Kaalilaatikkoa

Kaali on yksi suosikkivihanneksistani. Se on herkullista, äärimmäisen halpaa, säilyy tuoreena läpi talven, joten todellista sesonkiruokaa ja äärettömän terveellistä. Kaalissa on muistaakseni C-vitamiinia enemmän kuin appelsiinissa.

Ja ei - kaali ei mielestäni haise kypsyessään pahalle, vaan herkulliselle kypsyvälle kaalille. Suosikkikaaliruokani on kaalilaatikko, joka on äärimmäisen yksinkertainen valmistaa. Kaalia, jauhelihaa, sipulia ja puuroriisiä, vähän mausteita, uuniin hiljakseen kypsymään - ja avot!

Nämä kuvat ovat viime syksyltä vanhasta keittiöstä. Siirryin raskauden myötä aivan uuteen lukuun elämässäni, kun opettelin laittamaan ruokaa ihan vain itselleni ja syömään säännöllisesti. Kumpikaan ei ole aikaisemmassa elämässä oikein ottanut onnistuakseen, vaan olen enimmän aikuisikääni syönyt milloin sattuu ja mitä sattuu ja näin jälkeenpäin ajateltuna ihan liian pieniä määriä. Nyt oli ihan pakko murtaa rutiini ja lopulta siinä onnistuinkin.

Nyt kun olen huolehtinut säännöllisestä ja monipuolisesta syömisestä jo pidempään, huomaan miten suuri vaikutus sillä on ollut jaksamiseeni. Jopa viimeisilläni raskaana tunsin olevani elämäni kunnossa.

Asioita joista pidän: Pulkkamäki

Olen perinyt asuntoni edellisiltä asukkailta punaisen pulkan. Se on ollut - jos ei nyt ahkerassa, niin kuitenkin säännöllisessä - käytössä kaikki nämä vuodet. Pulkkamäki löytyy läheltä. Uskallan nimittäin väittää, että pääkaupungin paras pulkkamäki on ikkunani alla. Se on tarpeeksi hurja, olematta kuitenkaan liian pelottava, se on pitkä ja vauhti kiihtyy siinä hienosti. Lumi pöllyää komeasti.

Aamulla ja päivällä mäessä laskevat polvenkorkuiset, alkuillasta opiskelijaporukat ja loppuillasta sellaiset omaa laskurauhaa kaipaavat kummajaiset, kuin minä.

En ole vielä koskaan ollut mäessä yksin, vaan aina kaksin. Niin se on hauskempaa. Pulkkaan mahtuu kerralla kaksi, jos kaipaa hurjempaa vauhtia, voi laskea välillä vuorotellen. Pulkkamäessä saa kyllä aikuisiän parhaat naurut.

Voi hirvitys!

Meikäläisen huumorintaju venyi aika äärimmilleen, kun flunssainen ruotsalainen oli ilmoittanut ostaneensa kaksi tällaista takkifilttiä. Yhden itselleen ja toisen minulle.
Väri ei (THANK GOD!) ole tämä pantterikuosi, vaan harmaa, mutta ei se loppupeleissä paljon auta. Hirvitys, mikä hirvitys. Materiaali on ällöttävää, sähköistyvää, kaikki karvat ja pölyn itseensä keräävää, ja ensimmäisessä pesussa nukkaiseksi mytyksi muuttuvaa polyesterfleecea.

Täytyy myöntää että tässä on kyllä kysymyksessä todellinen sohvaperunan unelma. Ja poikaystäväni on kiistämättä sohvaperuna - minä en.

Tuotteen sisäiseen markkinointiin on meillä käytetty ihan samoja argumentteja kuin ulkoiseen. Tässä mainospuheet sparkop.se -sivulta. Käyttöesimerkit sopivat kyllä poikaystäväni elämäntapaan erinomaisesti:

Heltäckande fleece-pläd håller dig varm i TV-soffan!
Med ärmar för största möjligt rörelsefrihet!
Bevarar värmen även när du:

• Läser!
• Handarbetar!
• Tittar på TV!
• Spelar spel!
• Äter!
• Drickar kaffe!
• Använder datorn!
• Pratar i telefonen!

Är du frusen? Då kommer denna pläd att passa dig utmärkt. Den täcker hela kroppen, från axlar till fötter, och har ärmar för att ge dig största möjliga rörelsefrihet. Du kommer att kunna göra det mesta utan att krypa ur din sköna pläd; äta, fika, läsa, handarbeta, spela spel, prata i telefon och titta på TV. Pläden är av mjuk och varm polyesterfleece i läckert leopardmönster. Rejäl storlek, en storlek passar alla! Stl: 180x137 cm. Kan även användas som vanlig pläd. Tvätt 30°. Beställ fleecepläden idag och håll dig varm under kalla dagar och kvällar.

Jos joku kehtaa vielä väittää, että ruotsalaisilla on hyvä tyylitaju, niin tässä on elävä todiste siitä, että väite ei pidä paikkaansa!

Armas Turku

Armas kotikaupunkini elää tänään historiallisia hetkiä, kun kulttuuripääkaupunkivuosi saa virallisen käynnistyksen Aurajokirannassa. Rakkaita ystäviäkin on mukana tuottamassa juhlallisuuksia. Koko homma liippaa siis läheltä. Aamulla vielä pohdin Turkuun lähtöä, mutta äiti on luonani ja sen verran huonovointisena, että avajaiset katseltiin nyt telkkarista.

Koska tänään en pääse Turkuun, lupaan vaikkapa uuden vuoden lupauksena, että vietän siellä tänä vuonna enemmän aikaa kuin ennen. Se on ihana kaupunki! Epäilijöiden kannattaa mennä itse käymään ja toteamaan asia.

Kulttuuripääkaupungilla on hyvä pössis. Kaikenlaista kaunista, hauskaa ja hienoa on tehty ja tehdään. Pienetkin jutut on funtsittu huolella. Ihana on minusta myös tämä avajaiscountdownvideo:




Lisää tulevan vuoden kaikista ihanuuksista täällä: www.turku2011.fi

It's good to be here

Tänään ilahdutti tämä Candy Changin blogista löytynyt kuva. En oikein osaa selittää mikä siinä viehättää tai ilahduttaa. Kaipa se, että joskus olisi kiva havahtua huomaamaan, että jossain tiloissa ja paikoissa viihtyy, on kotonaan ja onnellinen (siis muuallakin kuin kotona). Candy on kirjoittanut sen jalkakäytävään. Helsingissä on oikeastaan aika montakin paikkaa, josta voisin sanoa niin. Ainakin voisin mennä kyltin kanssa Koffin puistoon. Se on kodin jatke. Omaa tilaa.

Kuva: Candy Chang

Valborgsmässoafton

Lensin Vapuksi Kööpenhaminaan. Odotin lämpöä, koska vappuviikolla oli ollut hienoja päiviä, mutta kylmähän siellä oli. Perjantaina sataa tihutti koko päivän ja koleaa oli muutenkin.

Vappuaatto sujui meiltä perinteisen perjantaisiivouksen ja päiväunien muodossa. Illalla menimme baariin. Kevään kunniaksi! Kotiin kulkeuduimme kierroksen päätteeksi vasta puoli viideltä. Ulkona oli aivan valoisaa, tietysti. Kesän tulo on selvä juttu, mutta valon määrän lisääntyminen tuntuu silti aina yhtä ihmeelliseltä.

Tanskassa ei vietetä vappua, mutta 30.4 oli silti vapaapäivä, joku kummallinen kristillinen pyhä, johon joku kuningas oli yhdistänyt useamman, kun vapaapäiviä oli kalenterissa liikaa.
Ruotsissa sen sijaan on vappua juhlittu pakana-ajoista asti. Siellä poltetaan kokkoja.

Lauantaille oli jo etukäteen buukattu IKEA. Perjantain juopottelu ei siis ollut kovin järkevää. Saimme kuitenkin ostokset suoritettua varsin näpsäkästi. Koko kierros tavaratalossa kassa- ja kotiinkuljetusjonoineen kesti kaksi tuntia ja siihen mahtui mukaan myös lounas. Söimme perinteiset lihapulla ja ylistimme IKEAn nerokasta konseptia: lihapullat ja korvapuustit, lapsiystävällisyys, edullinen hinta, kotiinkuljetukset, peräkärryjen vuokraus, jne. jne. Ylipäätään IKEAan liittyy sellainen positiivinen ruotsalainen fiilis, rento meininki. Ruotsalaiseni tunsi selvästi suurta kansallisylpeyttä. :)

Koko lauantai kului kalusteita ostaen, kantaen ja kasaten. Illalla mentiin vielä baariin, mutta olimme loistavasta seurasta huolimatta aivan loppu. Sänkyyn kaatuessa uni tuli välittömästi.
Sunnuntaina paistoi aurinko. Ilma oli kolea, mutta aurinkoinen.
Yllä olevassa kuvassa on alakerran Himalaya -ravintola, jossa olemme käyneet muutamasti syömässä. Ruoka on hyvää ja aika arkaaista. Toinen lähistöllä oleva intialainen on enemmän suosikkejamme, mutta sinne on pidempi matka. Laiskuuttamme emme aina viitsi sinne tallustella. Tykkään erityisesti Himalayan auringossa haalistuneista mainoskuvista.

Tässä on oopperan lippumyymälä, jossa en ole edelleenkään vielä kertaakaan käynyt. Ulkoapäin se näyttää kovasti sievältä.

Ja tässä oopperan sivurakennus, joka on hovikaarineen ja reliefeineen kovasti kaunis. Se yhdistää niin harmonisesti kaksi itsensä kanssa hyvin erilaista rakennusta toisiinsa ja kokonaisuus on jotenkin ihan itsestäänselvän toimiva. Kaaren ali on ihanaa kepsutella, matkalaukun pyörät rätisevät kivetyksellä ja ääni kertautuu seinistä todellisena pauhuna.

Sunnuntai-aamuna oli taas varma ystäväaamiaisen paikka. Kokeilimme ensimmäistä kertaa Sultia ja kokemuksen perusteella menemme varmasti uudelleen. Paikka on reippaan kivenheiton päässä Kungens Nytorvista ja tarjoilu oli parhaimpiä ikinä, ylenpalttisen runsas. Kaikki maistamani oli vielä erinomaisen hyvää ja kauniisti esillä vielä iltapäivän puolellakin.

Paljon oli esimerkiksi hedelmiä ja juustoja, erilaisia kastikkeita ja levitteitä, lättyjä ja laivonnaisia. Vesi herahtaa kielelle pelkästä muistelemisesta. Tässä on kuvassa ensimmäinen kattaus, emme olleet vielä päässeet vauhtiin. Ai niin, erinomaisia salaatteja oli myös paljon.

Ja tältä näyttää pöytä kahden tunnin syöminkien jälkeen. Ystäväni oli niin energisenä, että hitaampaa heikotti. Hänellä on paljon kaikenlaista meneillään elämässään. Hyviä juttuja. Kuvassakin hän selaa touhukkaana kalenteria. Huh huh! :)
Kuvassa muuten poikaystäväni antama pääsiäislahja: Klover Vaseline. Tuli tarpeeseen.

Tässä on Nyhavnin kastanjamies. Näitä kaikenlaisia kastanja ja pähkinä ja manteli (ja tietysti myös makkara) -kojuja on Köpenhaminassa paljon. En koskaan osta niistä mitään, mutta mukavalta näyttävät.

Tässä vielä kotikatu sunnuntai-illan auringonlaskussa. Tehoviikonlopun työskentely jatkui vielä sunnuntai-iltaan ja sen jälkeen tuntuikin huippu hyvältä.
Kämppä näytti ihan toiselta kuin saapuessani.

Sressaan aina kamalasti aamulentoja. Olen aivan varma että myöhästyn koneesta. Taaskaan en myöhästynyt kumpaankaan suuntaan, vaikka maanantai-aamuna meni aika tiukille. Menin nimittäin haaveissani väärään metroon ja huomasin vasta paria pysäkkiä ennen lentokenttää, että eihän tämä lentokentälle asti menekkään. Juna pysähtyi onneksi metroaseman alapuolella, mutta junapahus olikin 15 minuuttia myöhässä. Koska minulla ei yleensä ole aikataulussani tuota ylimääräisen 15-20 min pelivaraa, olin jo aivan varma, että myöhästyn lennolta, mutta ehdinpä sittenkin.
Kaiken lisäksi huomasin turvatarkastuksen ohitettuani, että lento oli 40 min myöhässä. Ei olisi ollut kiirettä ollenkaan.

Asennetta

Kokkaan todella harvoin, koska syön yleensä aina kodissani yksin ja vaivaa ei oikein viitsi moisen ankeuden vuoksi nähdä. En erityisesti edes pidä ruuanlaitosta, mutta jos on sopivaa kokkaussauraa, homma sujuu joutuisammin ja voi olla jopa hauskaa. Keittokirjojen selailu sen sijaan on minusta mukavaa, mutta siihenkin pitää olla jokin järkevä syy - kuten tuloillaan olevat juhlat tai poikaystävä.

What the fuck should I make for dinner -sivu on minusta aivan uskomattoman huvittava. Se sopii hyvin tällaisille vähän kyynisille kodinhengettärille, joita keittiöhommat eivät useinkaan inspiroi ollenkaan.

What the Fuck Shoul I Make -palvelu tarjoaa kävijälle randomreseptiä ja jos se ei miellytä niin toista randomreseptiä. Kasvissyöjä pääsee suoraan omaan valikkoonsa ja lihansyöjä taas vastavuoroisesti pois kasvisreseptisivulta. Palvelu käyttää hyväkseen netin miljoonia reseptejä jakavia sivuja.

Kolmen-neljän I don't fucking like that -valinnan jälkeen palvelu vastasi näin:
I'd say eat shit, but that wouldn't be helpful, how about some...

Greek Salad with Orzo and Black-Eyed Peas

(kuvassa)

Helvetes Jävla Skit

Hiljainen rytmi töissä aikaansaa kiusauksen päivittää blogia työajalla. Käytävillä on hiiren hiljaista, ei ketään missään. Ulkona sakea lumipyry. Rästitöitä piisaa. Mutta mistä löytäisi pienessä flunssaköhässä, jo valmiiksi hitaana, motivaation tehokkuuteen?

Löysin tällaisen puhuttelevan kuvan uudesta blogituttavuudestani: i lay my hat and wish to stay. Loistavia kuvia ihan tavallisista, mutta tosi kiinnostavista kodeista.
Kiinnittäkää huomio kuvan vasemmassa alakulmassa olevaan tauluun. Miten sytyttävä viesti: Helvetes Jävla Skit.
Repesin, kun näin tämän, ja nyt tuntuu siltä, että taidan tarvita tällaisen huoneentaulun. Tammikuu olkoon siis käsityökuukausi. Teen ristipistotyönä seinälleni tällaisen. ;)

Tammikuu on hyvällä alulla muodostumassa myös home improvement -kuukaudeksi. Käytin loppiaisestani pari tuntia rikkinäisen keittiön lampun korjaamiseen. Ja kas, nyt on katossa monen kuukauden odottelun jälkeen valo! Alkoi sisuunnuttaa se, että jos olisi kyse jonkun muun kodista, en missään nimessä hyväksyisi ajatusta, että jotain ei voi tehdä itse. Omalla kohdallani sen sijaan olen silkkaa vetelyyttäni valmis ajattelemaan, että lampun korjaamiseen tarvitaan mies. Hoh hoh, paljon tarvitaan vielä asennekasvatusta!

Kotona 2

Viikonloppu on ohi. Palasin iltapäivällä ystvävien autossa Helsinkiin. Ihana suloisesti hyrräävä auto. Tuntuu taas hyvältä olla kotona. Eilisten juhlien ja puolalaisen vodkan jäljiltä tunsin hienoista krapulaa ja illaksi suunniteltu jumppa oli jätettävä väliin. Sen sijaan siivosin ja tiskasin, pesin pyykkiä. Koti tuntuu paljon kotoisammalta, kun se on siisti. Laitoin siskonpojan kuvan hyllylle kehyksiin. Sopiva ilta kynttiläkauden avaukseen, vaikka villasukat puuttuvat. Ei oteta niitä käyttöön ihan vielä.

Kaivoin perjantaina tapahtuvaa lähtöä varten jo kaikenlaista tavaraa esille, kavereiden tuliaisia, matkavakuutuskortin, passin, metrolipun.

Nyt pystyn ehkä myöntämään sen, mitä olen tässä jo yli viikon hautonut: olen todella peloissani ensi viikonlopun tapaamisesta. Olen hurjan jännittynyt ja odotuksesta mutkalla, mutta samalla pelkään niin paljon, että melkein haluaisin perua koko homman. Tähän vaikuttaa se, että emme ole nähneet kuuteen viikkoon. Puhumme joka päivä puhelimessa, mutta meillä ei yleisesti ottaen ole kovin paljon sanottavaa. Joka kerta kun olemme tavanneet, on kohtaaminen pitkän eron jälkeen ollut vaikeaa. Kun en tiedä miltä se tulee tällä kertaa tuntumaan, olen peloissani.

Tällä kertaa tunteet ovat aivan erilaisella vakavuusasteella kuin ennen, enkä halua tällä kertaa joutua katumaan sitä, että olen siellä ja tunnen niinkuin tunnen. Katuminen on ehkä liioiteltu ilmaisu, mutta aiemmin minulle on tullut ensimmäisen illan aikana vaivautunut olo, ikävä tunne siitä, että ei olisi pitänyt tulla ollenkaan, epävarmuus siitä haluanko/haluammeko tätä nyt ihan oikeasti. Sitten tunne on mennyt ohi ja kaikki on ollut paremmin kuin hyvin, erinomaisesti suorastaan. Aiemmin tämä ei ole ollut niin vakavaa, koska joka kerta olen tavallaan uudelleen tehnyt päätöksen siitä, että tämä jatkuu ja on kaiken vaivan arvoista. En mitenkään jaksaisi käydä sitä keskustelua nyt, haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin, että asiat olisivat luonnollisia ja etenevisivät omalla painollaan, hyvin, onnellisesti. Pelkään kaikkia mahdollisia kyseenalaistuksia.

Erityisesti pelkään itseäni ja pelkoani, että hermostuksissani ja epävarmuuksissani provosoin jonkin karmean kuluttavan tilanteen, kuten minulla on ollut niin usein tapana. Tätä miettiessä tuntuu, että olen impulssiivisuudessani ihan oikeasti aivan kamalan hankala ihminen. Olen itsellenikin hankala kestää. Tunnepuoleni vie elämääni kuin pässiä narussa.

Tässä tämän illan (ehkä aavistuksen korni) teemabiisi, joka on minusta kyllä ihan rehellisesti sanoen tosi hieno kappale: Have A Little Faith In Me

Kotona

Olen käymässä kotona. Tai siis vietän viikonlopun vanhempieni luona. Kesän alussa tapaamani psykologi käski minun lopettaa vanhempieni kodista puhuminen ikäänkuin se edelleen olisi minun kotini. Tämä loisi minulle itsellenikin mielikuvaa itsestäni itsenäisenä aikuisenä ihmisenä, joka hallitsee omaa elämäänsä muiden toiveista riippumatta. Paikka jossa asun nyt on minun kotini. Kuulostaa järkeenkäyvältä.

Olen harjoitellut, mutta aina välillä lipsahtaa. Uusi puhetapani on herättänyt kummeksuntaa. Äitini ihmettelee jos sanon: "teillä, teidän luona". Hänen mielestään minun pitäisi sanoa "meillä", vaikka en ole asunut heidän kanssaan yli kymmeneen vuoteen. Täällä siis ollaan, heillä, meillä, kotona, kylässä. Minusta kiinnostavaa on se, että vaikka olen toistaiseksi pisimmän pätkän elämästäni asunut tässä talossa, ei se minusta ole koskaan tuntunut mitenkään erityisen rakkaalta. En ole koskaan kunnolla viihtynyt täällä. Talo ei ole tuntunut kodilta, vaikka on sitä ollutkin. En pidä huonejärjestyksestä, en siitä, mitä ikkunastani näkyy, en sisustuksesta, enkä oikein mistään muustakaan. Piha on minusta mukava, siellä viihdyn, samoin talon vintti on aina ollut lempipaikkani. Leikimme sisareni kanssa yleensä läheisessä metsässä. Leikin siellä myös yksin sen jälkeen, kun hän oli kasvanut liian suureksi leikkimään. Nykyisin metsän paikalla on - vähän kliseisesti - moottoritie. Se on aika surullista. Kaipaan menetettyä maisemaa ja kallioita.

En tiedä mistä olen saanut tämän päähäni, en varmastikaan lapsena ajatellut, että koti ei tunnu kodilta. Muistan kuitenkin selvästi, miten viihdyin niissä aikaisemmissa paikoissa, joissa asuimme yleisesti ottaen paljon paremmin kuin täällä. Ehkä tästä syystä minua näin aikuisenakin aina vähän ahdistaa kun tulen käymään. Nopeasti saapumisen jälkeen alan jo odottaa sunnuntaita ja lähtöä. Nyt olen täällä ystävän huomisia juhlia varten. Onneksi.

Ehkä nämä tunteet liittyvät siihen, että elin kouluikäni tässä talossa, eikä kouluikä ollut minusta mitenkään kivaa aikaa. Koulussa kyllä, mutta kotona meillä oli kaikenlaisia ristiriitoja. Omalla kohdallani ristiriitojen mittakaava vain kasvoi, mitä vanhemmaksi tulin. Muistan, että vaikka olin jännittynyt ja peloissani, olin silti huojentunut, kun muutin kotoa pois. Vapaus tuntui makealta, olinkin aivan huumassa siitä ensimmäisen vuoden.

Kuvassa olevan Guernica -kortin (#6) lähetin kullalle Tanskaan tällä viikolla, muistaakseni keskiviikkona. Kortin olen ostanut Madridin Reina Sofia -museosta. Ostin samalla kertaa kaksi vedosta Picasson härkätaistelua esittävistä tussitöistä. Ne ovat kehyksissä keittiöni seinällä. Kävin Reina Sofiassa tammikuussa 2003. Se on ainoa kerta kun olen ollut Madridissa, tosin olin saman reissun kuluessa siellä kahdesti. Pidin Madridista, koska se on hieno, monumentaalinen, mutta samalla hyvin rustiikki ja romanttinen kaupunki. Siinä on paljon kiehtovia ristiriitaisuuksia.

Vuosi takana

Laskeskelin, että perjantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun (alunperin) erosin edellisestä poikaystävästäni. Eropäätöksen jälkeen kului vielä viikko ja hän jo muutti asunnosta pois. Kaikki tapahtui kovin nopeasti. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, ehkä juuri tästä syystä paniikki olikin mekoinen. Tuntui, että maailma romahtaa siihen paikkaan.

Vietin tuon ensimmäisen viikonlopun ystäväni vanhempien luona Keski-Suomessa. Jään saamastani huolenpidosta ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ilman sitä olisikin voinut käydä hullusti. Muistelimme tätä viikonvaihdetta ystäväni kanssa eilen. Sain kriisin koittaessa apua yllättävältä taholta - emme olleet niin kovin läheisiä vielä silloin, mutta tämä pelastusoperaatio hitsasi meidät yhteen, toivottavasti lopullisesti. :) Kun on kerran ollut toisen ihmisen edessä kaikki panssarit alhaalla, ilman mitään kykyä kontrolliin ja estoihin, syntyy voimakas side. Suuri luottamus. Se olikin parasta, mitä ero poiki. Löysin sukulaissielun.

Matkaani ovat toki vuoden aikana keventäneet monet muutkin. Hienointa on, että niin monet lämpimät ja ihanat ihmiset ovat löytyneet rinnalle uudelleen, juuri kovimmat koetuksen hetkellä.

On hassua ajatella, että olen jo vuoden verrana asunut tässä asunnossa yksin. En tiedä olenko oikein kotiutunut siihen. Tavarat ovat vuodessa asettuneet omille uusille paikoilleen, omat reittini ovat vakiintuneet, talo ja alue on omani, mutta ei tämä silti edelleenkään kovin kodilta tunnu. Ei se silti tunnu "meidänkään" kodiltamme, yhteinen se ehti olla kuitenkin suhteellisen vähän aikaa, enemmän tämä on MINUN, minun yksin. Ja mitä pidempi aika kuluu, sitä enemmän kotia kartoittavat ja kuvittavat minun henkilökohtaiset, menneisyydestä vapaat muistoni. Kaipa tämä kodiksi muuttuu, viimeistään silloin kun muutan pois ja uusi koti tuntuu aluksi vieraalta. Silloinhan sitä aina jonkin aikaa kaipaa vahvasti vanhaan paikkaan.

Ei kai tämänkaltaisella vuosipäivällä muuten olisi merkitystä, mutta minusta on aina hyvä vähän nollata asioita, kun niistä on kulunut aikaa, miettiä tapahtuneita asioita, omaa kehitystä jne. Entisen suhteen pohdinta saa minut aina aika alavireiseksi, mutta se ei mielestäni poissulje pohdinnan tarpeellisuutta, erityisesti, jos se saa muistamaan, että kaikki on hyvin. Ja nyt kaikki on kyllä aika hyvin, ja olen selvinnyt erosta yli - no, vähintäänkin hyvin!

Kirjoitin viime keväänä erään yhteydenpitosotkun yhteydessä blogiin aika hyvän lauseen. En muista/tiedä mistä se on peräisin, mutta toistan sen tässä. Yritän muistaa tämän aina, kun turhan ikävät muistot hiipivät mieleen. Katkeruus on pannassa:

"Kuole menneisyydelle joka hetki. Et tarvitse sitä. Käsittele sitä vain, jos se on nykyisyyden kannalta ehdottoman merkityksellistä."

Teemabiisinä herkkä ja hieno Cat Powerin (feat. Yoko Ono): Revelations


Lisäys 2.9.09: Vuosipäivä