Budapest 2

Budapestissa hotellimme vieressä oli ihastuttava kahvila.
Ensimäiset kolme päivää onnistuin ihailemaan paikkaa vain ikkunan läpi. Se oli juhlapäivät kiinni, mutta avasi sunnuntaina.
Erityisesti nämä ikkunaa vasten sijoitetut pullot herättivät huomioni. Ne sädehtivät lasin läpi kuin jalokivet.

Upean arvovaltainen sisustus, menneen maailman henki, vaikka paikka kuulemma oli ollut pystyssä vasta vuoden verran. Ihailin myös kahvilakulttuurin hienostuneita yksityiskohtia, pieniä kahvi, tee tai kaakaokannuja, joilla kaikilla oli oma muotonsa juomasta riippuen. Croissantin kera tarjoillun hillon lusikka oli kuin pieni taideteos.
Miten unkarilaiset osaavat rakentaa niin autenttisen vanhan näköisiä arvokkaita miljöitä? Upeita vanhojakin kahviloita on toki Budapestissa paljon, Wieniläinen kahvilakulttuuri rantautui sinne jo 1800-luvulla.

Sää oli lauantaina myrskyinen. En muista koskaan kokeneeni yhtä kovaa tuulta, kuin kävellessäni Tonavan rantaa parlamenttirakennukselle päin. Pysyin työllä ja tuskalla pystyssä tätä kuvaa ottaessani.
Pystyttekö kuvittelemaan tuulen, joka tuntuu repivän vaatteet mukanaan päältä? Eteneminen vaatii lihasvoimaa ja hengen lujuutta. Tavaroista on pakko pitää kaikin voimin kiinni, koska jos ote herpaantuu, tavara lentää sekunneissa jo satojen metrien päähän, eikä sitä saa enää koskaan kiinni.
Iltaan mennessä sade oli muuttunut lumeksi, jota pyrytti vaakasuoraan. 

Pidin Budapestista kovasti. Se on hyvin hienostunut. Äärettömän kauniita rakennuksia on koko keskusta täynnä. Minulle tulee siitä tavallaan Pariisi mieleen, vaikka henki täällä olikin paljon välittömämpi ja sympaattisempi, rauhallisempi. Ehkä osavaikutus tunnelmaan oli sillä, että kaupungin keskusta oli niin tyhjä. Kaikki olivat joulua viettämässä.

Rakastan Keski-Euroopan talvea. Se on kostea, mutta silti lempeä. Minusta tuntui vahvasti siltä, että minun pitää muuttaa Suomesta pois, näille leveysasteille. Sopii henkiseen maisemaani paljon paremmin. ;)

Tässä erinomainen ravintola Pesti Lámpás, joka sijaitsi vastapäätä hotelliamme. Suosittelen. Sieltä sai sekä unkarilaista että ranskalaisen keittiön ruokaa. Kuulostaa ehkä kummalliselta yhdistelmältä, mutta keittiö onnistui molemmissa. Ainakin meidän kokemuksemme mukaan. Myös viinilista oli kelpollinen. Pidin myös ravintolatilasta, se oli tyylikäs mutta viihtyisä, hyvin vanhan talon tunnelmaan sopiva, olematta silti tunkkainen.

Budapest

Tässä on kuvia Budapestista. Olin siellä äidin ja isän kanssa joulun. 

Tämä oli jo toinen joulu peräkkäin, jonka vietimme reissussa. Yllättävän hyvin meni, erityisesti jos vertaan viime jouluun, jonka vietimme Pietarissa. Alamme tottua konseptiin ja toistemme seuraan jouluna ja vieraalla maalla.

Tässä on Tonava. Taisin ottaa kuvan torstai-iltana. Budapestin keskusta oli täynnä jouluvaloja. Siellä oli uskomattoman tunnelmallista. Oli myös todella rauhallista, koska kaupat olivat kiinni ja paikalliset perheidensä kanssa. Ravintoloissa istui ainoastaan turisteja, mutta ei se meitä haitannut. Muutkin olivat Budapestissa miellyttävästi joulua paossa.

Pidin kaupungista kovasti. Olen ollut siellä pari kertaa aikaisemminkin, mutta siitä on vierähtänyt luvattoman paljon aikaa.

Voin suositella. Kaunis ja siisti, ruoka erittäin hyvää, ihmiset hyvin ystävällisiä. Erinomainen julkinen liikenne ja myös halvat taksit.Majoitus oli yllättävän edullinen ihan keskikaupungillakin, tasokkaassa hotellissa.

Reissua varjosti vähän se, että olin Uruguayn jäljiltä edelleen kipeä. Perjantai eli jouluaatto kului lähes kokonaan sängyssä, kuumettakin oli. Jouluateriaksi söin gulashikeiton, kun maha ei raskaampaa kestänyt.

Perjantai olikin reissun ainut aurinkoinen päivä, sillä perjantaina alkoi myrsky, joka paiskoi ensin vettä kaikista ilmansuunnista ja yltyi sitten iltaa kohti sankaksi lumipyryksi. Eihän se meitä pohjoisen kulkijoita haitannut. Ehdimme sentään nauttia melkein kaksi vuorokautta samettisen leppeästä Keski-Euroopan talvesta, kun lämpötila oli +7 ja pehmeä sumu valtasi Budapestin kadut.

Niin se taas hurahti, viikonloppu

Viikonlopun saldo:

kumisaapasostoksilla - punaiset Nokiat löytyi
juhlatanttua etsimässä: jo 4. kaupassa tärppäsi
täydessä unessa jo yhdeltätoista
lauantai-aamun aloitus lenkkipolulla
keittokirjojen selailua
2 kertaa ruokakaupassa, 1 kerta Alkossa
pyykkiä: valkoisia, mustia, lakanoita ja ensi viikonlopun juhlavaatteet
tiskaus ja imurointi, kylppärin siivous
puhelu poikaystävälle
kasvislasagne: pinaattia, kesäkurpitsaa, paprikaa, tomaattia, valkosipulia
1/2 hunajameloni
Fazerin rusina-pähkinä suklaata
ystävä kylään: syömistä, pikkuisen liian lämmintä Rieslingiä, voimautumista ja lämmintä tunnelmaa
ajoissa, superväsyneenä nukkumaan
ylös 8:30
vihreää teetä, kaurapuuroa
telkkaria, nettisurffailua
puhelu äidille, mummolle, ystävälle, poikaystävälle, isälle ja toiselle ystävälle
lisää lasagnea
iltalenkki (jumppalintsausta paikkaamaan)
lisää lakanapyykkiä
töitä
1 burana

Tyytymättömyys

Tämänhetkistä mielialaani kuvaa sana tyytymättömyys. En osaa oikein yksilöidä mikä on vialla, mutta jokin mättää.

Joulua edeltäneen ja seuranneen lähipiirikriisin seurauksena tunsin itseni tosi masentuneeksi ja voimattomaksi. Elämä tuntui kamalalta ongelmakimpulta. En voinut välttyä ajatukselta, että minulle tulee käymään samalla tavalla, ihmissuhteeni rikkoutuvat väistämättä ja tulen päätymään yksinäiseen ja tyhjään elämään.

Painiskelin sen kanssa, että jos lähimmät ihmissuhteet ovat tavalla tai toisella epäonnistuneita, jos jo varhain omaksumani käsitys läheisyydestä, parisuhteesta ja rakastamisesta on väärä, miten voin koskaan löytää mitään onnellista omaan elämääni. Pikkuhiljaa vanhenen ja katkeroidun, ainoana elämänsisältönäni toisten menestyksen ja onnen kadehtiminen.

Tämä pahin alho on nyt väistynyt, mutta tilalle on tullut suuri tyytymättömyys. Olen tyytymätön elämääni, itseeni, työhöni ja ympäristööni. Kaikki tuntuu vaikealta. Kuin kävelisi tahmeassa savessa, johon toinen jalka alkaa upota heti, kun on saanut toisen kiskaistua irti. Ihmettelen mikä minua oikein vaivaa, mikä minussa on vialla? Miksi elämäni on aina ollut, ja on edelleenkin vähintäänkin vähän sekaisin. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Vuoden vaihde on aina nollauksen paikka. Viime vuonna sain hyvin käännettyä mielialaani nousuun. Tein päätöksen, että vuodesta tulisi hyvä, onnellinen, parempi kuin edellisestä. Se olikin sitä, ei ihan kaikilta osin, mutta minun kohdallani parempi kuin moni aikaisempi. Joulua kohden mentäessä syntyi sitten tämä suuri kriisi. Tuli pyytämättä ja vei mennessään. Muiden ongelmien ei pitäisi antaa vaikuttaa itseensä niin lannistavasti, mutta itse olen huono sulkemaan tunteita pois. Yleensä olen mukana ja voin pahoin. Sitten homma ajan kanssa helpottaa.

Kuluvan vuoden vaihtuessa en saanut sopivaa rakentavaa nollausvaihdetta päälle. En saanut siirrettyä fokusta myönteisiin asioihin, vaan jäin kiertämään samalle saviselle polulle. Olen jo aika monta kertaa kuluneiden kolmen viikon aikana yrittänyt miettiä tänne sopivaa listaa uuden vuoden muutoksista. Myönteisistä uudistuksista, jotka lupaisin toteuttaa tämän vuoden aikana. Se ei vain synny millään. Olen kirjoittanut monta kohtaa, mutta vetänyt ne sitten yksitellen yli. Mikään ei huvita. Miksi on taas niin vaikeaa olla positiivinen. Ja niin vaikeaa suunnitella mitään. Odotan vain että aika kuluisi. Ja kuluuhan se, kohta huomaan jo olevani vanha ja katkera, onneton ihminen.

Tänään harmittaa erityisesti se, että sain eilen tekstarin mukavalta ihmiseltä. Vanhalta tutulta, ei hyvältä tutulta, mutta tuttavalta kuitenkin. Tapasimme yllättäen erään ystäväni juhlissa ja sitten uudelleen aivan sattumalta kadulla täällä Helsingissä. Nyt monen kuukauden jälkeen hän laittoi tekstarin ja kertoi tulevansa kaupunkiin, pyysi kahville. Miten mukava ajatus! Mutta minä tyhmäpä en ole vieläkään vastannut mitään, koska jännitän, kieriskelen yksinäisyydessäni ja olen väsynyt kaikkiin mukaviin ihmisiin. Ja kohta on jo päivä ohi. Tosi tyhmää!

Kuva: madiju.com/stilllife

Jouluoksennus

Edellisen kirjoituksen syntyhetken kiistattoman pirteästä tunnelmasta huolimatta joulu ei kääntynyt nousuun, päinvastoin, tunnelma laski entistä alemmas. Olen huono jouluissa, se ehkä kertoo jotain minusta ja kypsymättömyydestäni. En kestä perhejoulua, enkä oikein kaukojouluakaan näemmä. Eritoten, jos se pitää viettää perheen kanssa. Enkä oikein kestä mitään muutakaan joulunvieton muotoa, koska juhla ylipäätään tekee minut masentuneeksi. Jostain syystä minulle tulee aina valheellinen olo. Ilonpito tuntuu teeskentelyltä ja muistuttaa enemmän niistä piiloon painetuista ristiriidoista ja ikävistä asioista, joista ei puhuta. Se muistuttaa minua myös oman elämäni puutteista, ulkopuolisuudesta, tekee olon entistä yksinäisemmäksi. On yleensä piinallinen tavalla tai toisella. Huomaan aina toivovani, että se olisi ohi mahdollisimman pian.

Olimme siis neljä päivää Pietarissa, joka oli kyllä puitteiltaan mitä mahtavin joulukaupunki (jos haluaa välttää perinnejoulun, mutta silti fiilistellä joulua tavalla tai toisella). Puitteet siis kunnossa, mutta henkisesti matka oli kuluttava ja kotiinpaluu sitäkin kuluttavampi. Jouduin välttelystä huolimatta aavistuksenomaiseen perhejouluun neljän sukupolven kokoontuessa tänään sisareni luokse syömään. Aamukuuden herätys ei ollut omiaan auttamaan siinä, että tunsin itseni todella väsyneeksi ja masentuneeksi. Sain melko suorasanaisia moitteita happamasta olemuksestani, mikä ei todellakaan ollut omiaan nostamaan tunnelmaa. Kotiin palattuani olin aivan raunio.

Ehkä jouluasennettani kuvaa parhaiten tyytymättömyys, en osaa iloita muiden onnesta, enkä liioin itse nauttia hyvistä hetkistä, vaan vertaan kaikkia onnellisia "näkyjä" ja kohtaamiani ihmisiä omaan tilanteeseeni: yksinäisyyteen. Se saa minut vetäytymään masentuneena kuoreeni. Se taas aikaansaa syyllisyyden tunnetta, mikä taas aikaansaa vihaisia puolustusreaktioita kuviteltuja syyttäjiä kohtaan. Tällaisella hetkellä minun on hyvin vaikea nähdä itsessäni tai elämässäni mitään hyvää. Lähinnä jään pohtimaan, mikä minussa on vialla, kun en pysty olemaan yhtä onnellinen kuin muut. Tässä mielentilassa toivoisi kaikkein eniten voivansa välttää muita ihmisiä ja kohtaamisia, kysymyksiä. Toivoisi, että voisi olla näkymätön, voisi olla tilanteissa kenenkään muun tietämättä, tarkkailla joutumatta huomion kohteeksi.

Kirjoituksen otsikko viittaa siihen fyysiseen reaktioon, jonka joulu minussa saa aikaan. Reagoin nimittäin useasti stressiin vatsallani; voimakas stressi aiheuttaa pahoinvointia ja tänään kotiin tuntuani kakistelin juhla-ateriat viemäriin. Se näyttää muodostuneen jo perinteeksi, viime jouluna kävi samalla tavalla, tosin silloin oksensin jo ennen kuin käytiin pöytään.

Rakkaudentäyteistä joulua!

En ole lähettänyt tänä vuonna yhdellekään sielulle yhtään joulukorttia. Sen sijaan vastaanotin aika monta ihanaa korttia ja muuta joulutervehdystä. Kiitos niistä kaikille! Ikuistin muutaman helmen, mutta kämpässäni on talvipimeällä niin huono valaistus, että lopputulokset olivat aivan kamalan näköisiä. Tässä ehkä parhaiten onnistunut otos, joka on aika fanky (ja oli pakattu vielä mitä suloisimpaan kuoreen).

Sen myötä toivotan kaikille oikein lämmintä, rakkauden ja toivontäyteistä Joulua! Rakastamalla maailma pelastuu. Pus pus!

Parhain viikonloppu!

Viikonloppu oli erinomainen. Ei liikaa ohjelmaa, eikä liikaa alkoholia, mutta sopivasti mukavaa tekemistä. Aikaa perheen ja kavereiden kanssa.

Salutorget on kaupungin kaunein kahvila

Tapahtui: siskonpojan nukkuttaminen isänmaallisia (ja muitakin) lauluja laulaen perjantaina. Ystäväaamiainen Bellyssä lauantaina sekä kävely- ja ostoskierros Punavuoressa ja Kaartinkaupungissa, gun powder -tee Salutorgetissa, popcornit ja mainio elokuvaelämys: A Serious Man (suosittelen lämmöllä!), viinilasillinen (tai kaksi) illan päätteeksi, pitkät ja sekavat yöunet. Suklaakonvehteja aamupalaksi sunnuntaina.

Kahvilan menukin on pieni esteettinen elämys

Viikonlopun huipennuksena itsenäisyyspäivän juhlistus ystävän kotona. Olen edelleen tainnoksissa Kalliossa vietetystä illasta. Thairuokaa, joulutorttuja ja pipareita, glögiä ja linnan juhlien loputtomalta tuntuva kättelykierros. Oli kivaa!

Teemabiisinä A Sorious Man -leffassa kummitellut hypnoottisen hieno Jefferson Airplanen Somebody to Love:

Hiljainen ilta

Olen tehnyt kaksi tosi pitkää työpäivää, huominen on samanmoinen. Tämäkin olisi ollut pitkä, jos ei työpaikallani olisi jälleen kerran ollut verkko alhaalla estämässä työnteon. Lähdin siis kotiin jo neljältä. Tosin jatkoin vielä kotona, kun verkko täältä käsin yllättäen toimikin.

Äiti tuli illalla kylään. Puhuimme Levin kuulumiset, vähän työtilitystä ja sitten tulevasta yhteisestä Pietarin matkastamme. Olen menossa kera vanhempieni Pietariin jouluksi. En tiedä mitä siitä tulee, mutta odotan innolla tutustumista kaupungin kanssa. Olen ollut siellä aiemminkin, mutta siitä on pitkä aika. Viivymme viisi päivää.

Huomaan olevani melkoisen väsynyt ja ehkä vähän masentunutkin. Tilaani kuvaa se, että poltin tupakkaa keittiön ikkunasta. En jaksanut välittää. Töitä on paljon, en ehdi tai jaksa nähdä ystäviäni ja seuraavaan tapaamiseen rakkaan kanssa on matkaa vielä neljä viikkoa. Jostain syystä juuri nyt on erityisen kova ikävä. Talvi on yksinäinen ja pimeä. Kaipaan fyysistä läheisyyttä, lämmintä syliä, lusikka-asennossa nukkumista, köllimistä ja kyhnyttämistä, kiireetöntä yhdessä oloa peiton alla leffaa katsoen. On vaikeaa viihtyä yksin. Kun ei oikein jaksa innostua mistään ja koko sielu tuntuu yhtä sumuisen harmaalta kuin Helsingin sää. (tosin nyt pakastaa)

Jos joku vaatisi määrittelemään onnen, niin minulla siihen liittyisi melko tiiviisti nukkuminen oman rakkaan kanssa. Seksiäkään en niin paljon tarvitse, kuin läheisyyttä, kiinni pitämistä. Lisäksi myös naurua ja yhteistä hassuttelua, pussailua ja halailua. Ja myönnettäköön, ei se seksikään olisi pahitteeksi, en valittaisi, jos sitä olisi elämässäni useammin. Puutteessako tässä ollaan? ;)

Teemabiisinä (aavistuksen pateettinen) Susanne Vegan Small Blue Thing

Ps. kuvan kortti lähti taas Tampereen kuvaajatytölle. Edellisen jälkeen ei ole kuulunut mitään, joten päätin lähettää uuden. Tämä on ikivanha Minimoi, jonkin muinaisen kahvilan tuulikaapista poimittu.

Ei malta!

Perjantaina oli palkkapäivä, joten kävin lauantaina ostoksilla. Ostin kuvassa olevan tuolin. Se on Jacobsenin Ant Chair, eli muurahainen. Sitä ei tietenkään ollut varastossa, joten joudun odottamaan ehkä vielä huomiseen. En malta millään! Kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini. Olen eilisestä asti vilkuillut puhelinta hermostuneena. Jos ei huomenna kuulu, menen kysymään.

Vein myös kehystysliikkeeseen oheisen kuvan. Annan sen lahjaksi. Se on kiitos vuoden mittaisesta mentoroinnista. Työ oli valmis jo maanantaina. Liike on kotimatkan varrella.


Muurahainen on merkittävä hankinta. Olen valmistautunut siihen jo toukokuusta asti. Minulla on kaksi siskolta lainattua, mutta tämä tulokas onkin sitten ikiomani. Se jää, vaikka sisko joskus kaipaisikin omiaan takaisin. Tykkään Muurahaisesta! Se on joutunut melkeinpä ryöstöviljelyyn kahviloiden ja muiden sisustuksissa, koska mallisuoja on (käsittääkseni) poistunut 2000-luvulla, mikä on tuottanut halvempia kopioita markkinoille. Muurahainen ei kuitenkaan ole ihan yhtä suosittu kuin saman sarjan 7-tuoli. Eivätkä kopiot minua vähääkään haittaa, vaikka itse olinkin puritaanina valmis säästämään aitoon.

Kuva: Room

Peacemarch, Rauhanmarssi, Fredsmarsjen

Berliini -teema jatkuu. Tämä kortti lähti sinne tervehdykseksi ja kiitokseksi tytölle, joka otti tämän valokuvan. Se oli samalla tervehdys myös hänen islantilaiselle poikaystävälleen, jota en ole koskaan tavannut, mutta johon suhtaudun lämmöllä, koska hän näyttää kuvissa niin mukavalta. Toinen syy on tietenkin se, että hän on islantilainen, eikä islantilaisiin voi suhtautua muuten kuin lämmöllä. Sen verran erikoisia ja omanlaisiaan ovat. Tai ainakin kaikki, joihin olen tutustunut ovat olleet.

Kuten arvata saattaa, minua kiehtoo tässä pariskunnassa myös se, että kyse on "skandinaavisesta liitosta". ;) Suhtaudun suurella mielenkiinnolla tällaisiin yhteispohjoismaisiin suhteisiin. Olen ehkä kertonutkin, että toisella ystävälläni on norjalainen poikaystävä. Sekin on minusta hurjan hauskaa. (Ovat tosin seurustelleet ties kuinka monta vuotta ja norjalaisuus on ehtinyt jo arkipäiväistyä mielessäni.) Nyt kun itsekin olen skandinaavisessa liitossa on kiinnostavaa seurailla tämän verrokkiryhmän edesottamuksia.

Skandinaaviset yhteenliittymät ovat minusta hauskoja, koska niissä osapuolet ovat kulttuurisesti tavallaan hyvin samanlaisia, mutta kuitenkin vähän erilaisia, mikä luo pientä jännitettä. Olen itse aivan ihastunut kaikenlaisista stereotypioista keskustelemiseen. Ne ovat aivan hulvaton aihe. On myöskin todella hupaisaa edustaa jotakin eksoottisen suomalaisuuden ideaa skandinaavisten keskustelukumppaneiden käsityksissä. Suomalaiset saattavat olla esimerkiksi ruotsalaisten mielestä vähän erikoisia (kummallisia ja surullisia), aika samaan tapaan kuin islantilaiset minusta aina lähtökohtaisesti vähän erikoisia, kuin sadusta kotoisin. Yksi syy ruotsalaisten asenteeseen suomalaisia kohtaan on varmasti kielessä, joka on niin käsittämätön, että se tekee meistä jo lähtökohtaisesti outoja. Meitä on myös vaikeaa ottaa vakavasti kun puhumme ruotsia, sillä teemme sen samalla tavalla kuin muumit muumianimaatioissa puhuvat. Eli hassusti.

Kuvassa oleva kortti on legendaarinen. Minua jopa vähän kirpaisi luopua siitä, koska se on mielestäni grafiikaltaan aivan upea. Se on peräisin mummolan jäämistöstä. En voi käsittää, miten se on säilytynyt vuodesta -83 saakka. Viimeiset 16 vuotta, eli mummon kuolemasta lähtien, se on tosin kulkenut minun mukanani. Oletan, että se on alunperin kotoisin jostain suuresta postikorttierästä, jota Suomen Rauhanpuolustajat ovat myyneet rauhan asian tukemiseksi. Mummolassani oltiin aktiivisesti rauhan asialla. :)

Muinaismuisto eli muisto museosta

Tässä on nyt mennyt pari viikkoa varsin vähäisillä tai sitten pitkään blogin luonnoksissa muhineilla päivityksillä. Töissä oli niin haipakkaa, että energiaa ei ole oikein riittänyt. Nyt on jonossa odottamassa muun muassa aika monta postikorttiprojektin juttua, tässä ensimmäinen.

Tämän lähetin armaalleni, koska hän on suuri merimaisemien ystävä. Kyseessä on todellisen merimaisemien kuninkaan, eli venäläisen Ivan Aivazovskin teos Näkymä Odessassa. En ole koskaan käynyt Odessassa. Se voisi olla kiinnostavaa. Matkustaa vaikka junalla Venäjän halki Mustanmeren rannalle viettämään leppoisaa rantaelämää. Odessa on myös legendaarinen lomaparatiisi.

Tämän taulun olen sen sijaan (tietääkseni) nähnyt Turun taidemuseossa joskus 1.7.-28.8.1988 välisenä aikana. (päivämäärä lukee kortissa). En siis oikeasti käyntiä muista, mutta muistan, että näyttelyssä vierailtiin koko meidän perheen ja vielä tädinkin perheen voimin. Rakas serkkuni (josta on täällä jo puhuttukin) ja minut on ikuistettu valokuvaan Turun taidemuseon rappusilla, jotka ovatkin oikein kuvaukselliset rappuset. Museo on muutenkin hieno ja myös sen oma kokoelma on hieno, kannattaa mennä tutustumaan, jos ette ole vielä tutustuneet.

Muuri murtui!

Maanantaina murtui muuri. Siis Berliinin muuri. Symbolisesti. 20-vuotisen muurittomuuden kunniaksi. Olivat suunnitelleet hienon happeningin. Dominopalikoita muistuttavat taideteokset kulkivat siinä missä muuri oli kulkenut ja kumosivat toisensa yksi kerrallaan maahan. Uskomattoman hieno, yksinkertainen, mutta vaikuttava idea. Se symboloi minusta hyvin leikkisästi, mutta silti vähääkään tapahtuman merkitystä vähättelemättä, ehkä yhden ihmiskunnan historian absurdeimman rakennelman hävittämistä.

Eräs ystäväni oli todistamassa tapahtumaa ja tämä upea kuva, jota sain luvan käyttää, on hänen ottamansa. En osaa kuvitella millainen tunnelma paikan päällä on ollut. Eikä kukaan, paitsi silloin paikkalla ollut, varmasti osaa kuvitella, miten järisyttävä kokemus on ollut muurin murtuminen 20 vuotta sitten.

Alue, jolla muuri on kulkenut on hämmentävä, koko Berliini suuruudessaan on. Silti siinä oli minusta jotain suunnattoman kodikasta. Ehkä juuri siksi se onkin niin hämmentävä. Samaistun Berliiniin ja sen kahtiajaettuun identiteettiin. Ei ole absoluuttista oikeaa ja väärää. On vain ihmisyyttä; virheitä ja satunnaisia hyviä tekoja.

Olen käynyt DDR:n puolella lapsena. En muista siitä mitään, paitsi valokuvista ja vanhempieni kertomuksista. Olin kolme. Kävimme muun muassa Alexanderplatzilla, jossa minut on ikuistettu valkoisissa polvisukissa, käsi äidin kädessä. Kävimme myös keskellä Spreejokea sijainneella lasten saarella, jossa minä ja siskoni askartelimme itsellemme punavalkoiset hellehatut. Saarella oli pieni keltainen juna, jonka kyydissä sai ajella ympäriinsä sekä maauimala, jonka lastenaltaassa oli aaltokone.

Little Miss Sunshine

Katsoimme viikonloppuna todellisen hyvän mielen elokuvan. Eihän se nyt mikään elämää suurempi ollut, mutta siitä tuli lämmin ja onnellinen olo. Lämpimästi suosittelen katsomaan Jonathan Daytonin ja Valerie Farrisin ohjauksen Little Miss Sunshine (2006). Leffa sai aikoinaan Oscarit parhaasta miessivuosasta ja alkuperäiskäsikirjoituksesta, joka onkin aika loistava. Tragikoomista amerikkalaisen unelman saatiiria hieman Raymond Carverin henkeen (ei tosin yhtä synkeä). Elokuvassa hullunkurinen amerikkalainen perhe matkaa romulla volkkarillaan Californiaan lasten missikisoihin toteuttaakseen kuopuksen unelman.

Wikipediasta löytyi muuten sellainen tähdellinen tieto, että perheen auto on Volkswagen Transporter 2 Microbus. Syötävän suloinen!

Historialuento

Postikortti #9 lähti taas Tanskaan. Tämä oli vähän tällainen teemapostikortti. Viime perjantaina käytiin nimittäin Köpenhaminen keskustan turkkilaisessa ravintolassa (joka oli todella hyvä) keskustelu Ruotsin historiasta. Meillä kaikilla oli vähän hatarat muistikuvat historiallisista tosiasioista, mutta täydensimme sujuvasti toisiamme.

Puhe kulki Kustaa Vaasaan, eli Gustav I:een, joka tässä kuvassa komeilee. Yritimme nimittäin muistaa mitkä tapahtumat johtivat Tukholman verilöylyyn, jota emme osanneet ajoittaa ollenkaan. Muistelimme, että Vaasa liittyi tapahtumiin tavalla tai toisella, mutta nepä tosiasisassa oikeastaan johtivatkin hänen valtaannousuunsa. Vaasa nousi tanskalaisia vastaan, valittiin kuninkaaksi ja yli sadan vuoden liitto, Kalmarin unioni hajosi.

Heitin keskusteluun kaksi faktaa, joiden muistamisesta olen ylpeä: Vaasa valittiin kuninkaaksi vaaleilla ja verilöyly taas liittyi tavalla tai toisella kerettiläisyyteen. Tosin tarkistimme ja kerettiläisyys oli tanskalaisten tekosyy ruotsalaisten tappamiseen.

No, tämä postikortti on melkein yhtä vanha kuin minä. Se on alunperin osa kolmen postikortin sarjaa, kaksi muuta esittivät Kustaan kahta vanhinta poikaa Juhanaa ja Erikiä.
Kun muutimme Turkuun ollessani 5-vuotias, äidilläni oli suuri into tutustuttaa minua ja siskoani uuden kotikaupungin historiaan. Hän luki meille paljon aiheeseen liittyviä kirjoja ja kävimme usein linnassa katsomassa mistä oli kyse. Askartelimme äidin avustuksella pahvisen linnan ja piirsimme sinne ajan mukaisesti puettuja paperinukkeja asukeiksi.

Turun linnahan muuttui puolustuslinnoituksesta hienoksi renessanssilinnaksi Kustaan ja hoviksi toiseksi vanhimman pojan Juhanan aikana. Hän oli Suomen herttua, kunnes päätti tavoitella valtaa ja vangitsi vanhimman veljensä. Vankia pidettiin Turun linnassa. Siellä on paljon tarinoita aiheesta. Juhanasta tuli kuningas, kunnes jäi seuraavan veljen satimeen.

Muistan aina ihmetelleeni lapsena sitä, miten ihmeellisen rumia muotokuvat olivat. Kustaa tässä kuvassa on paljon komeamman näköinen kuin poikansa. Erityisesti Erik oli minusta kamalan ruma, hän oli laiha ruippana ja partakin oli pujo. Ihmettelin myös miesten ulospäintyöntyviä mahoja sekä sitä että vaikka kyseessä oli kolme peräkkäistä kuningasta, ei kellään heistä ollut kruunua päässä. Muistelisin, että kaksi muuta korttia olen lähettänyt teininä serkulleni. Korttivalinta oli tietysti meistä molemmista tosi huvittava. Ja onhan se kieltämättä vieläkin. Tätä korttia ei ole ostettu esteettisistä syistä vaan opetuksellisen tavoitteen tukemiseksi. :)

Kotona

Olen käymässä kotona. Tai siis vietän viikonlopun vanhempieni luona. Kesän alussa tapaamani psykologi käski minun lopettaa vanhempieni kodista puhuminen ikäänkuin se edelleen olisi minun kotini. Tämä loisi minulle itsellenikin mielikuvaa itsestäni itsenäisenä aikuisenä ihmisenä, joka hallitsee omaa elämäänsä muiden toiveista riippumatta. Paikka jossa asun nyt on minun kotini. Kuulostaa järkeenkäyvältä.

Olen harjoitellut, mutta aina välillä lipsahtaa. Uusi puhetapani on herättänyt kummeksuntaa. Äitini ihmettelee jos sanon: "teillä, teidän luona". Hänen mielestään minun pitäisi sanoa "meillä", vaikka en ole asunut heidän kanssaan yli kymmeneen vuoteen. Täällä siis ollaan, heillä, meillä, kotona, kylässä. Minusta kiinnostavaa on se, että vaikka olen toistaiseksi pisimmän pätkän elämästäni asunut tässä talossa, ei se minusta ole koskaan tuntunut mitenkään erityisen rakkaalta. En ole koskaan kunnolla viihtynyt täällä. Talo ei ole tuntunut kodilta, vaikka on sitä ollutkin. En pidä huonejärjestyksestä, en siitä, mitä ikkunastani näkyy, en sisustuksesta, enkä oikein mistään muustakaan. Piha on minusta mukava, siellä viihdyn, samoin talon vintti on aina ollut lempipaikkani. Leikimme sisareni kanssa yleensä läheisessä metsässä. Leikin siellä myös yksin sen jälkeen, kun hän oli kasvanut liian suureksi leikkimään. Nykyisin metsän paikalla on - vähän kliseisesti - moottoritie. Se on aika surullista. Kaipaan menetettyä maisemaa ja kallioita.

En tiedä mistä olen saanut tämän päähäni, en varmastikaan lapsena ajatellut, että koti ei tunnu kodilta. Muistan kuitenkin selvästi, miten viihdyin niissä aikaisemmissa paikoissa, joissa asuimme yleisesti ottaen paljon paremmin kuin täällä. Ehkä tästä syystä minua näin aikuisenakin aina vähän ahdistaa kun tulen käymään. Nopeasti saapumisen jälkeen alan jo odottaa sunnuntaita ja lähtöä. Nyt olen täällä ystävän huomisia juhlia varten. Onneksi.

Ehkä nämä tunteet liittyvät siihen, että elin kouluikäni tässä talossa, eikä kouluikä ollut minusta mitenkään kivaa aikaa. Koulussa kyllä, mutta kotona meillä oli kaikenlaisia ristiriitoja. Omalla kohdallani ristiriitojen mittakaava vain kasvoi, mitä vanhemmaksi tulin. Muistan, että vaikka olin jännittynyt ja peloissani, olin silti huojentunut, kun muutin kotoa pois. Vapaus tuntui makealta, olinkin aivan huumassa siitä ensimmäisen vuoden.

Kuvassa olevan Guernica -kortin (#6) lähetin kullalle Tanskaan tällä viikolla, muistaakseni keskiviikkona. Kortin olen ostanut Madridin Reina Sofia -museosta. Ostin samalla kertaa kaksi vedosta Picasson härkätaistelua esittävistä tussitöistä. Ne ovat kehyksissä keittiöni seinällä. Kävin Reina Sofiassa tammikuussa 2003. Se on ainoa kerta kun olen ollut Madridissa, tosin olin saman reissun kuluessa siellä kahdesti. Pidin Madridista, koska se on hieno, monumentaalinen, mutta samalla hyvin rustiikki ja romanttinen kaupunki. Siinä on paljon kiehtovia ristiriitaisuuksia.

Juhlaa juhlan perään

Meidän perhe juhlii viikonloppuna! Tarkoitan siis lapsuuden perhettäni. (Omaa perhettähän minulla ei vielä ole ;)) Juhlat järjestetään sisareni 1.7.09 syntyneen esikoisvauvan kunniaksi. Vanhassa blogissa on pikkumiehestä kuva. Ristiäisten sijasta järjestetään vapaamuotoiset juhlallisuudet kesämökillä. Tapahtumaan on kutsuttu lähisukulaisten lisäksi ystäviä.

Iloisen juhlatunnelman sijaan talkooporukassa (minä ja vanhempani) on vallinnut viime viikosta alkaen haajaannus ja aistittavissa on ollut myös työmoraalin rappiota. Tuoreet vanhemmat ovat haukanneet juhlien järjestämisessä selvästikin liian suuren palan - itse ei pysty kaikkea tekemään (siskoni keskittyessä luonnollisesti lähinnä imettämiseen) - ja talkoolaisten on oletettu pelastavan tilanne. Viime viikonloppu kului jo minulta ja äidiltäni siivotessa. Nyt on ilmennyt napinaa, kapinaa ja ilmapiirin kiristymistä. Tänään saamani kriisipuhelun jälkeen täytyy myöntää, että olen tyytyväinen siihen, että olen toistaiseksi 200 km päässä myrskyn silmästä, töissä.

Perhettäni vaivaa yleisesti ottaen perfektionismin synti. Mikään puolivillainen ei kelpaa, kesämökin on oltava tiptop, ruokaa EI TIETENKÄÄN tarjoilla muoviastioista. Jo pelkkä juhlien ajatus sai aikaan suureellisen projektisuunnittelun käynnistymisen: pohdittiin mitä astioita pitää hankkia ja ehostustoimenpiteitä mökillä tehdä, jotta vieraan "kehdataan" ottaa vastaan. On tietysti ilmeistä, että jos/kun halutaan omiin voimavaroihin nähden liikaa tulee väsyminen eittämättä vastaan. Onneksi vieraita ei ole tulossa paikalle ylimaallisen suurta joukkoa. Muuten varmasti nääntyisimme kaikki.

Olen kuitenkin rakentanut itselleni varsin mieluisan evakuointisuunnitelman: vaihdan juhlia kesken illan! Ystäväni täyttää 30-vuotta sopivasti 200 km päässä kesämökistämme, mikä tarkoittaa sitä, että keittiöorjuuteni loppuu lauantaina noin klo 17, jonka jälkeen lähden siirtymään autuaammille laidunmaille. Ehdin jo surra menetettyä tilaisuutta, näiden toisten varmasti ikimuistoisten juhlien missaamista etukäteen, kunnes ymmärsin, että on aivan mahdollista saada molemmat. Minun on vain oltava hieman itsekäs ja mentävä sinne, missä on hauskempaa. ;)

No älkää käsittäkö valitustani väärin, toki olen mielelläni avuksi, eikä se suuren suuri ponnistus ole ollenkaan. Minun roolini juhlissa vain liittyy niin selkeästi järjestelyvastuuseen, että koen tekeväni tarpeeksi, vaikka en aivan iltaan asti tiskejä tiskaisikaan. Joku muu astukoon remmiin viideltä.

Teemamusiikiksi Sly & The Family Stone: Family Affair

PS. Tuli mieleen, että olen tänään ollut tasan kuukauden verran 30-vuotias. Eikä tunnu missään. Tai no joo... tuntuuhan se vähän, mutta siitä lisää toisen kerran.