Berliinin iltoja ja öitä

Roikuimme Berliinin yössä viikon jokaisena iltana, mutta melko vaatimattomasti bilettäen. Notkuimme baareissa ja terasseilla. Rakkaansa kanssa kun matkustaa, ei diskoaminen ja parhaiden bileiden metsästäminen tunnu niin tarpeelliselta, kaveriporukassa on toisin.
Olimme molemmat Berliinissä edellisen kerran talvella 2009. Vaikkakin toisistamme tietämättä. Muistot ovat molemmilla kuitenkin yhtä sumuiset.
Tällä kertaa fiilistelimme vähän toisella tapaa ja toisenlaisia juttuja. Ja tietysti myös toisiamme.

Oranienstrassen ja Skalitzerstrassen risteymässä Görlizer Bahnhofin U-bahn-aseman nurkille päädyimme moneen hauskaan baariin. Pidän kovasti näistä kulmista.
Rakastan korkeuksissa kulkevaa keltaista metrojunaa.
Muistan nähneeni tämän aseman liepeiltä otetun kuvan jossain matkailulehdessä ja leikanneeni sen talteen inspiraatioksi mahdollista Berliinin matkaa varten. Siitä on kulunut vuosia, mutta muistin maiseman edelleen.

Tätä hurjan tyylikästä baaria piti nuori turkkilainen nainen. Joimme paikassa aika monta olutta, ihan puhtaasti siitä ilosta, että terassin valkoiset divaanisohvat olivat niin äärettömän mukavat istua.

Prentzlauer Bergissä Schwedterstrassella kulman takana Kastannienalleelta löysimme mukavan pienen Vietnamilaisen. Juoksimme sinne rankkasateelta suojaan, mutta ruoka osoittautuikin oivalliseksi. Viereisen pöydän pariskunta (kuvassa) näytti olevan ensimmäisillä treffeillään. Tai sellaisen tarinan me heille sepitimme.

Tämän baarin moni Kastannienalleella istuskellut varmasti tuntee. Se sijaitsee melkein Shönhauser Alleen kulmassa. Mohito oli erinomainen, ehkä vähän liiankin hyvä. Ja baari kodikas kuin mikä, mutta kuitenkin sellaiseen suuren maailman vähän dekadenttiin tyyliin.
Jos minulla olisi baari, se näyttäisi tältä.

Tai sitten tältä. Yksi pysäkkimme oli tämän taidekollektiivin pitämä paikka Kastannienalleella.

Talon julkisivu on koristeltu näin dramaattisen kantaaottavasti.

Tunnelma oli sellainen, joka ympäröi joka puolelta kuin lämmin syli. Join pehmeässä hämyssä vähintään yhden oluen liikaa. :)

Vill ha dej!

Tänään oli aika pitkä päivä töissä. Aamupäivällä iso seminaari, jonka jälkeen pitkä kokous, pakollisten omien töiden tekemiseen jäi aikaa vasta myöhään iltapäivällä kun toimisto oli jo tyhjenemässä muista. Silti hyvä syksyfiilis. Tekemistä on hirveän paljon, mutta yksi asia kerrallaan. Kyllä tämä tästä.

Luukutin pikku kopissani Kristian Anttilaa, jota en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan hymyilemättä. Meininki saa minut ihme kyllä tekemään myös töitä tehokkaammin.

Tuli kuitenkin mieleen sellainen ajatus (vasta töistä lähtiessä ;)), että en olisi ehkä nykyisen poikaystävän kanssa, jos en olisi mennyt treffeille kuuntelemaan Anttilan keikkaa. Tarinan paradoksi ja opetus sisältyy siihen faktaan, että menin treffeille ihan eri miehen kanssa. :)

Anttila bändeineen soitti keväällä Radio Extremin klubilla Korjaamolla. Sekä treffikumppani että minä olimme supertyytyväisiä siihen, että olimme treffeillä ihmisen kanssa, joka pitää samoista asioista. Totesimme tämän muistaakseni yhteen ääneen. Molemmat mielellämme käymme keikoilla, tosin minä vähemmän kuin hän. Korjaamo on loistava keikkapaikka ja baari. Joimme parit punaviinit ja keskustelimme innostuneesti musiikista ja kariutuneista ihmissuhteista ja ties mistä hölynpölystä. Pakko sanoa, että kyseessä olivat puitteiltaan by far parhaat treffit joilla olen ollut.

Keikkakin oli aivan loistava! Koko bändi oli yhtä maailman söpöintä ja tyylikkäintä ruotsalaispoikaa. Ihania, ei liian raskaita, mutta silti ajateltuja sanoituksia ja innostunutta esiintymistä. Pelleilyä ja hassuja välispiikkejä. Erinomaista lavakarismaa ja sopivasti showmeininkiä. Bändilläkin tuntui olevan hauskaa. Täydellistä. Treffikumppanini kanssa diggailimme molemmat, oli kivaa. Mutta kuinka ollakkaan, maailman söpöintä Anttilaa katsoessani mieleen tuli takiaisen lailla toinen ruotsalainen. Yhdennäköisyys oli - ei ehkä ilmeinen - mutta olemassa. Tai ehkä se ihastuttava ruotsalaisuuden säkenöivän onnellinen energia vei ajatukseni jatkuvasti harhateille. Kaikki laulutkin tuntuivat istuvan niin sopivasti siihen vallattomaan meininkiin, joka meillä oli kahdesti tavatessamme ollut. Jokaikinen biisi kolahti minuun! Oi nej!

No keikan jälkeen ajatukseni olivatkin sitten lopullisesti toisaalla. Ikävä tunnustaa, olin treffeillä mukavan ihmisen kanssa, joka olisi kai ansainnut jakamattoman huomion, mutta minä siirryin aivan toiseen aurinkokuntaan. Minkäs teet, tunteille ei mahda mitään.

Käänteentekevän tästä illasta tekikin se, että itsekin tajusin tilanteen kummallisuuden. Miksi mennä treffeille, jos ajatuksissa viipyy aivan pakkomielteen lailla joku toinen? Päädyin aika nopeasti tekemään valintoja, jotka ovat toistaiseksi osoittautuneet onnistuneiksi. Olisiko näin käynyt, jos ei Anttila olisi tullut Suomeen? Jos realistiseksi heittäydyn, niin kyllä varmaankin olisi ennemmin tai myöhemmin käynyt. Mutta on silti aika romanttista ja hauskaa ajatella, että Anttilalla oli sanansa sanottavana siinä, että päädyimme yhteen.

Siispä: Tack så mycket Kristian Anttila! :D


Tässä teille vielä video, josta voitte itse tarkistaa miten ihania ne ovat:
Vill ha dig

Voiko tälle ketään jäädä kylmäksi? Minä sanon että ei voi!