Punta del Este

Rannalla 2

Tänään tunnen vastustamatonta halua päivittää lisää lomakuvia. Ulkona on niin kylmää ja olen kuunnellut illan ystävän sydänsuruja. On pakko saada kääntää positiivinen lehti näkyviin.
Tässä siis Berliinin tunnelmia heinäkuun lopulta.

Menimme Berliiniin bussilla Kööpenhaminasta. Vuoroja kulkee parikin päivässä ja matka kestää vajaat kuutisen tuntia. 1,5 tuntia matka-ajasta kuluu Rostockin lautalla. Menopaluu maksaa n. 80 euroa. Suomesta käsin ajateltuna oikein ärsyttävän halpaa ja helppoa. Täällä ollaan niin kaukana kaikesta.

Ensimmäinen päivä Berliinissä oli superkuuma ja kostea. Sellainen painostava ukkosta enteilevä sää, joka saa hien kihoamaan pintaan pelkästä liikkeen ajatuksesta. Menimme siis rannalle.

En tarkalleen muista missä vaiheessa oikein eksyimme kiinnostavaan Berlin en kärlekshistoria -blogiin, joka houkutteli vaihtamaan Spree-joen rannalla olevat ruuhkaiset kylpylaitokset ja uima-altaat oikeaan rantaan. Blogia kirjoittava ruotsalainen Anna Maria asuu Berliinissä ja kirjoittaa aika hauskoja juttuja. Blogi ei ehkä tuo tottuneemmille Berliininkävijöille kovin paljon uutta, mutta erityisesti tämä rantavinkki; Flughafensee oli täysosuma ja siksipä suosittelen sitä teillekin. :)

Järvi sijaitsee Tegelin lentokentän lähellä, Berliinin kaakkoispuolella, keskellä sievää lähiötä. Lähin S-bahn asema on Holzhauser Strasse. Asemalta oli n. 10 minuutin kävelymatka rantaan, joka oli iloisten berliiniläisten kansoittama. Vesi oli uskomattoman lämmintä, silti kuitenkin virkistävää.

Paikka vaikutti mukavan turistivapaalta siinä mielessä, että rannalla oli aivan tavallisia ihmisiä vauvasta vaariin. Rantaelämää oli hirmuisen kiinnostava tarkkailla. Meillä oli kirjatkin mukana, mutta keskityimme tiirailemaan kanssarantailijoita ja heidän edesottamuksiaan. :) Monilla oli myös koiria mukana ja berliiniläisen vapaamielisesti kukaan ei tuntunut niistä häiriintyvän. Paikalle eksyi myös rinkelikauppias kukkuraisen korinsa kanssa. Seesaminsiemen, unikonsiemen, valkosipuli, juusto, etc. , etc. Lukuisa määrä eri rinkelivaihtoehtoja. Tuoreita ja tuoksuvia. Maksoivat 2 euroa kappale. Ehkä paras välipala koskaan.

Hauska kuriositeetti matkalla S-bahn -asemalta järvelle oli tämä vankila, jonka ohi kävelytie kulki. Oikealla olevan orapihlaja-aidan takana oli söpöäkin söpömpiä pikku omakotitaloja. Eikä vankilakaan nyt varsinaisesti luotaan työntänyt. Muurin päällä kulki kyllä piikkilanka, mutta katsokaa tuota veikeää aaltoa, joka koristaa betonia. Leikkisän oloinen paikka. Tai sitten ei. :)

Rannalla 1

Uhkasin päivittää tänne lomatunnelmia. Tiedän, että toisten lomakuvien katseleminen on helposti vähän rasittavaa, mutta toivottavasti ette hirveästi hermostu. Varoituksen sanasena sellainen, että näitä kuvia piisaa kyllä pitkälle syksyyn... :D Haha!

Tässä tarinaa ensimmäisestä retkestä rannalle.

Ensimmäiset kaksi lomaviikkoa vietettiin Kööpenhaminassa. Kaupungin keskusta ei ole se kaikkein miellyttävin paikka helteellä. Köpiksessä on yllättävän vähän vihreää verrattuna vaikkapa Tukholmaan ja Helsinkiin. Muistuttaa siis enemmän mannermaisia verrokkeja.

Menimme Amager Strandiin, jonne on 2004 rakennettu Amager Strandpark. Kyseessä on rakennettu saari, jossa on hiekkarantaa ja kaikenlaista vesi- ja muutakin liikunta-aktiviteettia. Saaren hiekkadyynit näyttävät yllättävän luonnollisilta. Jos en olisi tiennyt saaren olevan keinotekoinen, en olisi sitä varmasti mistään hoksannut.

Rannalle lähdettiin, koska oli luvattu tosi hellettä. Varsin tukahduttavasta säästä huolimatta päätettiin kävellä, vaikka metrollakin olisi päässyt aivan viereen. Matka ei ole mahdottoman pitkä, ehkä n. 5 km, mutta helteessä ja epäergonomisissa sandaaleissa se tuntui aika väsyttävältä. Päädyttiin kuitenkin kiinnostaviin kolkkiin. Nähtiin mm. tämä kaunis ruosteinen öljysäiliön (?) runko.

Öljysäiliön vieressä oli siirtolapuutarha-alue. Se ei näyttänyt yhtä huolellisesti hoidetulta kuin suomalaiset vastineet. Ehkä sääntöjä on tanskalaisille tyypillisesti vähemmän. Kauniin vihreää oli kyllä ja kukkia paljon.

Ohitettiin myös venelaitureita. Osa rannasta oli aidattu venekerhojen käyttöön. Värikkäissä puuaidoissa oli kylttejä. Tämä oli aika hauska löytö, koska olin jo monasti ehtinyt miettiä missä kaupunkilaiset veneitään mahtavat säilyttää. Pieniä ja vähän isompiakin moottoriveneitä kulkee usein satama-altaassa ristiin rastiin.

Kaikki fasiliteetit oli rannalla tehty tällaiseen varsin ankeanoloiseen betonibunkkeriin. Bunkkerissa oli pukukopit, suihkut, vessat, kioski ym. Tavallaan se kyllä myös istui hyvin hiekkadyynimaisemaan. Yksi dyyni muiden joukossa, betoninen sellainen.
Söimme Rød pølset. Punaisen värinen makkara on aluksi todella kummallinen, mutta nyt kun olen kesän aikana vetänyt useamman hodarin, tuntuu että kaikkeen tottuu. Ihan normaalilta se maistuu kuitenkin.

Huvittavaa ensimmäisessä retkessä rannalle oli se, että kun pääsimme perille ja hodarit oli syöty, alkoi taivas vetäytyä paksuun pilveen ja tuuli yltyi. Enteili sadetta, joka sitten kohta tulikin raskaina pisaroina.

Päätimme kuitenkin hengata hetken aikaa, kun perille kerran oli päästy. En ole pitkään aikaan kokenut niin miellyttävää tunnetta. Tuuli oli niin lempeän lämmin, vaikka navakasti puhalsikin. Hikisen ja painostavan päivän jälkeen se tuntui iholla taivaallisen vilpoiselta. Samalla hiekka oli vielä auringosta lämmin. Ei liian kuuma, mutta erinomaisen miellyttävä ja kutsuva. Kuin äidin syli.

Rakastan tanskalaista dyynimaisemaa, valkoista hiekkaa ja ruohotupsuja. Tanskalainen merenranta on hyvin lähellä sitä täydellistä haaveideni rantaa, joka on sielunmaisemani. Navakka tuuli kuuluu asiaan. Merenrannassa pitää tuulla. Se puhdistaa myös ajatukset ja rentouttaa mielen. Fantastinen Amagerstrand. Aion mennä sinne vielä syksyllä uudelleen, kävelylle.

Muinaismuisto eli muisto museosta

Tässä on nyt mennyt pari viikkoa varsin vähäisillä tai sitten pitkään blogin luonnoksissa muhineilla päivityksillä. Töissä oli niin haipakkaa, että energiaa ei ole oikein riittänyt. Nyt on jonossa odottamassa muun muassa aika monta postikorttiprojektin juttua, tässä ensimmäinen.

Tämän lähetin armaalleni, koska hän on suuri merimaisemien ystävä. Kyseessä on todellisen merimaisemien kuninkaan, eli venäläisen Ivan Aivazovskin teos Näkymä Odessassa. En ole koskaan käynyt Odessassa. Se voisi olla kiinnostavaa. Matkustaa vaikka junalla Venäjän halki Mustanmeren rannalle viettämään leppoisaa rantaelämää. Odessa on myös legendaarinen lomaparatiisi.

Tämän taulun olen sen sijaan (tietääkseni) nähnyt Turun taidemuseossa joskus 1.7.-28.8.1988 välisenä aikana. (päivämäärä lukee kortissa). En siis oikeasti käyntiä muista, mutta muistan, että näyttelyssä vierailtiin koko meidän perheen ja vielä tädinkin perheen voimin. Rakas serkkuni (josta on täällä jo puhuttukin) ja minut on ikuistettu valokuvaan Turun taidemuseon rappusilla, jotka ovatkin oikein kuvaukselliset rappuset. Museo on muutenkin hieno ja myös sen oma kokoelma on hieno, kannattaa mennä tutustumaan, jos ette ole vielä tutustuneet.

Los Angeles, surffarit, pois lentävät linnut ja ihmiset jotka jättävät jäljen

Viime perjantaina järjestin asunnossani hurjat jatkot sekalaiselle ryhmälle erilaisia vaeltajia. Tapahtumat saivat alkunsa elokuvanäytöksestä, oikeammin jo teatterin ulkopuolelta, kehittyen sitten mitä hupaisimpien käänteiden kautta näihin aivan kummallisiin jatkoihin. Kotini on varsin pieni, mutta meitä ahtautui tänne parisenkymmentä. Mukana oli muutama uusi tuttavuus, kauempaa kulkenut taiteilijasielu, mutta mikä ihmeellisintä, myös sellaisia ystäviä, jotka asuvat aivan lähellä, mutta joiden kanssa en ole puhunut pitkään aikaan. Sattumoisin siis päädyimme etääntymisestä huolimatta pikkutunneilla juomaan lämmintä rommia (raakana) minun keittiööni.

Jälleennäkeminen oli myös varsin jännittävä ja erityiskiitos lähteekin illan ihastuttavalle muusalle, joka oli myös tukihenkilönä näiden, ehkä jo aavistuksen vieraiksi muuttuneiden ihmisten keskellä!

No, tämän tarinan jaan siitä syystä, että Spotifyn soittolistalleni oli jäänyt jatkoista ihana muisto, jonka vasta äsken ymmärsin: kuuntelimme Nick Drakea.

Ja kuunnellessani yhtäkkiä muistin myös sen, mikä tuossa perjantai-illassa oli niin merkittävää. Olin sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa tunnen itseni hyväksi, paremmaksi ihmiseksi. Elämä tuntuu tavoittelemisen arvoiselta ja kauniilta kaikkine rosoineen ja rikkinäisine reunoineen. Kiitos siis kuuluu erityisesti myös kahdelle herralle, joilta olen oppinut vuosien varrella paljon ihmisenä olemisesta, luopumisen ja epäonnistumisen vaikeudesta, selviytymisestä, kanssaihmisten kunnioituksesta ja yksinkertaisesti hyvyydestä. He ovat jättäneet minuun jälkensä omalla hiljaisella olemassaolollaan. Vähän haikealta tuntuu se, että nyt kun olen heistä etääntynyt osaan arvostaa paremmin sitä hyvää, mikä minulla oli lähipiirissäni vuosikaudet, vaan ei enää.

Nick Drake kosketti minua ja myös tämä YT-video on minusta aivan mahtava. Onhan siinä muun muassa rantaelämää, surffareita, aallonmurtaja, nopeutettua kuvaa, hassua kuvaa, merkityksetöntä kuvaa, pysäköity auto ja kissoja.

Côte d'Azur

Postikorttiprojekti laajeni tällä viikolla uusille alueille, eli Geneveen. Tämän kortin #11 lähetin ystävälleni, joka on jo kahden vuoden ajan pohtinut jäädäkö Geneveen vai palatako Suomeen. Odottelen jälleen jännittyneenä uusinta tilannetietoa, joka saattaa tulla näinä päivinä. =)
Tämä Antibes -kortti muistuttaa Ranskan rivierasta, THE ULTIMATE lomanviettopaikasta. Emme ole koskaan lomailleet siellä yhdessä, mutta ihastus on yhteinen. Aurinkoa ja lämpöä riittää melkein ympäri vuoden. Rantaelämä on juuri sallaista aiemmin kuvaamaani kokonaisvaltaisen rentoa ja kiireetöntä. Mereneläviä on ravintoloissa tarjolla runsaasti ja edullisesti. Keltaisen ja okranväriseksi maalatut talot antavan väriterapiaa. Alueessa minua viehättää ehkä aivan erityisesti sen pitkä historia lomailupaikkana. Pariisilaiset ovat jo parin vuosisadan ajan pakanneet itsensä ja perheensä tai väkensä milloin mihinkin matkantekovälineeseen ja suunnanneet etelään. Lomallaolon kulttuuri on siis jotenkin sisäänrakennettuna rivieran kaupungeissa ja kylissä.

Minulla on suunnaton heikkous vintage matkailumainoksiin! Olen tämänkin kortin ostanut syystä, että kyseiset kuvat ovat minusta jostain syystä äärimmäisen esteettisiä. Enkä osaa selittää, miksi juuri matkajulisteet sytyttävät eri tavalla kuin muut. Viehtymys liittyy jotenkin lomalla olon ideaan ja matkallelähtöön ja niin edelleen. Lisäksi varsinkin tämä juliste on minusta graafiselta suunnittelultaan äärettömän hieno lajinsa edustajana.

Tämä maisema on rakas

Sujautin kortin #5 postilaatikkoon tänä iltana. Sen saa armas ruotsalainen. Postikortin lähettäminen Tanskaan näyttäisi muuten kestävän 2 postipäivää. Tehokas on eurooppalainen postiyhteistyö ja kuljettimet, täytyy kehua. Ensimmäinen kortti vietti eniten aikaa täällä helsinkiläisessä postilaatikossa.

Tämä maisema on syöpynyt verkkokalvolle, vaikka en kyseisessä paikassa ole koskaan käynytkään. Ja se on niin rakas, että en melkein malttanut siitä nytkään luopua. Siihen kiteytyy minun mielessäni huolettomuuden olemus.

Ostin kortin Pompidou -keskuksen kirjakaupasta ollessani Pariisissa keväällä 2005. Vietin siellä paljon aikaa kirjoja, julisteita ja kortteja selaillen. Myynnissä oli kaikkea tosi kivaa. Kortti oli huoneeni seinällä koko kevään (ja on ollut Suomeen palattuanikin). Haaveilin harmaassa, sumuisessa ja alkutalvesta tosi kylmässä Pariisissa meren rantaan pääsystä. Kortti piti toivoa yllä.

Kuva on minusta jostain syystä aivan valtavan ihana. Siinä on tunnelmaa ja suolaisen merituulen raikkautta. Rakastan rantaelämää. Siis sellaista vanhanaikaista rannallaoloa, jota etelämpänä harrastetaan, että körötellään autolla koko perhe sekä isoäiti sunnuntaina yhdessä tuhansien muiden kaupunkilaisten kanssa meren rannalle. Täydessä autossa mukana aurinkovarjot, uimalelut ja loistavat eväät. Sitten rentoudutaan, lueskellaan ja oleskellaan aurinkotuolissa tai viltillä, otetaan ehkä maltillisesti aurinkoa. Kaikki käyvät uimassa, paitsi isoäiti, joka kahlaa vain polviin asti viilentymään. Ja rannalla on tosi kuuma, vaikka merituuli tekeekin kaiken raikkaaksi toisin kuin kaupungissa, jossa on vain tukahduttava ja pölyinen helle.

No niin, muun muassa tällaisesta siis haaveilin Pariisissa helmikuussa 2005, joka oli silloin kylmin helmikuu 10 vuoteen. Kesäkuussa pääsinkin sitten meren rantaan peräti kahdesti. Se oli ihanaa vaikka ei Pariisikaan näin jälkeenpäin ajatellen yhtään hassumpi paikka ollut.