Ääniä äänien takaa - Istanbulista

Tässä pikkuinen ilahdutus-vinkki erään rakkaani äänipäiväkirjaan. Fascinating indeed!
Tämä bloggarisiskoni/ystäväni on äänimaisematutkija ja tähän äänipäiväkirjaan on koottu hänen nauhoituksiaan Istanbulin arkipäivästä viime keväältä: autosta, rautakaupasta, liikennevaloista, yliopistolta, moskeijasta.

Olen ehtinyt kuunnella vasta muutaman, mutta voisin jatkaa loputtomiin. Niin pitkään kuin muistan, olen haaveillut Istanbulista. Viime keväänä matka oli jopa yllättävän lähellä toteutua, mutta lykkääntyi taas kerran. Äänimaisemien kautta pääsee kiehtovalle mielikuvitusmatkalle. Kuvat pitää keksiä itse, mutta äänet ovat autenttiset. :)

Tässä siis Sesligünlük... Istanbul. Blogi on turkiksi ja englanniksi.

Ps. Yllä olevan kuvankin tämä mestarillinen nainen on piirtänyt itse! Huippua!
Pps. Sama henkilö seikkailee myös täällä ja täällä

Hiljainen ilta

Olen tehnyt kaksi tosi pitkää työpäivää, huominen on samanmoinen. Tämäkin olisi ollut pitkä, jos ei työpaikallani olisi jälleen kerran ollut verkko alhaalla estämässä työnteon. Lähdin siis kotiin jo neljältä. Tosin jatkoin vielä kotona, kun verkko täältä käsin yllättäen toimikin.

Äiti tuli illalla kylään. Puhuimme Levin kuulumiset, vähän työtilitystä ja sitten tulevasta yhteisestä Pietarin matkastamme. Olen menossa kera vanhempieni Pietariin jouluksi. En tiedä mitä siitä tulee, mutta odotan innolla tutustumista kaupungin kanssa. Olen ollut siellä aiemminkin, mutta siitä on pitkä aika. Viivymme viisi päivää.

Huomaan olevani melkoisen väsynyt ja ehkä vähän masentunutkin. Tilaani kuvaa se, että poltin tupakkaa keittiön ikkunasta. En jaksanut välittää. Töitä on paljon, en ehdi tai jaksa nähdä ystäviäni ja seuraavaan tapaamiseen rakkaan kanssa on matkaa vielä neljä viikkoa. Jostain syystä juuri nyt on erityisen kova ikävä. Talvi on yksinäinen ja pimeä. Kaipaan fyysistä läheisyyttä, lämmintä syliä, lusikka-asennossa nukkumista, köllimistä ja kyhnyttämistä, kiireetöntä yhdessä oloa peiton alla leffaa katsoen. On vaikeaa viihtyä yksin. Kun ei oikein jaksa innostua mistään ja koko sielu tuntuu yhtä sumuisen harmaalta kuin Helsingin sää. (tosin nyt pakastaa)

Jos joku vaatisi määrittelemään onnen, niin minulla siihen liittyisi melko tiiviisti nukkuminen oman rakkaan kanssa. Seksiäkään en niin paljon tarvitse, kuin läheisyyttä, kiinni pitämistä. Lisäksi myös naurua ja yhteistä hassuttelua, pussailua ja halailua. Ja myönnettäköön, ei se seksikään olisi pahitteeksi, en valittaisi, jos sitä olisi elämässäni useammin. Puutteessako tässä ollaan? ;)

Teemabiisinä (aavistuksen pateettinen) Susanne Vegan Small Blue Thing

Ps. kuvan kortti lähti taas Tampereen kuvaajatytölle. Edellisen jälkeen ei ole kuulunut mitään, joten päätin lähettää uuden. Tämä on ikivanha Minimoi, jonkin muinaisen kahvilan tuulikaapista poimittu.

Tampereelle ja Tampereelle

Viikonloppuna lähetin kaksi korttia, molemmat Tampereelle:


#3 lähetin aiemmin mainitsemalleni valokuvaaja-ystävälle. Se oli tietenkin mustavalkoinen. En ole kuullut hänestä pitkään pitkään aikaan mitään. Toivottavasti kortti poikii vastauksen.
Kortti on muisto yhteisestä matkasta, jonka teimme Prahaan huhtikuussa 1999. Näppärimmät tunnistavatkin kuvassa Karlův mostin. Matka oli ikimuistoinen, todellinen aikuistumisriitti. Viikkoon mahtui ties mitä tapahtumia, useimmat onneksi hyviä ja hauskoja. Olen käynyt Prahassa sen jälkeenkin ja olen joka kerta päätynyt muistelemaan tätä matkaa. Sen valvottuja öitä ja huumaavaa vapauden tunnetta. Toivoisin, että voisin vielä palata tuolle matkalle, samojen ihmisten kanssa, samaan tunnelmaan - elämä edessä, tukka putkella.





#4:n sai ystävä, jonka juhlissa käväisin viime viikolla. Hänen kanssaan minulla on niiiin pitkä yhteinen historia, ettei oikeastaan kenenkään muun kanssa olekaan. Kävimme melkein koko kouluajan täsmälleen yhtä jalkaa. Ja valtaosan tästä ajasta olimme erottamattomat, kuin vakka ja kansi, paita ja peppu, Bonnie ja Clyde, Jekyll ja Hyde. :)

Tämä alunperin heppahullulle sisarelleni kuulunut kortti (en tiedä mistä peräisin) muistuttaa ala-asteen välitunneista. Aloitin ratsastamisen muistaakseni 10-vuotiaana ja tuon ensimmäisen talven meillä oli hevostalli myös koulun pihassa. Minulla oli mielikuvitushevonen, jota tämä siskolta pihistetty kortti kuvitti. Hevonen oli ori ja sen nimi oli Paholainen (!). Olin vakuuttunut, että kyseessä oli välituntitallimme hienoin hevonen. Se oli tietenkin arabialainen - katu-uskottavin mahdollinen hevosrotu- vaikka tämä kortin hevonen ei sitä olekaan.

Projekti

Eilen kävellessäni töistä kotiin, keksin itselleni projektin. Siis rakkaiden ilahdutusprojektin, jota jäin miettimään löydettyäni Jill Wignalin Today I Saw -blogin. Se on vähän samanlainen kuin Jillin projekti, mutta ei se haittaa. Olen tarpeeksi erilainen. :)

En tiedä mitä tästä pitkällä aikavälillä tulee, en ole ehkä yhtä huolellinen ja tunnollinen projektissani kuin Jill, mutta minusta tämä on ainakin näin aluksi hyvä idea. Sitä paitsi se pohjaa ihan todelliseen vanhaan tapaan, eikä ole mikään ihan kuusesta temmattu käpy.

Tässä siis tarinaa:

Olen yläasteelta asti lähettänyt mielelläni postikortteja. Erityisesti olen lähetellyt niitä serkulleni, joka asui (ja asuu edelleenkin) eri kaupungissa kuin minä. Myös hän lähetti minulle kortteja. Aika ison osan saapuneista korteista olen heittänyt vuosien varrella roskikseen. Erityisesti muuttojen yhteydessä minulla on kova halu jättää kaikki "vanha ryönä" lopullisesti taakseni. Se on vähän surullista näin jälkeenpäin ajatellen. Paljon muistoja on hävinnyt niiden mukana. On toki myös mahdollista, että varasto näitä kortteja löytyy vanhempieni vintistä, jossa on lukuisa määrä pahvilaatikkoja kaikenlaista minulle kuulunutta tavaraa sisältäen.

Postikortit joita lähetimme toisillemme olivat kaikenlaisia kummallisia kirppikseltä tai vanhempiemme laatikoista löytyneitä, ei niin kovin hienoja kortteja. Osa oli hyvinkin vanhoja. Tällainen tyhjien postikorttien kokoelma minulla on edelleen. Ne ovat säästyneet lähettämiseltä milloin minkäkin matkan jälkeen. Osa on ostettu jostain museosta, aika monet ovat MiniMoi -kortteja, joita 90-luvun puolivälin paikkeilla sai kerätä monien kahviloiden tuulikaapissa olevista telineistä ilmaiseksi. En tiedä onko niitä jaossa enää. Ehkä ei enää samalla nimellä.
Kun minä ja ystäväni vietimme paljon aikaa kahviloissa roikkuen, hamstrasin näemmä kortteja enemmän kuin tarpeeksi. Minullahan on niitä joitakin edelleen tallessa.

Tätä tyhjien postikorttien muodostamaa "ryönää" en siis ole heittänyt menemään, vaan olen aina ajoittain vuosien varrella lähetellyt niitä ystävilleni. Tampereella asuva valokuvaaja-ystäväni on saanut vuosien varrella monta erilaista korttia, jossa kaikissa on mustavalkoinen kuva. Jostain syystä tästä teemasta tuli tapa.

No, tämä kaikki ei ole projektin kannalta kovin merkittävää paitsi siitä syystä, että etsin tuon kokoelman kortteja esille eilen. Se ei ollut vaikeatakaan, sillä kortit olivat vaatekomerossani tallessa mustassa pahvilaatikossa, jossa ne ovat olleet kynien, teippien, paperisaksien, kirjekuorien ja lahjanarujen kanssa hyvässä tallessa ainakin 7-8 vuotta. Tunnen kaikkien korttien kuvat hyvin, olen selannut niitä läpi vuosien varrella lukuisia kertoja, osa niistä on tuttuja jo lapsuudesta. Osa on ollut teipillä kiinnitettynä seinälleni tai magneetilla jääkaapin oveen. Joukkoon on ilmestynyt myös uusia - tosin ei enää vuosiin. Laskin kortit eilen ja niitä oli 53 kpl.

Projektini kuuluu niin, että aion lähettää kaikki kortit. Tänään lähti ensimmäinen kortti rakkaalle Tanskaan. Siitä on kuva yllä. Kortin tarina on sellainen, että se oli ilmaiseksi jaossa kustantajan mainoksena kirjakaupassa, jossa oli opiskeluvuosina töissä. Nappasin sielä itselleni yhden syystä tai toisesta. Tekstinä on Uppslagsverket Finland.

Kortiin kirjoittamastani tekstistä en kerro sen enempää, se jääköön vastaanottajan ja minun väliseksi salaisuudeksi.

Sunshine Moonlight Good times Boogie!

Huiskishaiskis livahti viikonloppu. Tänään tunnen luissa ja ytimissä aika tehokkaasti sen, että en ole enää niin nuori. Kroppa kaipaa viikonloppuisin lepoa, se ei kestä kaikenlaisia maanisia ideoita. ;) Väsyttää siis hirmuisesti. Ja lihakset ovat syystä jos toisestakin kipeinä: esim. pohkeet ja nilkat autolla ajamisesta, selkä seisomisesta ja koukistelusta, jalat ripeistä askelista.

Perhejuhlat ovat onneksi ohi! Ilma oli mitä aurinkoisin, mökki ei ole koskaan näyttänyt yhtä hyvältä ja hauskalta, vieraat olivat ilmeisen tyytyväisiä. Itse vietin koko päivän keittiön ja tarjoilupöydän välillä, joko esille laittaen tai korjaten. Laskin seisseeni ja hääränneeni pelkästään lauantai-päivän aikana yhtäjaksoisesti melkein 10 tuntia.

Kellon käydessä seitsemää päätin heittää tiskirätin altaaseen. Lähdön hetken oli koitettava aikataulujen kariutumisesta huolimatta ja pakotin lankomiehen lainaamaan autoaan. Huristin 180 km Tampereelle ystäväni puutarhajuhliin. Vaivannäkö kannatti, sillä juhlien puitteet olivat mitä mainioimmat. 30-vuotisen sodan päättymisen kunniaksi juhlien menu oli 1600 -luvun maun mukainen, myös emäntä ja osa vieraista oli pukeutunut ajan hengen tapaan. Ohjelmassa oli mm. varjokuvan piirrustusta. Sodan päättymisen kunniaksi pelattiin katolisten ja protestanttien välinen mölkkyottelu. Juhlavieraat musisoivat omenapuiden alla. Sain myös kohdata yhden ehdottomista kirjallisista idoleistani ihkaelävänä. Illan aikana kuultiin mm. seuraava aivan loistava kappale: Nimismiehen murhe

Herätyskello soitti 5.30 ja lähdin emännän teräksisen kahvin herättämänä paluumatkalle kohti mökkikuntaa. Aikatauluani määritti tuoreiden vanhempien tarkoitus kaasuttaa yöviertaiden kanssa tasan klo 9.00 kohti Muumimaailmaa.

Täytyy myöntää että päätös käväistä Tampereella oli varsin maaninen, mutta kaikin puolin vaivan arvoinen. Vietin paluumatkalla kesän ehkä ikimuistoisimpia hetkiä. Yksin. :) Aurinko nousi metsän takaa ja kuu kumotti suomalaiselle kesäaamulle tyypillisesti vielä korkealla. Pellot olivat sakeana usvasta. Maisema oli epätodellisen kaunis! Luukutin radiota pysyäkseni hereillä ja tietysti hetkeen täydellisesti istuva Jackson Five oli soittolistalla: Blame it on the Boogie!

Täytyy todeta, että tämä oli yksi niitä "tunsin eläväni" -kokemuksia, joihin olen niin koukuttunut. Korvasi täysimääräisesti ja ylikin vauvakutsujen synnyttämän hetkellisen ahdistuksen.