Nurkassa, yksin

Tämä on nyt vähän epäreilu kirjoitus. Pahoittelut jo etukäteen niille, joiden mielestä olen kiittämätön ja itsekäs. Olen nimittäin joutunut ihan mahdottoman ahdistuksen valtaan viime keskiviikona vakituiseksi muuttuneen työpaikkani vuoksi. Tuntuu, että olen ajautunut nurkkaan, eikä sieltä ole poispääsyä. Kuulostaako ylidramaattiselta? Ehkä se sitä onkin.

Kun runsas viikko sitten vihjasin, että muutoksia on tiedossa, viittasin paitsi tähän nyt toteutuneeseen työpaikkaan, myös erääseen toiseen, joka viime perjantaina meni sivu suun. Työpaikka olisi sijainnut Tukholmassa. Ei ihan lähellä, mutta vähän lähempänä poikaystävääni. Ainakin yksi sivuaskel oikeaan suuntaan. Huomasin olevani kielteisestä lopputuloksesta aivan äärettömän pettynyt. Lähdin töistä kotiin itkua nieleskellen. Viikonloppu kului itsesäälissä kieriskellessä.

Olen nyt viikon verran käynyt tätä juttua mielessä läpi ja yrittänyt selittää asiaa ja reaktiotani itselleni. Eihän paikka koskaan ollutkaan minun. Tiesin hyvin, että mahdollisuuteni ovat pienet. Loppuviimeksi tulos oli yhtä kaikki onnekas, onhan minulla nyt vakinainen työpaikka Suomessa. Miksi siis Suomeen jääminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, en pysty iloitsemaan saamastani työpaikasta ja elämäni tuntuu ylipäätään olevan vailla suuntaa ja vain epämielekkäitä vaihtoehtoja täynnä? Parisuhteeni on tuomittu vääjäämättömään tuhoon ja samalla tuntuu myös, että olen osaamaton ja kykenemätön kaikessa siinä, mitä oikeasti haluaisinkin tehdä. Törmäilen siis seiniin kasvot nurkkaan päin käännettynä, enkä osaa pyörähtää ympäri ja suunnata ovelle. Arkijärjellä ajatellen ja kaikkien keskustelukumppaneideni mielestä (toistaiseksi), aika älytön asenne.

En ole vielä päässyt aivan loppuun saakka tässä. Pohdinta on kuitenkin tuonut pintaan muutaman ajatuksen: pelkään sitoutumista ja pysyvän ajattelu alkaa minua nopeasti ahdistaa. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana, harjoittelupaikat mukaanlukien, 8 eri työpaikassa. Olen siis tottunut lähtemään ennen kuin juurrun. Ajatus pitkistä projekteista, oman työn pitkäjänteisestä suunnittelusta, työkavereihin ja työpaikan arvomaailmaan sitoutumisesta, sanalla sanoen - vakituisesta työpaikasta - ahdistaa minua suunnattomasti. Samalla olen luonut itselleni oman pelikentän lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoon, oman elämäntavan, joka mahdollistaa vastuun pakoilun ja antaa selityksen sille, miksi juurtuminen on kohdallani mahdotonta. Nyt tätä "turvapaikkaa" ei enää ole.

Tukholman mahdollisuuteen jäin koukkuun paitsi siitä syystä, että työ olisi ollut todella kiinnostava (ja Tukholmassa), myös siitä syystä, että sen kautta olisin voinut taas uudelleen aloittaa alusta - perustellusta syystä. Toinen maa olisi tuonut mieluisan etäännytyksen kaikkiin niihin ongelmiin, joita on lähi- ja ystäväpiirissäni sekä mahdollisuuden ostaa lisäaikaa parisuhteeni väistämättömiin ratkaisuihin. Olisin voinut vetäytyä kauemmas omista ristiriidoista ilman, että minun tarvitsee niitä ratkaista. Samalla uusi työ olisi pitänyt minut pitkään niin kiireisenä, että ei olisi syntynyt tarvetta pysähtyä ajattelemaan oman tulevaisuuden suuntaa pitkään pitkään aikaan. Minun ei olisi myöskään tarvinnut käsitellä yksinäisyyttäni ja pelkojani, koska muuton jälkeen ne olisi ollut helpompi selittää etäisyydellä ja uuden kaupungin aiheuttamalla vierauden tunteella. Ihana pakopaikka siis.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Välittömästi vakituisen työn saatuani suunnittelen yhtä jos toistakin mahdollista irtiottoa. Pois olisi päästävä. Niin sanoo sydän, mutta mitä sanoo järki... tällä hetkellä se on aivan sekaisin.

Kuva: Le Love