava käyttäytyminen tai pitkään jatkunut suhde johonkin toiseen. Se vaikuttaa asiasta yli pääsemiseen ja toipumisprosessin kestoon. Ensimmäisen vaihtoehdon pystyy sivuuttamaan helpommin kuin muut. Tärkeintä on huomata, onko kyseessä käyttäytymismalli, toimintatapa jota ei voi muuttaa, sellainen henkilö, jolle ei kannata antaa anteeksi.