Pieni vaalianalyysi

Olen sivusta seurannut tuttavapiirini vaalikuumeilua. Olen työn takia joutunut pysyttelemään siitä näennäisesti sivussa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että en privaatisti olisi liputtanut oman ehdokkaan puolesta tarmokkaasti. Ehdokkaani oli ensimmäisistä tv-tenteistä lähtien varsin selvä, enkä joutunut epäröimään (omaa arvomaailmaani varsin hyvin heijastelleen) valintani kohdalla kertaakaan.

Katsoin leijonan osan kaikista suurista vaaliväittelyistä ja tv-haastatteluista sekä (ehkä työstäkin johtuen) seurasin hyvin kattavasti myös lehdistöä. Vaaleista jäi minulle kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen vire. Ikäänkuin politiikka olisi palannut politiikkaan. Arvoilla ja ideologioilla oli yllättäen taas pitkästä aikaa merkitystä vaalikeskusteluissa.

Tämä leimasi minusta erityisesti ensimmäistä kierrosta - moni ensimmäiselle kierrokselle jäänyt ehdokas piti arvokeskustelun korkeaa tasoa yllä, eikä se toisellakaan kierroksella latistunut, vaikkakin tasapäistyi. Ehdokkaat pelasivat toisella kierroksella varman päälle ja välttivät riskialttiita irtiottoja toisistaan.

Minusta poliitikkojen on tärkeä osata erottua, luoda oma linja ja sanoutua myös irti tietyistä asioista. Johtajilta kaivataan kykyä olla asioista johdonmukaisesti jotain mieltä ja sanoa se selvästi myös ääneen, asia-argimentein perustellen - senkin uhalla, että saa myöhemmin todeta olleensa väärässä. Jos tätä ei osaa tai uskalla, ei politiikka ole oikea paikka ansaita leipäänsä.

Keskustelun aktiivisen vireen taustalla on minusta Perussuomalaisten viime keväinen vaalivoitto. Oli siitä miten huolestunut tahansa, on se poikinut sen positiivisen piirteen, että se on ravistellut muut puolueet hereille. En tiedä onko suomalainen politiikka vieläkään ihan tilanteen tasalla, mutta enemmän ollaan hereillä kuin vielä vuosi sitten. Eduskuntavaalien alla tapahtunutta vastakkaisille näkemyksille flirttailua ei presidentinvaaleissa nähty. Linjoja on terästetty.

Tässä pari videota, jotka hyvässä ja pahassa ilahduttivat ja naurattivat viime viikkoina:

To-Do List

Teen jatkuvasti To-Do -listoja. Erityisesti kirjoitan niitä silloin kun olen stressaantunut ja aivot eivät pysty pitämään päässä yksityiskohtia. Tämä lista ilahdutti perjantaina.

Kohta jo takana oleva viikko on ollut aika intensiivinen. Työrintamalla pientä kehitystä, uusi tehtävä, uusia haasteita. Tilanne, jonka kanssa olen kippuroinut koko syksyn, ratkesi ehkä vähän yllättävästikin, melkein pyytämättä. No ainakin tiedän, että taistelu jatkuu saman työnantajan palveluksessa ja tämän ulkopuolisia haasteita siirrän nyt sitten vähän myöhempään, ja ehkä vähän eri pohjalle. Pääasia kuitenkin, että asioita tapahtuu, että kehitystä on. Nyt pitää vielä muistaa tehdä välillä jotain muutakin kuin töitä. Että ei aivan happane.

Hasse Walli

Olin viikonloppuna Hämeenlinnassa työkomennuksella. Päivä oli täynnä tiukkaa asiaa, mutta illalla otettiin rennommin. Joskus tekee tosi hyvää pitää työkavereiden kanssa rehellisesti ihan hauskaa. Se sujui helpommin näin, poissa tutuista kuvioista, vähän vieraidenkin kasvojen keskellä. Syntyy yhteishenki: Me ollaan meikäläisiä. Tosin muistakin tykkäsimme.

Vanhalla verkatehtaalla soitti iltasella Hasse Walli. Hän oli loistava. Soitti omia ja muiden biisejä. Höysteenä loistavia kitarasooloja. Ei kuitenkaan liian pitkiä. Ihan mieletön muusikko. Vähään aikaan en ole nähnyt livenä yhtä hyvää.

Kaikki meidän porukasta ei tienneet kuka Hasse on. Vaan minäpä tiesin. Se perustuu erääseen lukioikäisenä Helsingissä vietettyyn päivään. Kaverini Ainon ehdotuksesta vaelsimme Viiskulmaan Digeliukseen ostamaan vinyylejä. Hän osti tiedostavana kuluttajana laadukkaita juttuja. Minä aikani kuluksi selasin kassan vieressä maailmanmusiikkia. Sitten Digeliuksen herrasmiesmäinen myyjäsetä sanoi, että haluaa antaa minulle yhden jutun. Hän vetäisi tiskin alta Hasse Walli ja Asamaan -bändin CD:n ja käski pitää. Kuulemma ajatteli, että voisin tykätä, kun minulla päässä niin afrikkalaisen näköinen huivi (ja niinhän minulla toki olikin). Ja niin minä sitten pidin sen ja paljon olen sitä myös kuunnellut. Niin tuli tutuksi Hasse Walli.

Tässä yksi Hasse Walli ja Asamaan -bändin hiteistä, joka on myös sillä levyllä, joka minulta löytyy. Videonsa ovat kaikki ihan helmiä. Katsokaa youtubesta vaikka tämä, jossa soittavat Kaivopuiston kalliolla. :)

Synkkiä ajatuksia

Voi tätä syksyä. Eihän tästä meinaa tulla yhtään mitään. Olen niin kammottavan kireänä ja stressaantuneena ja väsyneenä koko ajan, että en jaksa enkä halua enää edes puhua poikaystävän kanssa puhelimessa. Ja sepä on kyllä jo jotain - siis harvinaista, lähes epätodellista. Olen käytännössä koko ajan vihainen. Lähinnä syynä ovat työasiat, oma riittämättömyyden ja voimattomuuden tunne, vähäiset onnistumiset ja kokemus siitä, että en pysty vaikuttamaan kokonaisuuteen yhtää pätkää. Ja se, että en ole onnistunut vielä löytämään ulospääsyä ja vaihtoehtoa pattitilanteelle. Ja tietysti tähän vaikuttaa myös se, että olen tehnyt viimeiset pari viikkoa ihan liikaa töitä, en ole päässyt lepäämään viikonloppuina ja olen nukkunut aiva törkeän vähän.

Unettomuus on kyllä ikävintä mitä tiedän, koska se tekee pidemmän päälle koko elämästä ihan helvettiä. Väsyneenä kaikki kuormittavat asiat tuntuvat tuhat kertaa kuormittavammilta ja kaikki mistä voi hermostua ja pahoittaa mielensä, moninkertaistuvat. Väsymyksen myötä tulee myös keskittymiskyvyttömyys, joka tekee kaikkien, aivan pientenkin asioiden suorittamisesta helvetin vaikeita. Ja nekin ihmiset joista oikeasti pitää, ajavat aika helposti raivon partaalle. Lopulta sitä huomaa olevansa aivan hysteerisessä tilassa, sodassa koko maailmaa vastaan.  

Kaipaisin varmaan jotain naurujoogaa tai jotain muuta vapauttavaa ja energiatasoja nostavaa kokemusta, joka päästäisi pahan hengen ulos. Tai sitten kalsarikännejä... Kuka tulisi tänne meikäläisen kanssa vetämään ne, että ei tarvitse yksin sammua sohvalle?

Kuvan olen ottanut elokuun lopussa bussin ikkunasta ollessani matkalla yhden parhaan ystäväni keikalle Paraisille. Taivas oli häkellyttävä, niin kirkas ja niin synkkä, niin lämmin ja niin kylmä yhtä aikaa. Ilta oli muutenkin upea ja ennätin bussissa miettiä paljon omaa elämää ja asioita, niinkuin yleensä ennättää, kun on matkalla jonnekin. Kuva on yksi monista. Valikoin tähän sellaisen, jonka alalaitaan en ole ikuistanut omia varpaitani. Meikällä on aina tapana ottaa kengät pois ja nostaa varpaat siihen ikkunan pienelle reunukselle, jos istun penkissä yksin.

Tässä yksi biisi, jota olen nyt muutaman kerran soittanut repeatilla, kun se on niin tiukka, että sopii erittäin hyvin tähän "tekisi mieli paiskoa kaikki tavarat ja kaataa kirjahylly" -mielentilaan Ane Brun on aivan helvetin hyvä. (kirjotin aika monta kertaa helvetti tähän yhteen päivitykseen).

Päivänä muutamana

Tämä syksyn alku on ollut minulle jotenkin kamalan vaikeaa aikaa. Sen voi kiteyttää yhteen lauseeseen: Eniten vituttaa kaikki.

Olen kypsynyt aika monellakin rintamalla muutokselle. Valmius ja tarve on koko ajan vain kasvanut, ja nyt alan olla siinä pisteessä, että joudun joka päivä uudelleen ja uudelleen suostuttelemaan itseni pystyäkseni jatkamaan. Vielä pari viikkoa sitten olin suru puserossa, ahdistunut kuin mikä, mutta nyt olen kai pelkästään vihainen. Tämä lähinnä yksin minulle avautuva yksinpuhelu heijastelee nyt sitä, että nykyisessä työssäni on tullut perälauta vastaan. Pidemmälle en oikein enää pysty menemään, pää ehkä ei sitä kestäisikään. Muutoksen on tultava!

On tavallaan aika hassukin tunne huomata, että toimimaton tilanne, jonka kanssa on elänyt pitkään, on melkein huomaamattakin muhinut alitajunnassa ja tullut niin päätökseen, että vastaukset ovat ihan kuin yllättäen valmiina. Tiedän, että omassa käytöksessäni on tapahtunut muutos, itse olen tällä viikolla alkanut uskoa, että myös muiden suhtautumisessa minuun. Ehkä kaikki jo aavistavatkin, miten tämä tulee päättymään.

Minulla ei ole mitään varmaa tietoa mistään, on pelkkä usko siihen, että tämä tunne ei valehtele, vaan sitä on kuunneltava. Riskin joudun ottamaan, mutta nyt kun päätös on aivan yllättäen ja huomaamatta tullut tehdyksi, muutos on vain ajan kysymys. Siirryn siis eteenpäin tavalla tai toisella, päivänä tai muutamana.

Kuvassa olevan kortin aion lähettää huomenna jollekulle, mutta en ole vielä päättänyt kelle. Kerron sitten.

Get Yer Ya-Ya's Out!

Kirjoitan töissä kolumnia, jonka deadline on huomenna. Kello on jo seitsemän ja tutkin vieläkin taustoja. Eikä siinä, kyllä minulla on ollut yli viikko aikaa hoitaa homma kotiin. Olen vain muuttanut aihetta kesken matkaa ja muutenkin tapani mukaan panikoinut asiaa aivan ylimaallisen paljon. Nyt ollaan sitten pakkoraon edessä ja koitos on kovaa vauhtia luiskahtamassa yötöiksi. Tiukkaa vääntöä tarvitaan.

Tiukasta väännöstä puheen ollen, sitä löytyy tästä tämän illan soud trackilla soivasta Ike ja Tina Turnerin klassikosta. Kuunnelkaa miten basso läiskii menemään ja triangeli pysyy melkein tahdissa, eikä tanssiryhmän touhu ole mitään turhaa keikutusta vaan ihan oikeaa svengiä. Koko homma tihkuu seksiä. Uuu jea!

Hasardihommaa

Blogiin kirjoittaminen ei ole oikein maistunut viime viikkoina. Tämä on ehkä ollut aistittavissa verkkaisesta päivitystahdista. Kesämielellä ollaan...

Aamulla kahvihuoneessa pomo tapaili Mikko Alatalon Hasardihommaa -kappaleen sanoja. Jotain siinä laulettiin ylijäämäihmisistä. Kuulosti alatalomaisesti aika loistavalta. Hasardihommaa ei löytynyt YouTubesta, kun äsken etsin, mutta tällainen toinen helmi löytyi: Hervantaan, Hervantaan. Ja on siellä muutakin kuuntelemisen arvoista Mikkoa. Hyvä alku päivälle. Suosittelen.

Saksalaisia vieraita ja keijukaisen mekko

Meillä on töissä iso joukko saksalaisia vieraita. Kukaan ei oikein tiedä mistä ovat ja miksi ovat täällä, mutta ovat ahtautuneet yhteen keskikokoiseen neuvotteluhuoneeseen, vaikka suurinkin olisi heille selvästi liian pieni. Ilmeisesti heitä on tullut ilmoitettua enemmän. Tilassa on silminnähden ahdasta ja kuuma. Hymyilyttää, kun kävelen ohi.
Esitelmät tulkaa tulkki. Se on harvinaista. Yleensä kaikki puhuvat ja ymmärtävät englantia tarpeeksi.


Minulla on tänään suuria vaikeuksia keskittyä työntekoon. Aamupäivän ponnistelun jälkeen aivosähkökäyrän paikalla on pelkkää viivaa. Loman lähestymisen huomaa siinä, että kukaan ei ole kovin tehokas ja kaikki viipyvät mielellään kahvihuoneessa pitkään. Moni elättelee suunnitelmia siitä, että voisivat vetäytyä iltapäiväksi kotiparvekkeelle lueskelemaan kaiken maailman raportteja.

Olen etsinyt verkkokaupoista kivaa kesämekkoa, vaikka minulla ei ole nyt rahaakaan.
Pitkällisen haravoinnin seurauksena olen löytänyt mm. tällaisen äärettömän söpön kesämekon, jota voi tietysti pohjoismaissa käyttää ehkä yhtenä päivänä kesässä.

Valmistaja on brittiläinen Nadinoo ja mekon nimi Pixies dress.

Lisää kivoja vaihtoehtoja: Anthropologie ja All Saints

Nyt on sitten kesäkuu koittanut.

Nurkassa, yksin

Tämä on nyt vähän epäreilu kirjoitus. Pahoittelut jo etukäteen niille, joiden mielestä olen kiittämätön ja itsekäs. Olen nimittäin joutunut ihan mahdottoman ahdistuksen valtaan viime keskiviikona vakituiseksi muuttuneen työpaikkani vuoksi. Tuntuu, että olen ajautunut nurkkaan, eikä sieltä ole poispääsyä. Kuulostaako ylidramaattiselta? Ehkä se sitä onkin.

Kun runsas viikko sitten vihjasin, että muutoksia on tiedossa, viittasin paitsi tähän nyt toteutuneeseen työpaikkaan, myös erääseen toiseen, joka viime perjantaina meni sivu suun. Työpaikka olisi sijainnut Tukholmassa. Ei ihan lähellä, mutta vähän lähempänä poikaystävääni. Ainakin yksi sivuaskel oikeaan suuntaan. Huomasin olevani kielteisestä lopputuloksesta aivan äärettömän pettynyt. Lähdin töistä kotiin itkua nieleskellen. Viikonloppu kului itsesäälissä kieriskellessä.

Olen nyt viikon verran käynyt tätä juttua mielessä läpi ja yrittänyt selittää asiaa ja reaktiotani itselleni. Eihän paikka koskaan ollutkaan minun. Tiesin hyvin, että mahdollisuuteni ovat pienet. Loppuviimeksi tulos oli yhtä kaikki onnekas, onhan minulla nyt vakinainen työpaikka Suomessa. Miksi siis Suomeen jääminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, en pysty iloitsemaan saamastani työpaikasta ja elämäni tuntuu ylipäätään olevan vailla suuntaa ja vain epämielekkäitä vaihtoehtoja täynnä? Parisuhteeni on tuomittu vääjäämättömään tuhoon ja samalla tuntuu myös, että olen osaamaton ja kykenemätön kaikessa siinä, mitä oikeasti haluaisinkin tehdä. Törmäilen siis seiniin kasvot nurkkaan päin käännettynä, enkä osaa pyörähtää ympäri ja suunnata ovelle. Arkijärjellä ajatellen ja kaikkien keskustelukumppaneideni mielestä (toistaiseksi), aika älytön asenne.

En ole vielä päässyt aivan loppuun saakka tässä. Pohdinta on kuitenkin tuonut pintaan muutaman ajatuksen: pelkään sitoutumista ja pysyvän ajattelu alkaa minua nopeasti ahdistaa. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana, harjoittelupaikat mukaanlukien, 8 eri työpaikassa. Olen siis tottunut lähtemään ennen kuin juurrun. Ajatus pitkistä projekteista, oman työn pitkäjänteisestä suunnittelusta, työkavereihin ja työpaikan arvomaailmaan sitoutumisesta, sanalla sanoen - vakituisesta työpaikasta - ahdistaa minua suunnattomasti. Samalla olen luonut itselleni oman pelikentän lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoon, oman elämäntavan, joka mahdollistaa vastuun pakoilun ja antaa selityksen sille, miksi juurtuminen on kohdallani mahdotonta. Nyt tätä "turvapaikkaa" ei enää ole.

Tukholman mahdollisuuteen jäin koukkuun paitsi siitä syystä, että työ olisi ollut todella kiinnostava (ja Tukholmassa), myös siitä syystä, että sen kautta olisin voinut taas uudelleen aloittaa alusta - perustellusta syystä. Toinen maa olisi tuonut mieluisan etäännytyksen kaikkiin niihin ongelmiin, joita on lähi- ja ystäväpiirissäni sekä mahdollisuuden ostaa lisäaikaa parisuhteeni väistämättömiin ratkaisuihin. Olisin voinut vetäytyä kauemmas omista ristiriidoista ilman, että minun tarvitsee niitä ratkaista. Samalla uusi työ olisi pitänyt minut pitkään niin kiireisenä, että ei olisi syntynyt tarvetta pysähtyä ajattelemaan oman tulevaisuuden suuntaa pitkään pitkään aikaan. Minun ei olisi myöskään tarvinnut käsitellä yksinäisyyttäni ja pelkojani, koska muuton jälkeen ne olisi ollut helpompi selittää etäisyydellä ja uuden kaupungin aiheuttamalla vierauden tunteella. Ihana pakopaikka siis.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Välittömästi vakituisen työn saatuani suunnittelen yhtä jos toistakin mahdollista irtiottoa. Pois olisi päästävä. Niin sanoo sydän, mutta mitä sanoo järki... tällä hetkellä se on aivan sekaisin.

Kuva: Le Love

Son of a Gun

Tämä on ollut tähän mennessä aika ihmeellinen viikko. Ja tämä päivä on ollut vielä ihmeellisempi.

Sain tänään elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Se on tavallaan aika kummallista. En oikein osaa suhtautua asiaan, en osaa iloita siten kuin pitäisi. Ehkä en oikein osaa käsittää tätä asiaa. Kaipa vaatii vähän sulattelua, että totun ajatukseen. Ehkä viikonloppuna sitten. Kieltämättä on aika vapautunut olo. Ei tarvitse elää epävarmuudessa. Monien suunnitelmien ehtona on ollut tämä asia. Nyt se on saavutettu, mutta mitä seuraavaksi. Mietitään.

Tästä oheisesta biisistä tulee mieleen se, kun ensimmäisen poikaystäväni kanssa istuimme Porvoon Bar Maryssa syksyllä -98 ja pelasimme shakkia ja pyysimme baarimikkoa soittamaan La'sin "There she goes" -biisin, josta poikaystäväni kovasti tykkäsi. Bar Maryssä oli loistava levyvalikoima ja toivoa sai. Olin myöhemmin kovasti mustasukkainen poikaystävälleni There she goes -biisin vuoksi, koska ajattelin, että sen sanat toivat mieleensä erään toisen tytön.

No yhtä kaikki, itsekin La'sta tykkäsin ja baarimikkokin soitti tuona iltana koko La's levyn, jossa oli myös tämä Son of a gun kappale. Kaipa hänkin piti bändistä ja sitten asiantuntevasti opasti, että miten kuuluu The La's lausua.

Se oli ainoa kerta, kun voitin poikaystäväni shakissa, ehkä jopa ainoa kun voitin ikinä ketään, koska olen aika huono ja keskittymiskyvytön. Voitto saattoi johtua ihan siitä, että hän oli poissa tolaltaan, kun aavisti lopun alkua suhteessa. Loppu sitten koittikin viikonlopun päätteeksi, mutta vuotta myöhemmin olimme taas yhdessä ja otimme kolme vuotta lisäaikaa. :)

Tämä biisi sytyttää edelleen. Siinä on sitä jotakin. Myös levyn kansi on yksi täydellisimpiä näkemiäni. Täydellisen mantelin muotoinen naisen silmä.

Että sellainen tarina.

Ihana ralli

Voimaa kaikkien keskiviikkoon! Minulle sitä antoi tämä Frida Hyvösen ihana ralli Birds:



En jaksaisi vetää työviikkoa läpi ilman musiikkia. Tiedättekö sen mahtavan tunteen, kun joskus jonkun umpimähkään valitun artistin umpimähkäinen biisi kolahtaakin ihan sattumalta juuri siihen hetkeen ja tunnelmaan ja kertoo siitä kaiken. Tai toisaalta muuttaa sen kokonaan.

Tänään se oli Hyvönen ja Birds. Yhtään lintua ei kyllä näy lähimaillakaan, ei ole näkynyt koko päivänä. Jotenkin tämä nonsence vaan kolahtaa juuri tällaisena tuiki tavallisena keskiviikkona. Päivänä, jossa ei ole mitään sellaista, joka tekisi siitä tippaakaan erityisen. Tällaisena päivänä pitäisi karata töistä ja lähteä vaeltelemaan auringonpaisteessa päämäärättömästi pitkin Helsingin rantoja. Seisahtua ajoittain ja katsella ympärilleen. Kellä on tämä mahdollisuus, tehköön niin heti! Minä jatkan sillä välin täällä toimiston kelmeän loisteputken valossa elinkeinopoliittisen ohjelman lukemista.

Jos on aikaa, kannattaa katsoa myös, miten Hyvönen & Co vetävät Birs-biisin pukuhuoneessa acapellana. Hauskalta kuulostaa. Okeastaan kannattaa katsoa, vaikka ei olisi aikaakaan. Niin minäkin tein. :)

Ole onnellinen!

Olen lähes koko talven kippuroinut omassa onnettomuudessani. Olen ollut väsynyt, masentunut, yksinäinen ja haluton. Ajoittain olen ollut myös erittäin rasittunut töistäni. Tässä ei ole kyse siitä, että töitä olisi välttämättä ylivoimaisen paljon. Ahditus vaan saa kaiken elämässä tuntumaan ylivoimaiselta, kaikki vaikuttaa kaikkeen, enkä saa edes välttämätöntä tehdyksi. Eritoten, kun työ on ajoittain ainoa konkreettinen elämänsisältöni, on merkitys hyvinvointiin myös kohtuuttoman suuri.

Näitä pohjamutia möyhiessä tuli mieleen Steve Lowen ja Alan Mcarthurin kirja Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa?

Ostimme sen ystäväni kanssa R-kioskin kirjakorista eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä kesällä 2008, kun hän oli luonani käymässä ja haimme tarpeita puistokaljottelua varten. Siitä repesi riemu ainakin hetkeksi, kirja on ainakin osittain ihan oivaltava. Ainakin otsikko on puhutellut minua monasti ja puhuttelee nytkin. ;)
(Ei kannata ostaa opusta, jos joku haluaa lukea, luovutan mieluusti oman kappaleeni kiertoon.)

Jos minun pitäisi rehellisesti vastata otsikon kysymykseen, vastaus kuuluisi:
"Kyllä! Minussa on jotain vikaa, kaikki ei ole paskaa."

Kaikki tuntuu paskalta, mutta harva asia oikeasti on paskaa. Useimmat asiat ovat vähintäänkin ok, jopa hyviä. Kyse on pitkälti asenteesta, kun oikein tahtoo, voi paskassakin nähdä hyviä puolia, eikä tarvitse antaa kaiken paskan vetää itseään likaviemäriin asti. Voi pyrkiä pintaan ja myös pysyä pinnalla, jopa ehkä kävellä ulos kuivin jaloin.

Kävimme taas tänään varsin järkevän keskustelun poikaystäväni kanssa. Hän kritisoi minua negatiivisesta asenteestani. Monet ovat sanoneet samat asiat aikaisemminkin, mutta jostain syystä tämä ongelma vaivaa minua edelleen. Arvostan sitä rakentavassa hengessä annettua palautetta, jota häneltä saan. Meillä on varsin hyviä keskusteluja, silloin kun niitä on. Tietysti negatiivinen asenne on tällä hetkellä pitkälti seurausta esimerkiksi väsymyksestä ja masennuksesta, joka ruokkii kielteisyyttä ja toivottomuuden tunnetta, mutta toisaalta kyseessä on itseään ruokkiva kehä. En pääse masennuksesta ylös, jos en pyri tavalla tai toisella kääntämään polkua.

Olen jo monta viikkoa, mutta nyt erityisesti koko kuluneen viikonlopun, kysellyt itseltäni miksi en ole onnellinen. Päässä on pyörinyt monenlaista syytä. Mutta rehellinen vastaus kai kuuluisi: "Mitäpä sitä kyselemään. Jos haluat olla onnellinen, ole onnellinen!" Mikään ei varsinaisesti estä sitä, eikä kukaan oikeasti asetu tielle. Olosuhteet ovat hidasteita, periksi ei pitäisi antaa. Ja kuka väitti että elämä on helppoa.

Nokkelimmat saattavat nyt huomata, että tässä on jotain psyykkausta meneillään. Ja totta se onkin. Yritän taas mielikuvaharjoittelua. Positiivista asennetta. Rasti seinään jokaisesta positiivisesta päivästä, pystyssä päin kohdatusta vastoinkäymisestä. Tässä toimikoon sama logiikka kuin tupakanpolton lopettamisessa.

Huomenna pistän päälle jotain punaista. :)

Loistava kuva on kotoisin tästä tosi kivasta blogista: Fridas fina

Hetkiä Brysselissä

Kävin viime viikolla nopeasti Brysselissä tutustumassa yhteen sorkoon työpaikkani eurooppalaisessa edunvalvonnassa. Matka oli väsyttävä, ohjelma tiukka, mutta silti hyvin nautinnollinen.

Kaupungin rytmissä oli jotain hyvin kiehtovaa. On hämmentävää, että siellä on niin suuri määrä ihmisiä, jotka ovat matkalaukkuineen vain käymässä.
Lentokenttä tuntui ylimitoitetulta kaupungin kokoon nähden. Vähän kuin Geneven lentokenttä, mutta suurempi. Täynnä tummiin pukuihin pukeutuneita, vauhdikkaasti liikkuvia ihmisiä.

Täytyy sanoa, että pidin kovasti Brysselistä. Sen vähän ränsistyneestä, romanttisesta, pienestä olemuksesta, joka oli suurimman osan aikaa verhottu lempeän kosteaan sumuun.
Ihailin puiston kosteudesta mustia puita sekä valkoista, paikoin jäätynyttä, paikoin taas velliksi sulanutta hiekkaa.

Seurasin Euroopan talous- ja sosiaalikomitean täysistuntoa. Komitean jäsenten keski-ikä oli nopealla arviolla reilusti yli 50 vuotta. Pohdin, miten sukupolvenvaihdos tällaisissa elimissä tapahtuu. Koska ja miten uusi sukupolvi astuu remmiin?

Minua viehätti Brysselissä myös kaupangin virkamiesydin. Massiivinen, sliipattu byrokratian sydän. Pinta-alaltaan pienellä alueella on valtavia rakennuksia, joiden vierillä tai väleissä on pieniä toisiinsa nojaavia belgialaistaloja. Erilaisten rakennusten välinen kontrasti oli hyvin hämmentävä. Ajatus pienissä rakennuksissa sijaitsevissa kahviloissa lounastavista byrokraateista oli huvittava.


Yövyimme matkakumppaneitteni kanssa aivan Brysselin keskustassa sijaitsevassa Metropol hotellissa. Se on kokenut olemassaolonsa aikana kaikenlaista ja nähnyt monia historian merkkihenkilöitä.

Hotellissa sijaitsi mm. saksalaisten joukkojen päämaja II maailmansodan aikana. Illallistimme arvovaltaisessa seurassa salissa, joka oli saanut nimensä Arthur Rubinsteinin mukaan.

Hotellissa toistui joka paikassa Metropol-monogrammi, niin lasiovissa, kokolattiamatoissa, pyyhkeissä, suihkumyssyjen pakkauksissa. Tällaisia kokonaisvaltaisia interiöörejä ei juuri nykyisin toteuteta.

Minulla ei ole kotona vaakaa. Punnitsinkin itseni hotellin laitteella.
Painoin enemmän kuin toivoisin, mutta minkäs teet. Brysselissäkin oli tarjolla hyvää ruokaa ja vielä parempia jälkiruokia.

Pidän Belgialaisesta oluesta. En juo sitä Suomessa, mutta Ranskassa sitä oli usein tarjolla.
Edellinen käyntini Belgiassa ajoittuu joulukuuhun 2001. En meinannut millään tottua siihen, että Belgiassa ja Hollannissa olut lasketaan pieneen juomalasiin ja päältä pyyhitään vaahto veitsellä pois. Se tuntui kovin eksoottiselta.

Tämän käynnin aikana minua aina ajoittain huvitti ajatus siitä, että edellisen Brysselin käyntini teemana oli mielenosoitus. Osallistuimme EU:n maahanmuuttopolitiikkaa vastustavaan marssiin, jossa oli kymmeniä tuhansia ihmisiä. Tällä kertaa olin siis liikkeellä vähän erilaisin teemoin. Tosin kansalaisyhteiskunnan edustajana tälläkin kertaa. :)

Ystävänpäivä

Viikonloppu alkoi, mutta olen tietenkin vielä töissä. Lähden esitelmöimään ja emännöimään erääseen "seminaariin". Esitys on vasta sunnuntaina, mutta lähtö jo huomenna. En ole vielä edes aloittanut esityksen tekoa. Tyypillistä.

Hetkellisesti on mielessä käväissyt paniikki ja houkutus sairastua vaikkapa oksennustautiin sopivasti juuri ennen lähtöä. Tosin olisi hirveää jättää ihmisiä pulaan. Enkä ole koskaan pois töistä. Kukaan ei uskoisi.

Olen tehnyt koko päivän kaikenlaisia muita töitä, jotka pitää saada ensi viikon alkuun mennessä valmiiksi. Osa on valmiina, mutta esim. eräs markkinointisuunnitelma vasta vaatimattomalla idulla. Läkähdyttävää.
Pitää tulla huomenna heti aamusta takaisin toimistolle puristamaan keskeneräisiä valmiiksi. Joskus toivoisin, että voisin tehdä työkseni jotain sellaista, mikä ei vaatisi ollenkaan omaa ajattelua, vaikkapa elintarvikkaiden pakkaamista tai lahjojen paketointia. Urakka olisi jotenkin helpommin hahmotettavissa.

Noh, sunnuntaina on ystävänpäivä ja sen kunniaksi lähetin ruotsalaiselle ystävänpäiväkortin. Hän saa sen tietenkin vasta pari päivää ystävänpäivän jälkeen, mutta ei se mitään. Minä olen sellainen, en koskaan muista mitään ajoissa.
Oikeastaan kyseessä ei ole vain yksi kortti vaan sarja viestejä. Teema on 12 things I love about you. Tämä ei tietenkään ole oma ideani, vaan kuten kunnon copycat ikään, löysin sen blogista. Tässä on muutama näyte, niin saatte käsityksen mistä on kysymys.

Koska en ole lähettänyt yhtää ystävänpäiväkorttia ystävilleni, esitän mitä lämpimimmän ja kiitollisimman ystävänpäivätervehdyksen kaikille. Minä niin kovasti paljon pidän teistä kaikki ystävät!

Hyvää viikonloppua ja hyvää ystävänpäivää!

...wowow, toiset sammuttavat auringon

Olen maannut koko aamun sängyssä surfaten netissä ja katsoen telkkaria. Se on parasta mitä tiedän. Tosin tänään tein myös töitä, jotka piti hoitaa alta pois. Työpaikan päivittäin ilmestyvä joulukalenteri on muuttunut ehkä v----umaisimmaksi työtehtäväksi jonka olen tähänastisella työurallani tehnyt. No, onneksi se on nyt kahden seuraavan päivän osalta hoidettu.

Ja onneksi löysin tämän ja päivä pelastui:



Ensimmäinen poikaystäväni tutustutti minut Gösta Sundqvistin Koe-eläinpuistoon kun olin 16. Minusta tuli noiden kahden kaverin (Göstan ja poikaystävän) ansiosta varmasti paljon hauskempi ihminen. Asuimme poikiksen kanssa eri kaupungeissa, mutta kuuntelimme koe-eläinpuistoa tahoillamme radiosta. Sitten puhuimme puhelimessa, pitkään... Minulla oli mummolan jäämistöstä saamani musta bakeliittipuhelin, jossa oli pyöritettävä numero-osoitin. Se oli aika cool! Muistatteko, miten se kiekko palatessaan raksutti ja ikäänkuin laski reikien määrän? Numeron valinta vei iäisyyden.

Tämä kyseinen kappale soi minun ja siskoni ensimmäisessä autossa usein. Siskoni oli nauhoitanut sen sekalaiskasetille. Minun siirtyessäni auton rattiin, oli se ainoa kasetti, joka räppänässä pyöri. Sitä sitten kuuntelin aika usein, kun radio ei pysynyt kanavalla.

Koe-eläinpuiston jaksoja voi muuten taas kuunnella YleX:lla ja YleAreenassa.

Kittâl 67°39′25″N, 24°54′30″E

Palasin eilen neljän päivän retkeltä Kittilästä (joka on inarinsaameksi Kittâl). Olen ollut Lapissa viimeksi lapsena. Kittilässä en koskaan aikaisemmin. Se oli hienoa. Lunta ja pakkasta, kaamos, hurjan jyrkkiä latuja ja hyvin erikoinen, tai sanotaanko erilainen tunnelma. Viihdyin kovasti hyvin ja nyt toivon kovasti, että taas pian tarjoutuisi tilaisuus mennä uudelleen.

En osaa lasketella alkuunkaan. Enkä mennytkään ollenkaan mäkeen. Levin hiihtokeskuksen mäki oli minulle turhan pitkä, jyrkkä ja pelottava. Ensi kerralla sitten.

Tällä kertaa otin haltuun murtsikkaa. Ensimmäisten hammastenkiristysten jälkeen pääsin rytmiin kiinni ja osasin jopa vähän nauttia lennokkaista laskuista ja joka puolella kropassa tuntuvasta liikunnasta. Edellisestä kerrasta oli kulunut melkein 20 vuotta, joten homma ei luonnistunut aivan vanhastaan. Innostuin kuitenkin. Tätä pitää jatkaa.

Tapasin erästä vanhaa tuttua, jonka näkeminen oli arveluttanut minua etukäteen varsin paljon. Meillä on sillä tapaa vähän erikoinen yhteinen menneisyys, että hän on minulle tuttu peräti kahden entisen poikaystävän kautta. Silloin kun ei tee mieli muistella exiä, ei kannata nähdä myöskään heidän ystäviään. Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin oikein lämmin kohtaaminen. Levijoessa oli virrannut tarpeeksi vettä.

Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja aivan pikkutunneille asti. Havaitsimme, että meillä on harvinaisen samankaltainen elämäntilanne. Olemme molemmat kaukosuhteessa (etäisyyskin on melkein sama), teemme paljon töitä ja olemme eronneet n. vuoden sisällä. Meillä kummallakin tuntui myös olevan aika hyvä ja seestynyt suhde nykyhetkeen. Rauhallinen ja hyvä olo. Ei mitään suuria vastauksia elämän merkityksestä tai suunnasta, mutta tyytyväisyys tehtyihin ja tämänhetkisiin valintoihin. Se oli varsin riemullista. Toivottavasti näemme pian taas.

Tutustuin matkalla myös paremmin kollegoihini, joita oli mukana. Osa heistä on aivan fantastisia, loputkin varsin sympaattisia ihmisiä. Huomasin, että stressaan kaikesta sympatiasta huolimatta kovasti heidän seurassaan, syystä tai toisesta. Se aiheuttaa minussa kiristelyä ja kiukkuisuutta. He ovat leppoisia, mutta monissa tilanteissa hyvin erilaisia kuin minä, mikä ehkä ärsyttää ja vaikeuttaa suhtautumistani. Ehkä totun ajan kuluessa, toimistomme mentaliteettiin. Se tosin vaatii varmasti melkoisesti ajatustyötä ja puhdasta relaamista, pingotuksen unohtamista, ihmisenä kasvamista. Pikku hiljaa.

Kuvan postikortti lähti taas Geneveen tytölle, joka on sittemmin matkustanut Australian auringon alle. Voiko marraskuussa keksiä mitään parempaa?

Fuck It!

Tämä vinkki on peräisin yhden kaverin FB-päivityksestä. Tytöllä oli vaikeuksia keskittyä/motivoitua erään asian opettelusta ja kannustukseksi hän sai linkin tähän videoon. Itsellä on vähän liiankin usein työasioissa tällainen olo:



Toivoisin joskus, että minussa asuisi väsymätön ongelmanratkaisija. Tällä alalla siitä olisi tosi paljon hyötyä. Olen niin kovin usein niin kovin ärtynyt omasta työnkuvasta, johon tuntuu liittyvän ihan suunnattomasti kaikenlaisia paskamaisten sotkujen selvittämisiä. Hyvin harvoin tulee myöskään onnistumisen elämystä sotkujen selvittyä, koska jonossa on jo kymmenen uutta vastaavaa tai vielä pahempaa. Yritän aina ajoittain motivoida itseäni "rasti päälle" -tekniikan avulla, mutta se unohtuu aika helposti. Tämä video kuitenkin nauratti ja nauraminen tekee hyvää!

Tässä pieni lainaus thefuckitway.com -sivustolta:

John C. Parkin argues that saying Fuck It is a spiritual act:

That it is the perfect western expression of the eastern ideas of letting go, giving up and finding real freedom by realising that things don't matter so much (if at all).

Sydämenmuotoinen maailma

Sydämiä syöksevät silmälasit voisivat saada harmaan lokakuisen maanantaipäivän tuntumaan hetkellisesti elinkelpoiselta. Valitettavasti niitä ei ole nyt saatavilla, vaan joudun tyytymään elämää ankeamman Mikonkadun katselemiseen toimiston kelmeän loisteputken valossa. Voi tätä toimistoelämää!

Kuva on Joanna Goddardin Cup of Jo -blogista, jonka söpöt jutut piristävät aika usein. Blogi kertoo, että sydänsilmälasit jaettiin Joannan ja miehensä Alexin häävieraille muistoksi. Häistä ja häämatkasta on blogissa hupaisan yksityiskohtainen kuvaus. Minusta on hurjan mielenkiintoista, että hän haluaa raportoida lukijoille niin huolellisesti oman elämän tärkeän käänteen, itse tykkään kovasti niiden lukemisesta. Olisi kiva olla Joannan kaveri. Hän vaikuttaa tosi symppis tyypiltä!

Ps. Mikonkadun ankeutta kuvaa myös Sykön Sami kirjoituksessaan, joka on julkaistu jo puolitoista vuotta sitten. En enää edes muistanut, että Mikonkadulla kasvoi kaksi rivistöä puita. Ratikan tieltähän nuo kaatuivat, mutta kyllä kieltämättä surettaa. Ankeat on näkymät, kovin ankeat.

Söpö söpö söpö kappale

Olen aamusta asti taistellut erään työasian kanssa. Siihen liittyvä tekninen prosessi on aiheuttanut minulle useita (uusia) harmaita hiuksia. Koska ei ole ketään keneltä kysyä teknistä apua, joudun pähkäilemään kaikenlaisten osaamiseni yli kipuavien ongelmien kanssa yksin.

Ongelmaa on aivan mahdotonta edes lähteä jakamaan muiden kanssa, koska tietämättömyys aihauttaa välittömiä paniikkireaktioita: "Pitäähän se nyt saada toimimaan, se pitää saada toimimaan!" Kellään ei ole ratkaisua, mutta kohkaamisen määrä on yletön. Oletan että paniikkipurkaukset johtuvat siitä, että muut tietävät vielä vähemmän kuin minä, jolloin ongelmien mittakaavaa on heidän mahdoton käsittää. :) Rasittavaa.

Onneksi muistin päivän kuluessa tosi söpön bändin, johon törmäsin jossakin, en nyt enää muista missä. Se tekee minut ihan tavattoman hyväntuuliseksi, vaikka olisi mikä bugi ja kökköys työn alla. Tässä nyt yksi kappale Raymond & Marialta, mutta tykkään kaikista kuulemistani niin paljon, että saatan linkittää niitä tänne toistekin. Niiden verkkosivutkin on ihanat! Erityisesti tässä kappaleessa kosketti ehkä tänään tuo video. Tekisi näet mieli pökertyä suorin vartaloin maahan, kuten tytöt videossa tekevät.:)