Peacemarch, Rauhanmarssi, Fredsmarsjen

Berliini -teema jatkuu. Tämä kortti lähti sinne tervehdykseksi ja kiitokseksi tytölle, joka otti tämän valokuvan. Se oli samalla tervehdys myös hänen islantilaiselle poikaystävälleen, jota en ole koskaan tavannut, mutta johon suhtaudun lämmöllä, koska hän näyttää kuvissa niin mukavalta. Toinen syy on tietenkin se, että hän on islantilainen, eikä islantilaisiin voi suhtautua muuten kuin lämmöllä. Sen verran erikoisia ja omanlaisiaan ovat. Tai ainakin kaikki, joihin olen tutustunut ovat olleet.

Kuten arvata saattaa, minua kiehtoo tässä pariskunnassa myös se, että kyse on "skandinaavisesta liitosta". ;) Suhtaudun suurella mielenkiinnolla tällaisiin yhteispohjoismaisiin suhteisiin. Olen ehkä kertonutkin, että toisella ystävälläni on norjalainen poikaystävä. Sekin on minusta hurjan hauskaa. (Ovat tosin seurustelleet ties kuinka monta vuotta ja norjalaisuus on ehtinyt jo arkipäiväistyä mielessäni.) Nyt kun itsekin olen skandinaavisessa liitossa on kiinnostavaa seurailla tämän verrokkiryhmän edesottamuksia.

Skandinaaviset yhteenliittymät ovat minusta hauskoja, koska niissä osapuolet ovat kulttuurisesti tavallaan hyvin samanlaisia, mutta kuitenkin vähän erilaisia, mikä luo pientä jännitettä. Olen itse aivan ihastunut kaikenlaisista stereotypioista keskustelemiseen. Ne ovat aivan hulvaton aihe. On myöskin todella hupaisaa edustaa jotakin eksoottisen suomalaisuuden ideaa skandinaavisten keskustelukumppaneiden käsityksissä. Suomalaiset saattavat olla esimerkiksi ruotsalaisten mielestä vähän erikoisia (kummallisia ja surullisia), aika samaan tapaan kuin islantilaiset minusta aina lähtökohtaisesti vähän erikoisia, kuin sadusta kotoisin. Yksi syy ruotsalaisten asenteeseen suomalaisia kohtaan on varmasti kielessä, joka on niin käsittämätön, että se tekee meistä jo lähtökohtaisesti outoja. Meitä on myös vaikeaa ottaa vakavasti kun puhumme ruotsia, sillä teemme sen samalla tavalla kuin muumit muumianimaatioissa puhuvat. Eli hassusti.

Kuvassa oleva kortti on legendaarinen. Minua jopa vähän kirpaisi luopua siitä, koska se on mielestäni grafiikaltaan aivan upea. Se on peräisin mummolan jäämistöstä. En voi käsittää, miten se on säilytynyt vuodesta -83 saakka. Viimeiset 16 vuotta, eli mummon kuolemasta lähtien, se on tosin kulkenut minun mukanani. Oletan, että se on alunperin kotoisin jostain suuresta postikorttierästä, jota Suomen Rauhanpuolustajat ovat myyneet rauhan asian tukemiseksi. Mummolassani oltiin aktiivisesti rauhan asialla. :)

Muinaismuisto eli muisto museosta

Tässä on nyt mennyt pari viikkoa varsin vähäisillä tai sitten pitkään blogin luonnoksissa muhineilla päivityksillä. Töissä oli niin haipakkaa, että energiaa ei ole oikein riittänyt. Nyt on jonossa odottamassa muun muassa aika monta postikorttiprojektin juttua, tässä ensimmäinen.

Tämän lähetin armaalleni, koska hän on suuri merimaisemien ystävä. Kyseessä on todellisen merimaisemien kuninkaan, eli venäläisen Ivan Aivazovskin teos Näkymä Odessassa. En ole koskaan käynyt Odessassa. Se voisi olla kiinnostavaa. Matkustaa vaikka junalla Venäjän halki Mustanmeren rannalle viettämään leppoisaa rantaelämää. Odessa on myös legendaarinen lomaparatiisi.

Tämän taulun olen sen sijaan (tietääkseni) nähnyt Turun taidemuseossa joskus 1.7.-28.8.1988 välisenä aikana. (päivämäärä lukee kortissa). En siis oikeasti käyntiä muista, mutta muistan, että näyttelyssä vierailtiin koko meidän perheen ja vielä tädinkin perheen voimin. Rakas serkkuni (josta on täällä jo puhuttukin) ja minut on ikuistettu valokuvaan Turun taidemuseon rappusilla, jotka ovatkin oikein kuvaukselliset rappuset. Museo on muutenkin hieno ja myös sen oma kokoelma on hieno, kannattaa mennä tutustumaan, jos ette ole vielä tutustuneet.

Majakka

Tämä kortti lähti sylttytehtaalle, eli Pohjanmaan rannikolla asuvalle serkulleni. Tytölle, josta koko postikorttiprojekti sai alkunsa. Kortti esittää Valassaarten majakkaa. Minusta se on hurjan tyylikäs. Yläreunassa on valitettavasti ruma ruskea tahra jostain teipistä, joka on pitänyt sitä seinällä. :(

Kortti on ostettu ainakin 20 vuotta sitten Vaasan merimuseosta, jonka kokoelmissa on sukulaisteni tekemiä esineitä, Vaasan Strömbergillä käsin valettuja koneen osia. Esi-isissäni on valureita, jos kyllä myös muiden muassa merimiehiä, sorvari, leipuri ja rakennusmestari. Myös ne jotka eivät olleet merillä työkseen, ovat olleet hulluina mereen. Eikä tämä piirre ole sukupolvien myötä muuttunut.

Valassaaret ovat minun lapsen mielessäni saanee vallan myyttisen hohdon. Tämän tarun mukaan ne sijaitsevat jossakin hyvin kaukana, tuntien venematkan päässä. Eikä meillä ollut niin suurta venettä, että sillä olisi uskaltanut matkalle lähteä. En ole siis koskaan käynyt siellä. En tiedä kauanko matka nykypäivän nopeilla veneillä kestäisi.

Kortin takana on tällainen varsin mielenkiintoinen teksti:

VALASSAARET

Sijainti: 63 25,3P 21 04,3I
Valassaarten saariryhmään kuuluvalla Storskärin saarella.
Laatu: Loistokoju putkimaisen ristikon tuetun tornin huipussa.
Rak.: 1886
Rak.aine: Rauta
Valon kork.: Vedenpinnasta 38,4m, maasta 36,0m.
Valon kantomatka: 21,0 mpk.
Valovoima: 117 000 cd.
Valotunnus: Pyörivä valkoinen vilkkuvalo (4) 20 sek. 0-360.
Valolähde: kaasu.

Position: 63 25,3'N 21 04,3'E
På holmen Storskär i ögruppen Valsöarna i Norra Kvarken.
Utseende: En fyrkur i toppen av ett rött korsverkformat torn stagat med vajrar.
Byggår: 1886.
Material: Järn.
Ljusets höjd: 38,4m över havsytan, 36,0m över marken.
Ljusets bärvidd: 21,0 sjömil.
Ljusstyrka: 117 000 Cand.
Ljuskaraktär: Röterande vitt blinkljus 4 blinkar var 20 sek 0-360.
Ljuskälla: Gas.

Kortin on julkaissut Vaasan merihistorian yhdistys - Vasa sjöhistoriska förening.

Projekti

Eilen kävellessäni töistä kotiin, keksin itselleni projektin. Siis rakkaiden ilahdutusprojektin, jota jäin miettimään löydettyäni Jill Wignalin Today I Saw -blogin. Se on vähän samanlainen kuin Jillin projekti, mutta ei se haittaa. Olen tarpeeksi erilainen. :)

En tiedä mitä tästä pitkällä aikavälillä tulee, en ole ehkä yhtä huolellinen ja tunnollinen projektissani kuin Jill, mutta minusta tämä on ainakin näin aluksi hyvä idea. Sitä paitsi se pohjaa ihan todelliseen vanhaan tapaan, eikä ole mikään ihan kuusesta temmattu käpy.

Tässä siis tarinaa:

Olen yläasteelta asti lähettänyt mielelläni postikortteja. Erityisesti olen lähetellyt niitä serkulleni, joka asui (ja asuu edelleenkin) eri kaupungissa kuin minä. Myös hän lähetti minulle kortteja. Aika ison osan saapuneista korteista olen heittänyt vuosien varrella roskikseen. Erityisesti muuttojen yhteydessä minulla on kova halu jättää kaikki "vanha ryönä" lopullisesti taakseni. Se on vähän surullista näin jälkeenpäin ajatellen. Paljon muistoja on hävinnyt niiden mukana. On toki myös mahdollista, että varasto näitä kortteja löytyy vanhempieni vintistä, jossa on lukuisa määrä pahvilaatikkoja kaikenlaista minulle kuulunutta tavaraa sisältäen.

Postikortit joita lähetimme toisillemme olivat kaikenlaisia kummallisia kirppikseltä tai vanhempiemme laatikoista löytyneitä, ei niin kovin hienoja kortteja. Osa oli hyvinkin vanhoja. Tällainen tyhjien postikorttien kokoelma minulla on edelleen. Ne ovat säästyneet lähettämiseltä milloin minkäkin matkan jälkeen. Osa on ostettu jostain museosta, aika monet ovat MiniMoi -kortteja, joita 90-luvun puolivälin paikkeilla sai kerätä monien kahviloiden tuulikaapissa olevista telineistä ilmaiseksi. En tiedä onko niitä jaossa enää. Ehkä ei enää samalla nimellä.
Kun minä ja ystäväni vietimme paljon aikaa kahviloissa roikkuen, hamstrasin näemmä kortteja enemmän kuin tarpeeksi. Minullahan on niitä joitakin edelleen tallessa.

Tätä tyhjien postikorttien muodostamaa "ryönää" en siis ole heittänyt menemään, vaan olen aina ajoittain vuosien varrella lähetellyt niitä ystävilleni. Tampereella asuva valokuvaaja-ystäväni on saanut vuosien varrella monta erilaista korttia, jossa kaikissa on mustavalkoinen kuva. Jostain syystä tästä teemasta tuli tapa.

No, tämä kaikki ei ole projektin kannalta kovin merkittävää paitsi siitä syystä, että etsin tuon kokoelman kortteja esille eilen. Se ei ollut vaikeatakaan, sillä kortit olivat vaatekomerossani tallessa mustassa pahvilaatikossa, jossa ne ovat olleet kynien, teippien, paperisaksien, kirjekuorien ja lahjanarujen kanssa hyvässä tallessa ainakin 7-8 vuotta. Tunnen kaikkien korttien kuvat hyvin, olen selannut niitä läpi vuosien varrella lukuisia kertoja, osa niistä on tuttuja jo lapsuudesta. Osa on ollut teipillä kiinnitettynä seinälleni tai magneetilla jääkaapin oveen. Joukkoon on ilmestynyt myös uusia - tosin ei enää vuosiin. Laskin kortit eilen ja niitä oli 53 kpl.

Projektini kuuluu niin, että aion lähettää kaikki kortit. Tänään lähti ensimmäinen kortti rakkaalle Tanskaan. Siitä on kuva yllä. Kortin tarina on sellainen, että se oli ilmaiseksi jaossa kustantajan mainoksena kirjakaupassa, jossa oli opiskeluvuosina töissä. Nappasin sielä itselleni yhden syystä tai toisesta. Tekstinä on Uppslagsverket Finland.

Kortiin kirjoittamastani tekstistä en kerro sen enempää, se jääköön vastaanottajan ja minun väliseksi salaisuudeksi.

Juhlaa juhlan perään

Meidän perhe juhlii viikonloppuna! Tarkoitan siis lapsuuden perhettäni. (Omaa perhettähän minulla ei vielä ole ;)) Juhlat järjestetään sisareni 1.7.09 syntyneen esikoisvauvan kunniaksi. Vanhassa blogissa on pikkumiehestä kuva. Ristiäisten sijasta järjestetään vapaamuotoiset juhlallisuudet kesämökillä. Tapahtumaan on kutsuttu lähisukulaisten lisäksi ystäviä.

Iloisen juhlatunnelman sijaan talkooporukassa (minä ja vanhempani) on vallinnut viime viikosta alkaen haajaannus ja aistittavissa on ollut myös työmoraalin rappiota. Tuoreet vanhemmat ovat haukanneet juhlien järjestämisessä selvästikin liian suuren palan - itse ei pysty kaikkea tekemään (siskoni keskittyessä luonnollisesti lähinnä imettämiseen) - ja talkoolaisten on oletettu pelastavan tilanne. Viime viikonloppu kului jo minulta ja äidiltäni siivotessa. Nyt on ilmennyt napinaa, kapinaa ja ilmapiirin kiristymistä. Tänään saamani kriisipuhelun jälkeen täytyy myöntää, että olen tyytyväinen siihen, että olen toistaiseksi 200 km päässä myrskyn silmästä, töissä.

Perhettäni vaivaa yleisesti ottaen perfektionismin synti. Mikään puolivillainen ei kelpaa, kesämökin on oltava tiptop, ruokaa EI TIETENKÄÄN tarjoilla muoviastioista. Jo pelkkä juhlien ajatus sai aikaan suureellisen projektisuunnittelun käynnistymisen: pohdittiin mitä astioita pitää hankkia ja ehostustoimenpiteitä mökillä tehdä, jotta vieraan "kehdataan" ottaa vastaan. On tietysti ilmeistä, että jos/kun halutaan omiin voimavaroihin nähden liikaa tulee väsyminen eittämättä vastaan. Onneksi vieraita ei ole tulossa paikalle ylimaallisen suurta joukkoa. Muuten varmasti nääntyisimme kaikki.

Olen kuitenkin rakentanut itselleni varsin mieluisan evakuointisuunnitelman: vaihdan juhlia kesken illan! Ystäväni täyttää 30-vuotta sopivasti 200 km päässä kesämökistämme, mikä tarkoittaa sitä, että keittiöorjuuteni loppuu lauantaina noin klo 17, jonka jälkeen lähden siirtymään autuaammille laidunmaille. Ehdin jo surra menetettyä tilaisuutta, näiden toisten varmasti ikimuistoisten juhlien missaamista etukäteen, kunnes ymmärsin, että on aivan mahdollista saada molemmat. Minun on vain oltava hieman itsekäs ja mentävä sinne, missä on hauskempaa. ;)

No älkää käsittäkö valitustani väärin, toki olen mielelläni avuksi, eikä se suuren suuri ponnistus ole ollenkaan. Minun roolini juhlissa vain liittyy niin selkeästi järjestelyvastuuseen, että koen tekeväni tarpeeksi, vaikka en aivan iltaan asti tiskejä tiskaisikaan. Joku muu astukoon remmiin viideltä.

Teemamusiikiksi Sly & The Family Stone: Family Affair

PS. Tuli mieleen, että olen tänään ollut tasan kuukauden verran 30-vuotias. Eikä tunnu missään. Tai no joo... tuntuuhan se vähän, mutta siitä lisää toisen kerran.