Kipeä sydän

Olin viikonloppuna Tanskassa, mutta en kirjoittanut siitä mitään etukäteen. En oikein keksinyt mitään erityistä sanottavaa. Oli kaikin puolin niin hyvä ja rauhallinen, ei edes kovin jännittynyt fiilis.

Tapahtumien kulku ei ollut oikein odottamani kaltainen. Tai oli ensin kaikin puolin, kunnes sitten lauantai-iltana kävimme nukkumaan ja päädyimmekin puhumaan asioista varsin vakavaan sävyyn. Siinä meni yö ja vielä seuraavakin päivä.

En oikein tiedä miten tämän käänteen pukisi. Erityisesti kaiken hehkutukseni jälkeen se tuntuu hirveän ahdistavalta kertoa. Ensin ajattelinkin, että pidän yllä blogihiljaisuutta, kunnes asia on selvä, mutta nyt tuntuu kuitenkin sillä tapaa kipeältä, että on ihan pakko.

Pohdimme siis pitäisikö suhde päättää.

Syitä on tarpeeksi, ne kaikki juontavat juurensa välimatkasta. Ne ovat syitä, joiden edessä on mahdoton väittää vastaan. Tosin olen itse viimeisen kuukauden aikana alkanut aika yllättävästikin päästä sinuiksi asian kanssa, olen keskittynyt positiivisiin puoliin ja mahdollisuuksiini katsoa välimatkan yli. Ehdin tulla siihen lopputulemaan, että tämä on minulle mahdollista ja antaa hyvin tilaa omalle elämälle, työlle, harrastuksille ja ystäville. Tämä ihmissuhde on tuntunut ihanalta lisältä muuten varsin hyvässä, joskin edelleen aavistuksen yksinäiseltä tuntuvassa elämässäni. Olen jopa ehtinyt aidosti hehkuttaa itselleni uutta, erinomaista elämäntilannettani, sen suomia mahdollisuuksia ja ihanuuksia.

Keskustelu oli siis minulle varsinainen järkytys, en ollut siihen alkuunkaan valmistautunut. Erityisesti, kun asiaa arvioitiin "vasta" viisi viikkoa sitten ja yksimielisen vakaasti päädyimme siihen, että eroamisessa ei ole mitään järkeä, koska emme nähneet mahdollisuutta olla erossa.

Olen aivan suunnattoman pettynyt! Ennen kaikkea itseeni. Erityisesti siitä syystä, että olen jälleen kerran tehnyt virhearvioinnin, joita herra paratkoon minun parisuhdetaipaleellani riittää! Miksi en osaa pitää varaani? Aina sattuu! Tilaisuuksia harkintaan on ollut useita. Ongelmista on puhuttu, mutta olen myös antanut vakuutella itseni siitä, että tämä voi toimia. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä!

Häneenkin olen pettynyt, sillä olisin toivonut hänen tuntevan itsensä paremmin ja tuntevan minua kohtaan syvemmin.

Toisaalta en voi syyttää ketään. Ei tämä helppoa ole ollut, eikä helpoksi muuttuisi.

Olin sunnuntaina varsinainen hermoraunio, mutta onneksi ystäväni oli lähellä ja nosti minut nopeasti muutamilla viisailla sanoilla pahimmasta itsesäälistä. Sain voimaa! Siitä jälleen kerran mitä vilpittömimmät kiitokset. En tiedä mihin hukkaan olisin joutunut, jos ei ympärilläni olisi niin viisaita, hienoja naisia.

Palatessani olikin miehen mieli jo muuttunut ja hän toivoi, että päätös olisi vielä pyörrettävissä. Olihan se ja toisaalta ei tietenkään ollut. Otimme aikalisän.

Palasin eilen aamun ensimmäisellä, klo 06 lähteneellä koneella Helsinkiin. Hermostuksissani heräsin jo kolmelta ja menin kentälle jo kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Check in -tiskin avautumista odotellessa oli aikaa pohtia, mitä helvettiä minä nyt teen. Tulin lopputulemaan, että meidän pitää nähdä mahdollisimman nopeasti uudelleen ja puhua asia halki. Siispä kahden viikon kuluttua päätämme asian lopullisesti. Lennot on jo varattu.

Yritän tällä kertaa olla mahdollisimman järkevä ja pohtia perin pohjin, mikä on omalta kannaltani paras ratkaisu. Viikonlopun keskustelu vaikutti merkittävässä määrin omiin tunteisiini. Olen yhtä aikaa järkyttynyt, pettynyt ja ärtynyt. Miksi asiani eivät voi koskaan, ei sitten niin koskaan, loksahtaa paikalleen? Olen tuomittu epäonnistumaan ihmissuhteissa!

Ai niin, ja oheinen kortti lähti viime viikolla Tanskaan ja sen sisältönä oli lyhyesti referoituna se, miten kaikin puolin hyvällä fiiliksellä olen meidän suhteesta. Miten uskomattoman naivia ja typerää!? Miten hitossa tästäkin suosta nyt taas noustaan?