Synkkiä ajatuksia

Voi tätä syksyä. Eihän tästä meinaa tulla yhtään mitään. Olen niin kammottavan kireänä ja stressaantuneena ja väsyneenä koko ajan, että en jaksa enkä halua enää edes puhua poikaystävän kanssa puhelimessa. Ja sepä on kyllä jo jotain - siis harvinaista, lähes epätodellista. Olen käytännössä koko ajan vihainen. Lähinnä syynä ovat työasiat, oma riittämättömyyden ja voimattomuuden tunne, vähäiset onnistumiset ja kokemus siitä, että en pysty vaikuttamaan kokonaisuuteen yhtää pätkää. Ja se, että en ole onnistunut vielä löytämään ulospääsyä ja vaihtoehtoa pattitilanteelle. Ja tietysti tähän vaikuttaa myös se, että olen tehnyt viimeiset pari viikkoa ihan liikaa töitä, en ole päässyt lepäämään viikonloppuina ja olen nukkunut aiva törkeän vähän.

Unettomuus on kyllä ikävintä mitä tiedän, koska se tekee pidemmän päälle koko elämästä ihan helvettiä. Väsyneenä kaikki kuormittavat asiat tuntuvat tuhat kertaa kuormittavammilta ja kaikki mistä voi hermostua ja pahoittaa mielensä, moninkertaistuvat. Väsymyksen myötä tulee myös keskittymiskyvyttömyys, joka tekee kaikkien, aivan pientenkin asioiden suorittamisesta helvetin vaikeita. Ja nekin ihmiset joista oikeasti pitää, ajavat aika helposti raivon partaalle. Lopulta sitä huomaa olevansa aivan hysteerisessä tilassa, sodassa koko maailmaa vastaan.  

Kaipaisin varmaan jotain naurujoogaa tai jotain muuta vapauttavaa ja energiatasoja nostavaa kokemusta, joka päästäisi pahan hengen ulos. Tai sitten kalsarikännejä... Kuka tulisi tänne meikäläisen kanssa vetämään ne, että ei tarvitse yksin sammua sohvalle?

Kuvan olen ottanut elokuun lopussa bussin ikkunasta ollessani matkalla yhden parhaan ystäväni keikalle Paraisille. Taivas oli häkellyttävä, niin kirkas ja niin synkkä, niin lämmin ja niin kylmä yhtä aikaa. Ilta oli muutenkin upea ja ennätin bussissa miettiä paljon omaa elämää ja asioita, niinkuin yleensä ennättää, kun on matkalla jonnekin. Kuva on yksi monista. Valikoin tähän sellaisen, jonka alalaitaan en ole ikuistanut omia varpaitani. Meikällä on aina tapana ottaa kengät pois ja nostaa varpaat siihen ikkunan pienelle reunukselle, jos istun penkissä yksin.

Tässä yksi biisi, jota olen nyt muutaman kerran soittanut repeatilla, kun se on niin tiukka, että sopii erittäin hyvin tähän "tekisi mieli paiskoa kaikki tavarat ja kaataa kirjahylly" -mielentilaan Ane Brun on aivan helvetin hyvä. (kirjotin aika monta kertaa helvetti tähän yhteen päivitykseen).

Päivänä muutamana

Tämä syksyn alku on ollut minulle jotenkin kamalan vaikeaa aikaa. Sen voi kiteyttää yhteen lauseeseen: Eniten vituttaa kaikki.

Olen kypsynyt aika monellakin rintamalla muutokselle. Valmius ja tarve on koko ajan vain kasvanut, ja nyt alan olla siinä pisteessä, että joudun joka päivä uudelleen ja uudelleen suostuttelemaan itseni pystyäkseni jatkamaan. Vielä pari viikkoa sitten olin suru puserossa, ahdistunut kuin mikä, mutta nyt olen kai pelkästään vihainen. Tämä lähinnä yksin minulle avautuva yksinpuhelu heijastelee nyt sitä, että nykyisessä työssäni on tullut perälauta vastaan. Pidemmälle en oikein enää pysty menemään, pää ehkä ei sitä kestäisikään. Muutoksen on tultava!

On tavallaan aika hassukin tunne huomata, että toimimaton tilanne, jonka kanssa on elänyt pitkään, on melkein huomaamattakin muhinut alitajunnassa ja tullut niin päätökseen, että vastaukset ovat ihan kuin yllättäen valmiina. Tiedän, että omassa käytöksessäni on tapahtunut muutos, itse olen tällä viikolla alkanut uskoa, että myös muiden suhtautumisessa minuun. Ehkä kaikki jo aavistavatkin, miten tämä tulee päättymään.

Minulla ei ole mitään varmaa tietoa mistään, on pelkkä usko siihen, että tämä tunne ei valehtele, vaan sitä on kuunneltava. Riskin joudun ottamaan, mutta nyt kun päätös on aivan yllättäen ja huomaamatta tullut tehdyksi, muutos on vain ajan kysymys. Siirryn siis eteenpäin tavalla tai toisella, päivänä tai muutamana.

Kuvassa olevan kortin aion lähettää huomenna jollekulle, mutta en ole vielä päättänyt kelle. Kerron sitten.

Nurkassa, yksin

Tämä on nyt vähän epäreilu kirjoitus. Pahoittelut jo etukäteen niille, joiden mielestä olen kiittämätön ja itsekäs. Olen nimittäin joutunut ihan mahdottoman ahdistuksen valtaan viime keskiviikona vakituiseksi muuttuneen työpaikkani vuoksi. Tuntuu, että olen ajautunut nurkkaan, eikä sieltä ole poispääsyä. Kuulostaako ylidramaattiselta? Ehkä se sitä onkin.

Kun runsas viikko sitten vihjasin, että muutoksia on tiedossa, viittasin paitsi tähän nyt toteutuneeseen työpaikkaan, myös erääseen toiseen, joka viime perjantaina meni sivu suun. Työpaikka olisi sijainnut Tukholmassa. Ei ihan lähellä, mutta vähän lähempänä poikaystävääni. Ainakin yksi sivuaskel oikeaan suuntaan. Huomasin olevani kielteisestä lopputuloksesta aivan äärettömän pettynyt. Lähdin töistä kotiin itkua nieleskellen. Viikonloppu kului itsesäälissä kieriskellessä.

Olen nyt viikon verran käynyt tätä juttua mielessä läpi ja yrittänyt selittää asiaa ja reaktiotani itselleni. Eihän paikka koskaan ollutkaan minun. Tiesin hyvin, että mahdollisuuteni ovat pienet. Loppuviimeksi tulos oli yhtä kaikki onnekas, onhan minulla nyt vakinainen työpaikka Suomessa. Miksi siis Suomeen jääminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, en pysty iloitsemaan saamastani työpaikasta ja elämäni tuntuu ylipäätään olevan vailla suuntaa ja vain epämielekkäitä vaihtoehtoja täynnä? Parisuhteeni on tuomittu vääjäämättömään tuhoon ja samalla tuntuu myös, että olen osaamaton ja kykenemätön kaikessa siinä, mitä oikeasti haluaisinkin tehdä. Törmäilen siis seiniin kasvot nurkkaan päin käännettynä, enkä osaa pyörähtää ympäri ja suunnata ovelle. Arkijärjellä ajatellen ja kaikkien keskustelukumppaneideni mielestä (toistaiseksi), aika älytön asenne.

En ole vielä päässyt aivan loppuun saakka tässä. Pohdinta on kuitenkin tuonut pintaan muutaman ajatuksen: pelkään sitoutumista ja pysyvän ajattelu alkaa minua nopeasti ahdistaa. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana, harjoittelupaikat mukaanlukien, 8 eri työpaikassa. Olen siis tottunut lähtemään ennen kuin juurrun. Ajatus pitkistä projekteista, oman työn pitkäjänteisestä suunnittelusta, työkavereihin ja työpaikan arvomaailmaan sitoutumisesta, sanalla sanoen - vakituisesta työpaikasta - ahdistaa minua suunnattomasti. Samalla olen luonut itselleni oman pelikentän lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoon, oman elämäntavan, joka mahdollistaa vastuun pakoilun ja antaa selityksen sille, miksi juurtuminen on kohdallani mahdotonta. Nyt tätä "turvapaikkaa" ei enää ole.

Tukholman mahdollisuuteen jäin koukkuun paitsi siitä syystä, että työ olisi ollut todella kiinnostava (ja Tukholmassa), myös siitä syystä, että sen kautta olisin voinut taas uudelleen aloittaa alusta - perustellusta syystä. Toinen maa olisi tuonut mieluisan etäännytyksen kaikkiin niihin ongelmiin, joita on lähi- ja ystäväpiirissäni sekä mahdollisuuden ostaa lisäaikaa parisuhteeni väistämättömiin ratkaisuihin. Olisin voinut vetäytyä kauemmas omista ristiriidoista ilman, että minun tarvitsee niitä ratkaista. Samalla uusi työ olisi pitänyt minut pitkään niin kiireisenä, että ei olisi syntynyt tarvetta pysähtyä ajattelemaan oman tulevaisuuden suuntaa pitkään pitkään aikaan. Minun ei olisi myöskään tarvinnut käsitellä yksinäisyyttäni ja pelkojani, koska muuton jälkeen ne olisi ollut helpompi selittää etäisyydellä ja uuden kaupungin aiheuttamalla vierauden tunteella. Ihana pakopaikka siis.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Välittömästi vakituisen työn saatuani suunnittelen yhtä jos toistakin mahdollista irtiottoa. Pois olisi päästävä. Niin sanoo sydän, mutta mitä sanoo järki... tällä hetkellä se on aivan sekaisin.

Kuva: Le Love

All I Want Is You

Ulkona jatkuu lumimyrsky, olen huonovointinen ja pohdin mahdollisuutta jättää työt ja lähteä kotiin kesken päivän.

Viikonloppu meni taas hujauksessa. Olin koko ajan hirveä väsynyt. Viime viikon putki vaati veronsa. Perjantaina olin aivan kuin humalassa, vailla oikeaa humalaa. Lauantaina edelleen aivan epänormaalin uuvelo. Sunnuntaina rehellisesti krapulassa. Tuhlasin melkein puolet viikonlopusta riitelemällä. Tosin kiukutteluni kulminoitui vasta myöhään lauantai-iltana.

Aloimme riidellä baarissa, aikamoisessa huomalassa molemmat. Periaatteessa vihaan moista välienselvittelyä julkisella paikalla, mutta tässä tapauksessa pitää todeta, että ei se mitään. Kun höyryjä pääsee päästämään niin harvoin, niin puolet yhdessäolosta kuluu aina kaikenlaisten ristiriitojen selvittämiseen. Tätä tämä kai sitten on.

Selvitimme ja pääsimme sitten normitilaan. Kaikki on siis periaatteessa ihan hyvin, lukuunottamatta sitä ikuisesti vallitsevaa perusongelmaa, että yhteistä aikaa on niin kovin vähän ja kun sitä on, se on erittäin latautunutta, koska yhdessä viikonlopussa pitää elää kokonaisen kuukauden edestä.

Törmäsin hetki sitten oheiseen kappaleeseen ja se toi hyvän mielen. Kumpa ihmissuhteet olisivat yhtä mutkattomia kuin tämä veisu. Minun ihmissuhteeni eivät ole koskaan. Ne ovat niin kovin hankalia aina. Kerään vaikeuksia ja rakastun vääriin miehiin. Kaipa. :D

Jouluoksennus

Edellisen kirjoituksen syntyhetken kiistattoman pirteästä tunnelmasta huolimatta joulu ei kääntynyt nousuun, päinvastoin, tunnelma laski entistä alemmas. Olen huono jouluissa, se ehkä kertoo jotain minusta ja kypsymättömyydestäni. En kestä perhejoulua, enkä oikein kaukojouluakaan näemmä. Eritoten, jos se pitää viettää perheen kanssa. Enkä oikein kestä mitään muutakaan joulunvieton muotoa, koska juhla ylipäätään tekee minut masentuneeksi. Jostain syystä minulle tulee aina valheellinen olo. Ilonpito tuntuu teeskentelyltä ja muistuttaa enemmän niistä piiloon painetuista ristiriidoista ja ikävistä asioista, joista ei puhuta. Se muistuttaa minua myös oman elämäni puutteista, ulkopuolisuudesta, tekee olon entistä yksinäisemmäksi. On yleensä piinallinen tavalla tai toisella. Huomaan aina toivovani, että se olisi ohi mahdollisimman pian.

Olimme siis neljä päivää Pietarissa, joka oli kyllä puitteiltaan mitä mahtavin joulukaupunki (jos haluaa välttää perinnejoulun, mutta silti fiilistellä joulua tavalla tai toisella). Puitteet siis kunnossa, mutta henkisesti matka oli kuluttava ja kotiinpaluu sitäkin kuluttavampi. Jouduin välttelystä huolimatta aavistuksenomaiseen perhejouluun neljän sukupolven kokoontuessa tänään sisareni luokse syömään. Aamukuuden herätys ei ollut omiaan auttamaan siinä, että tunsin itseni todella väsyneeksi ja masentuneeksi. Sain melko suorasanaisia moitteita happamasta olemuksestani, mikä ei todellakaan ollut omiaan nostamaan tunnelmaa. Kotiin palattuani olin aivan raunio.

Ehkä jouluasennettani kuvaa parhaiten tyytymättömyys, en osaa iloita muiden onnesta, enkä liioin itse nauttia hyvistä hetkistä, vaan vertaan kaikkia onnellisia "näkyjä" ja kohtaamiani ihmisiä omaan tilanteeseeni: yksinäisyyteen. Se saa minut vetäytymään masentuneena kuoreeni. Se taas aikaansaa syyllisyyden tunnetta, mikä taas aikaansaa vihaisia puolustusreaktioita kuviteltuja syyttäjiä kohtaan. Tällaisella hetkellä minun on hyvin vaikea nähdä itsessäni tai elämässäni mitään hyvää. Lähinnä jään pohtimaan, mikä minussa on vialla, kun en pysty olemaan yhtä onnellinen kuin muut. Tässä mielentilassa toivoisi kaikkein eniten voivansa välttää muita ihmisiä ja kohtaamisia, kysymyksiä. Toivoisi, että voisi olla näkymätön, voisi olla tilanteissa kenenkään muun tietämättä, tarkkailla joutumatta huomion kohteeksi.

Kirjoituksen otsikko viittaa siihen fyysiseen reaktioon, jonka joulu minussa saa aikaan. Reagoin nimittäin useasti stressiin vatsallani; voimakas stressi aiheuttaa pahoinvointia ja tänään kotiin tuntuani kakistelin juhla-ateriat viemäriin. Se näyttää muodostuneen jo perinteeksi, viime jouluna kävi samalla tavalla, tosin silloin oksensin jo ennen kuin käytiin pöytään.

Uskottomuus

Olen taas pakosta palannut vanhan tutun uskottomuusaiheen tiimoille. Jos jokin, niin se nostaa minulla karvat pystyyn. En voi pysytellä rauhallisena. Tällä kertaa aihe vielä liippaa läheltä, aivan liian läheltä, vaikka omassa parisuhteessa se ei olekaan (toivon näin) aktualisoitunut. Sanottaneen suoraan, että joulu on pilalla!

Uskottomuudessa on jotain todella halpamaista. Se on niin äärimmäistä itsekkyyttä. Se murskaa toisen ihmisen itsetunnon niin täysin, tuhoaa luottamuksen. Siitä toipuminen vie kuukausia tai vuosia, kaikki eivät toivu koskaan. Kaikkein kovin pala on se, että asiasta toivuttuaan helposti heittäytyy kyyniseksi, elämänhalu ja ilo kaikkoaa. On vaikeaa nähdä asioissa ja ihmisissä hyvää, luottaa edes lähimpiin ystäviin tai perheeseen.

Olen nyt joutunut olkapääksi tässä tilanteessa täysin vastentahtoisesti. Toisaalta velvollisuus pakottaa minut kuuntelemaan. Kuunnellessa on noussut niin kovin paljon kaikenlaisia synkkiä muistoja mieleen. Muistoja viime vuosilta, muistoja omasta lapsuudesta. Täytyy myöntää, että joskus paskan olisi aiheellista antaa painua pohjaan. Kaikenlaisten karvaiden kokemusten sekoittaminen ja pintaan saattaminen, saa elämän tuntumaan taas vastenmieliseltä, vaikka oma elämäntilanne ei sinänsä olisikaan mitään vailla. Masennus tarttuu. Muistan sen jo lapsuudesta.

Olen tukihenkilön roolini kestäessä viime päivien aikana jotenkin oppinut ymmärtämään, että yksi kerta on huomattavasti pienempi paha, kuin usein toistuva uskottomuus, säännöllinen loukkaava käyttäytyminen tai pitkään jatkunut suhde johonkin toiseen. Se vaikuttaa asiasta yli pääsemiseen ja toipumisprosessin kestoon. Ensimmäisen vaihtoehdon pystyy sivuuttamaan helpommin kuin muut. Tärkeintä on huomata, onko kyseessä käyttäytymismalli, toimintatapa jota ei voi muuttaa, sellainen henkilö, jolle ei kannata antaa anteeksi.