Merkittävä päivä

Tänään on merkittävä päivä. Varasin ajan terapiaan. Päätin asian eilen ja tein sen tänään. Pitkään aikaan ei ole puhelinsoitto jännittänyt yhtä paljon. :)

Viime kesänä päättyneen, ei niin onnistuneen ja lyhyeksi jääneen, terapiajakson jälkeen olen jahkaillut asiaa pitkään. Välillä esteenä on ollut heikko talous, välillä taas harhaluulo, että saan pääni ja asiani järjestykseen omin voimin. Voi mitä tekosyitä molemmat!

Talvi on kulunnut aikamoisessa alhossa. Nyt minusta tuntuu, että masennus alkaa vaikuttaa fyysiseen olotilaani, koska tunnen oloni tosi heikoksi koko ajan. Selvitän myös fyysisiä oireita ihan varmuuden vuoksi. Molempi parempi.

Nyt olen menossa ensimmäiseen tapaamiseen, katsotaan mitä siitä seuraa ja toivotaan parasta. Ehkä sieltä jotain onnen avaimia tarttuu matkaan, vaikka ei suuria maailmaa mullistavia muutoksia syntyisikään.

Kuva: Doug Savage

Ole onnellinen!

Olen lähes koko talven kippuroinut omassa onnettomuudessani. Olen ollut väsynyt, masentunut, yksinäinen ja haluton. Ajoittain olen ollut myös erittäin rasittunut töistäni. Tässä ei ole kyse siitä, että töitä olisi välttämättä ylivoimaisen paljon. Ahditus vaan saa kaiken elämässä tuntumaan ylivoimaiselta, kaikki vaikuttaa kaikkeen, enkä saa edes välttämätöntä tehdyksi. Eritoten, kun työ on ajoittain ainoa konkreettinen elämänsisältöni, on merkitys hyvinvointiin myös kohtuuttoman suuri.

Näitä pohjamutia möyhiessä tuli mieleen Steve Lowen ja Alan Mcarthurin kirja Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa?

Ostimme sen ystäväni kanssa R-kioskin kirjakorista eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä kesällä 2008, kun hän oli luonani käymässä ja haimme tarpeita puistokaljottelua varten. Siitä repesi riemu ainakin hetkeksi, kirja on ainakin osittain ihan oivaltava. Ainakin otsikko on puhutellut minua monasti ja puhuttelee nytkin. ;)
(Ei kannata ostaa opusta, jos joku haluaa lukea, luovutan mieluusti oman kappaleeni kiertoon.)

Jos minun pitäisi rehellisesti vastata otsikon kysymykseen, vastaus kuuluisi:
"Kyllä! Minussa on jotain vikaa, kaikki ei ole paskaa."

Kaikki tuntuu paskalta, mutta harva asia oikeasti on paskaa. Useimmat asiat ovat vähintäänkin ok, jopa hyviä. Kyse on pitkälti asenteesta, kun oikein tahtoo, voi paskassakin nähdä hyviä puolia, eikä tarvitse antaa kaiken paskan vetää itseään likaviemäriin asti. Voi pyrkiä pintaan ja myös pysyä pinnalla, jopa ehkä kävellä ulos kuivin jaloin.

Kävimme taas tänään varsin järkevän keskustelun poikaystäväni kanssa. Hän kritisoi minua negatiivisesta asenteestani. Monet ovat sanoneet samat asiat aikaisemminkin, mutta jostain syystä tämä ongelma vaivaa minua edelleen. Arvostan sitä rakentavassa hengessä annettua palautetta, jota häneltä saan. Meillä on varsin hyviä keskusteluja, silloin kun niitä on. Tietysti negatiivinen asenne on tällä hetkellä pitkälti seurausta esimerkiksi väsymyksestä ja masennuksesta, joka ruokkii kielteisyyttä ja toivottomuuden tunnetta, mutta toisaalta kyseessä on itseään ruokkiva kehä. En pääse masennuksesta ylös, jos en pyri tavalla tai toisella kääntämään polkua.

Olen jo monta viikkoa, mutta nyt erityisesti koko kuluneen viikonlopun, kysellyt itseltäni miksi en ole onnellinen. Päässä on pyörinyt monenlaista syytä. Mutta rehellinen vastaus kai kuuluisi: "Mitäpä sitä kyselemään. Jos haluat olla onnellinen, ole onnellinen!" Mikään ei varsinaisesti estä sitä, eikä kukaan oikeasti asetu tielle. Olosuhteet ovat hidasteita, periksi ei pitäisi antaa. Ja kuka väitti että elämä on helppoa.

Nokkelimmat saattavat nyt huomata, että tässä on jotain psyykkausta meneillään. Ja totta se onkin. Yritän taas mielikuvaharjoittelua. Positiivista asennetta. Rasti seinään jokaisesta positiivisesta päivästä, pystyssä päin kohdatusta vastoinkäymisestä. Tässä toimikoon sama logiikka kuin tupakanpolton lopettamisessa.

Huomenna pistän päälle jotain punaista. :)

Loistava kuva on kotoisin tästä tosi kivasta blogista: Fridas fina

Plussat ja miinukset

Tässä on tämän päivän saldo. Hyvän ja huonon tuulen käyrä. Plussat ja miinukset. Ensin miinukset, sitten plussat.

- Heräsin neljältä ahdistuneena. Päätä särki, oksetti. Työasiat pyörivät mielessä toista tuntia, kunnes nukahdin hetkeksi uudelleen. Ei, en ole raskaana, vaan tapaan reagoida vatsalla ja unettomuudella stressiin.

- Aamu-tv:ssa oli vieraana Kike Elomaa.

- Kävi ilmi, että minulla ei oltu varattu hyttiä ensi viikonlopun työristeilylle Tallinnaan. Ajatus joutua jakamaan hytti jonkun tuntemattoman kanssa ei naurattanut.

- Luin Anja Alasillan blogia. Ei olisi pitänyt. Alasilta haukkui meidän verkkosivut.

- Huomasin, että minusta on tänä vuonna tullut Stockmann mealsin kanta-asiakas. Tuntui aika ankealta, että käyn siellä alvariinsa ostamassa kotiin mustaan muovikulhoon umpiopakattuja valmisaterioita, joita sitten lämmitän mikrossa.

- Helsingin suhteellisen lauha aamusää muuttui taas päivän aikana jäätävän kylmäksi pyryksi.

+ Muistin aamulla eilen katsomassani elokuvassa olleen lauseen: Elä jokainen päiväsi, kuin sillä olisi tarkoitus. Se antoi puhtia aamun aloitukseen.

+ Alasillan kirjoitus teki kiukkuiseksi, mikä antoi puhtia laittaa tiukka reklamaatioviesti asiassa, joka on ollut vaiheessa jo kuukauden.

+ Söin lounaaksi sushia. Istuin kahvihuoneessa kaksin työkaverin kanssa, josta pidän koko ajan enemmän ja enemmän. Hän on tosi hyvä tyyppi!

+ Olen ollut tupakoimatta jo melkein kaksi kuukautta.

+ Hyvä ystävä soitti. Emme ole puhuneet varmaan kolmeen viikkoon. Molemmilla oli yhtä nihkeä työtilanne. Lupasin mennä keskiviikkona kylään.

+ Sain hytin Tallinnaan.

+ Kotimatkalla ohitin kaksi hassua miestä:
1. jutteli ruotsalaisen teatterin edessä kirkkaan oranssi pipo päässään. Muuten kovin tyylikäs, mutta sitten se oranssi pipo, joka oli kyllä hauska. Se näkyi kauas. Huomasin, että olin taas kiireestä kantapäähän mustissa. Ei ihme että olen niin masentunut koko ajan. Huomenna jotain värikästä päälle.
2. sanoi: "...juokse kotiin", kun kiirehdin reippain askelin ohitseen. Luulin, että puhui minulle, kunnes huomasin jaloissaan minikoiran. Sillä oli päällä maastonvihreä toppatakki, jossa oli huppu, jossa karvareunus. Hullunkurinen näky. Koira oli hihnassa, joten en ymmärrä miten se olisi voinut noin vain juosta kotiin.

+ Stockmann mealsin valmisateria oli hyvä. Myöhemmin tuli vielä uudelleen nälkä. Onneksi olin ostanut myös cuscus-annoksen. Se ei ollut yhtä hyvä, mutta teki tehtävänsä.

+ Kyljet ja pehva vähän hellänä. Eilinen treeni on tehonnut.

+ Illalla alkanut Kallio-sarja vaikuttaa lupaavalta. Sen roskalava -kohtaukset oli kuvattu vanhan kodin edustalla. Tykkään myös siitä, että 22pistepirkkoa soitetaan. Se on hyvänmielen musiikkia. Haikeansuloista onnentunnetta kumpuavaa.


Kuva: Kallio.

Yllätyskäänne

Keskiviikkona tapahtui yllätyskäänne. Tai liekö se nyt ollut mitenkään erityisen yllättävä. Oli miten oli, käänne kuitenkin. Lentolippujen "peruutettu" varaus ei ollutkaan peruuntunut, vaan liput olivat veloittuneet ja varaus edelleen voimassa. Tarkistin asian henkilökohtaisesti soittamalla lentoyhtiön iloiselle tanskalaiselle asiakaspalvelijalle. Voimassa oli.

No tästä siis seurauksena se, että tapaamme ennen kuin päätös on tehty, jo ensi viikolla. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella? Onko päätökseen jo luisuttu - kaikki jatkukoon ennallaan - vai onko edessä vielä pitkä peukaloruuvi, loputon keskustelu suhteen plussista ja miinuksista? Pakko myöntää, että en tiedä olenko käänteestä kovinkaan pahoillani. Se toi tietyllä tavalla helpotuksen tilanteeseen. Ei tarvitsekaan vielä päättää, vaan voi 1,5 viikon ajan keskittyä miettimään jotain muuta. Ei tarvitse olla niin hirveän ahdistunut koko ajan.

Jo kuluneiden 1,5 viikon aikana olen havainnut, että minun on erittäin vaikeaa tehdä eropäätöstä. Olen kyllä yrittänyt, ajoittain järkevien neuvojen avulla jo melkein sen tehnytkin, mutta meidän kahden välistä keskustelua en ole uskaltanut viedä päätökseen. Olen muka koko ajan mielessäni tarvinnut lisää harkinta-aikaa. Myönnettäköön, että tämä voi olla merkki siitä, että en halua suhteen päättyvän. Vaikka olen loukkaantunut asioiden saamasta käänteestä, kyllästynyt jatkuvaan vehtaamiseen ja ylipäätään halukas tekemään ratkaisuja, on juuri tätä ratkaisua erittäin vaikeaa tehdä. Vaikealta on myös tuntunut se, että emme enää näkisi, emme koskaan. Se vasta olisi dramaattista.

Ehdin viikon alussa lähettää kuvassa olevan postikortin, jossa on Rion favelan pikkupoikia 1960-luvulla. Tykkään kuvasta! Kirjoitin korttiin, että olen kyllästynyt puhumaan meidän suhteesta, haluaisin pyyhkiä ongelman pöydältä. En oikein itsekään tiedä mitä tarkoitin, ehkä sillä hetkellä olin kallellaan eron suuntaan.

En ole saanut kortista vielä palautetta, mutta riippumatta siitä, jatkuuko suhde vai ei, on lähitulevaisuudessa ehkä turha odottaa ongelmavapaata olotilaa. Joka tapauksessa minulla on muutama kana kynittävänä joko itseni tai toisen osapuolen kanssa, yksin tai yhdessä. Ratkottavaa riittää. Mutta sitä kai elämä aina on. Jatkuvaa ongelmanraikaisua ja osaamisen kehittämistä sillä saralla. Parisuhde on hyvä harjoitusmaasto.

Plus belle la vie

Onpa mennyt epätavallisen monta päivää viimeisestä kirjoituksesta. Näennäissisukas asenteeni ei tuottanut toivottua tulosta ja jouduin olemaan pois töistä. Hyvä niin, kotona ollessa vasta ymmärsin, miten kipeä olen. Kolme päivää kului sängyn pohjalla. Nyt menee jo paremmin, vaikka vähän hutera olo onkin. Ei muuten pitänyt paikkaansa väitteeni, että kipeänä ollessa olen mieluimmin yksin. Kuumeessa ajatukset kiertävät aika ahdistunutta kehää, oli masentunutta ja näin paljon painajaisia. No, kun en muuta jaksanut tehdä, niin ehdin tehdä kaikenlaista ajatustyötä, mm. pohtia ahdistuksia. Se oli kyllä lopulta aika hyvä, sillä pääsin monen asian kanssa sinuiksi ainakin hetkellisesti.

Tein esimerkiksi onnellisuustestin. Katsoin siis YLEn Elämä pelissä -ohjelmaa jonka verkkosivuilla voi testata itsensä ja tuloksen perusteella saada vinkkejä siihen, miten voi nostaa omaa elämänlaatuaan. Kuulostaako huuhaalta? Ehkä, mutta ei se sitä ollut. Ja ihan yleisesti ottaen minusta aivan loistava ohjelma, koska suomalaiset sairastuvat masennukseen useammin kuin muut eurooppalaiset ja jäämme myös useammin työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Eli elämänlaatu ei ole leikinasia, vaikka ohjelmassa aika hassun "tsemppaavasti" siitä puhutaankin, jaetaan onnentaitoharjoitteita jne.

Minä sain testistä aika huonot pisteet. Uskon, että siihen vaikutti testin tekohetken kuumeinen ja masentunut mieleni. Oli vaikea nähdä mitään kovin valoisasti, kun oli niin kipeä olo. Testin antamat harjoitteet sen sijaan olivat ihan yleisellä tasolla kannustavia ja hyödyllisiä ja yritän pitää niitä mielessä. Esimerkiksi omat onnentaitoharjoitteeni ovat: 1. näkökulman vaihtaminen, 2. kiitollisuus, 3. tavoitteet.

Aion siis lisätä optimismia, itseni palkitsemista ja ylpeyden tunnetta pienistä onnistumisista (sen sijaan, että tuskastuisin, kun en saavuta suuria heti huomenna), hyvistä asioista iloitsemista ja toisten auttamista.
Tämä viimeisin liittyy siihen, että yritän olla paitsi apuna ja tukena läheisilleni, myös levittää hyvää mieltä ja iloa ympäristööni. Ajattelu on joutunut tänään testiin jo aika monta kertaa ja olen epäonnistunut surkeasti. Mutta hyvää on ollut se, että heti ikävän ajatuksen jälkeen olen muistanut harjoitteen ja repäissyt itseni ylös kiukusta tai alhosta.

Suosittelen testiä muillekin, se oli hyvä.

Kuva on muuten taas Candy Changin. Siinä vasta kiva ihminen!

PS. Mitä olette mieltä lisäämästäni uudesta toiminnosta SnapShotista, joka avaa puhekuplana tiivistelmän linkkien takana olevasta sisällöstä? Pidin ensin kokeilun arvoisena ideana, mutta nyt on alkanut arveluttaa, näyttää sekavalta. Jos teitäkin ärsyttää, niin otetaan pois. Kaikki tekninen edistys ei aina lisää käytettävyyttä.

Tyyntä ja myrskyä

Viimeiset kaksi kirjoitusta ovat olleet varsin myrskyisen raskasmielisiä. Kiitos kannustavista ajatuksista, joita olen saanut blogissa ja blogin ulkopuolella.

Tämä kirjoitus olkoon vähän kevyempi, kun olokin on kevyempi.

Puhuimme näet eilen. Ensin olin ajatellut, että en sano näistä tapaamiseen liittyvistä peloista mitään ennenkuin ehkä viikonloppuna. Nyt tuli todistetuksi, että puhuminen helpottaa käytännössä aina, vaikka lopputulos ei olisikaan mitenkään erityisen ratkaisukeskeinen. Itkeskelin, mutta kyllä se sitten alkoi helpottaa. Kävi nimittäin ilmi sellaisia asioita, joita tunsin tarpeelliseksi kuulla ennen lähtöä.

Elikkä: molemmat haluamme nähdä viikonloppuna ja odotamme tapaamista todella paljon. Molemmat vähän hermoilemme, tosin minä enemmän. Kummankin mielestä puhelimessa puhuminen on tuskaa, koska se on pelkkää tekohengitystä. Tämä oli minulle helpotus, tiedän missä mennään.

Puhelin on rasittava, sillä yleensä päivän aikana ei näet ole tapahtunut mitään kovin kummallista, josta jaksaisi kamalan kiihkeästi keskustella illan päätteeksi, väsyneenä. Reaalitodellisuudessa sitä vain halaisi ja kyhnyttäisi vierekkäin telkkaria katsellen tai musiikkia kuunnellen. Ei ehkä kaipaisi muuta kuin läsnäoloa. Nyt se ei ole mahdollista ja pelkän puhumisen vuoksi puhuminen on turhauttavaa.

Päätimme siis, että emme puhu tänään, emmekä ole puhuneetkaan. Tosin olemme vaihtaneet aika monta tekstaria päivän aikana. :)

No, sain tällä ehkä tartutettua epävarmuuteni toiseen, mistä aina tulee kamalan huono omatunto, pahaa oloa ei pitäisi lähteä siirtelemään. MUTTA toisaalta oli hirveän hyvä puhua edes vähän jo ennen kuin ollaan kasvotusten. Silloin vasta olisi kamalaa itkeskellä ikävää oloa. Suhtaudun nyt varsin valoisasti ja innostuneen kärsimättömästi perjantain lähtöön. Tänään oli vaikeaa keskittyä työhön, koska ajatukseni ovat jo aivan täysin muualla. Sydänalasta kouristaa kun ajattelenkin, että kohta nähdään. Se on aika ihanaa! Kuuden viikon odottelun jälkeen olemme molemmat ansainneet tämän hyvän mielen.

Ja on kivaa jo pelkästään päästä pois Suomesta hetkeksi. Köpenhaminaan on kaiken lisäksi luvattu intiaanikesää viikonlopuksi. :)

Postikortti #7 lähti taas kullalle Tanskaan. Lupaan että seuraava lähtee muualle!
Kortin olen ostanut Portugalista. Vietin siellä vuoden vaihteen 2002-2003 (Korjaus: 2001-2002). Ikimuistoinen viikko! Suomalaisia, ja vähän muitakin oli kerääntynyt Portoon iso porukka, kuka mitäkin reittiä ja seikkailua seuraillen. Siellä meistä sitten tuli viikon ajaksi yksi hullunkurinen ja hillitön perhe. Muutuin viikon aikana allergiseksi punviinille (tila josta olen sittemmin toipunut). Porukka oli epätodellinen, paikka oli epätodellinen, kokemus oli epätodellinen. Kaiken touhun yllä leijui Porton talvelle ja Douro -joelle ominainen kostea sumu. Ne jotka olivat paikalla, eivät unohda sitä ikinä!

Lopetan märehtimisen!

Olen kuluttanut aamupäivän lueskelemalla työpaikalleni tulevia kymmeniä sidosryhmiemme julkaisemia lehtiä. Toimistoomme tulevien tavanomaisten sanoma- ja aikakausilehtien lisäksi myös sidosryhmäjulkaisujen läpi kahlaaminen kuuluisi tavallaan työni kuvaan. Luettavaa siis piisaa ja täytyy myöntää, että minulla on kesällä tarjoutunut tähän työajalla lueskeluun mahdollisuus oikeastaan ensimmäisen kerran tänä vuonna. Olen yleisesti ottaen aika heikosti perillä näissä julkaisuissa käydystä keskustelusta, mutta tänä aamuna yritin siis korjata tilannetta.

Ja löytyihän sieltä jotain kiinnostavaakin. Toimihenkilöunionin jukaisemassa Pro -lehdessä oli psykologian tohtori Marja Kokkosen haastattelu, joka herätti mielenkiintoni. Kokkonen väittää, että negatiivisten tunteiden ja kokemusten märehtiminen ja murehtiminen voi olla vaarallista. Se voi aiheuttaa jopa fysiologisia sairauksia. Lisäksi: "Märehtivät nuoret aikuiset kokevat fyysisen terveytensä huonommaksi kuin ne, jotka eivät märehdi," sanoo Kokkonen. Ikävien asioiden hautominen vaikuttaa myös mielenterveyteen - se lisää ahdistusta, vaikka märehtijä kuvitteleekin helpottavansa oloaan ja ymmärtävänsä asioita paremmin. Kokkosen mukaan kyseessä on käyttäytymismalli, jossa märehtijä pakenee omaa vastuutaan tehdä asialle jotain. "Taustalla on avuton käyttäytyminen."

Täytyy sanoa, että vaikka kirjoituksen sävy vähän hymyilyttääkin, niin kuuma veitsi upposi kuitenkin voihin. Kokkonen kehottaa märehtijöitä opettelemaan pois kielteisestä ajattelusta. Kielteisten tunteiden taustalla vaikuttavasta avuttomuudesta poisoppiminen auttaa näkemään asiat neutraalimmin. Siirtyminen ratkaisukeskeisempään elämäntapaan helpottaa myös sosiaalisia suhteita. On tärkeää huomata oman käytöksen rasittavuus ja ero toisten hyväksikäytön ja toisiin turvautumisen välillä.

Tunnistan nämä mainitut piirteet itsessäni hyvin vahvasti. Jos ne eivät liity minuun itseeni tai parisuhteeseeni, liittyvät ne esimerkiksi työhön. Ja nyt kun parisuhde ei ole kielteisessä ajattelussani pinnassa, työ ja minäkuva ovat sitäkin enemmän. Olen siis jatkuvasti jonkin asteisen kielteisen ajattelun - märehtimisen - vankina. Minulla onkin opettelemista myönteisessä ajattelussa ja juuri mainitussa ratkaisukeskeisyydessä. Näen tätä ongelmaa myös lähipiirissäni, (tosin yhä vähemmän nyt, kun ihmiset aikuistuvat, elämän palaset loksahtavat paikalleen ja itsetuntemus kehittyy). Negatiivisesti ajattelevat ihmiset vain ruokkivat toisissaan tätä avuttomuuden auraa, eikä mitään kehitystä tapahdu. Nopean laskutoimituksen perusteella perheessäni ja ystäväpiirissäni parhaiten ovat pärjänneet juuri ne, jotka eivät liikoja märehdi. Täytyy myöntää, että pidän heitä yleisesti ottaen melko epäempaattisina ja itsetuntemukseltaan kehittymättöminä persoonina (sanon tämän kaikella rakkaudella), mutta he ovat aivan varmasti keskimäärin onnellisempia (ja terveempiä) kuin minä ja kaltaiseni märehtijät ja murehtijat. Ainakin he saavat enemmän aikaan.

Kokkosen haastattelusta nousee yksi asia, josta voin antaa itselleni vitsan sijasta päänsilitystä. Apua voi hakea terapiasta ja pahaa oloa voi siirtää paperille. Kielteisiä tunteita on hyvä käsitellä esimerkiksi pitämällä päiväkirjaa. Säännöllisen kirjoittamisen myötä tekstin tekeminen muuttuu neutralisoivaksi prosessiksi ja tekstit muuttuvat myönteisemmiksi. Olen siis päässyt elämänmuutoksessani ainakin yhden askeleen eteenpäin: olen käynyt psykologin juttusilla ja purkanut tuntojani blogissa sen sijaan, että kuormittaisin niillä ystäviäni ylenmäärin. Ja kas, olen ollut ratkaisukeskeinen!