Kuulumisia, uutisia, salaisuuksia

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut blogia heinäkuussa. Olen aina ollut lomilla kiireinen, reissussa, netin ulottumattomissa tai muuten vain internetpaastolla. Nyt on käynyt päin vastoin, heinäkuussa onkin yhtäkkiä aikaa. Vaikka olen lomalla, olen Suomessa. Lisäksi olen kavereiden ulottumattomissa (ei yhtään tuttavaa lähitienoilla), vieraalla paikkakunnalla (Savonlinna), eikä sääkään juuri tänään suosi kesärientoja saati uusien tuttavuuksien solmimista (sataa kuin Esterin hanurista). Siispä on pitkästä aikaa sekä aikaa että halua kirjoittaa blogia. Ja se on ihan hyvä, sillä nyt on ihan aidosti jotain kerrottavaa.
  
Maaliskuun jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Siis ihan oikeasti on! :)
Nyt on muutosta ilmassa. Huhtikuun puolivälissä palasin nimittäin Jordaniasta ja toin palatessani, jos ei nyt matkatuliaisen, niin kuitenkin yllättävän uutisen. Se oli tietoisuus siitä, että seuraava sukupolvi on idullaan. Matkan jälkeen siis varmistui asia, jota jo matkan aikana vähän uumoilin: että vauva tulee tähän meidän hajatalouteen.

Yllättävä, suuri ja hämmentävä uutinen siis.
Olen ollut alkuvaiheen ajan aika hissun kissun asiasta ja jakanut salaisuuden melko hitaasti ja valikoivasti kavereiden ja perheenjäsenten kanssa. Nyt eletään jo neljättä kuukautta ja raskaus alkaa hiukan näkyä, samoin enemmistö lähimmistä ystävistä, perheestä ja osin myös tuttavista alkaa olla tietoisia meidän tulevasta elämänmuutoksesta. Alan myös itse pikkuhiljaa tottua siihen, että olen raskaana. Ajatukseen lapsesta ja vanhemmuudesta en ole vielä tokikaan tottunut, saati valmistautunut. Kuten eräs tuntemani viisas nainen sanoi, on hyvä että luonto on ajatellut tämän yhdeksän kuukauden mittaisen valmistautumisvaiheen lisääntyvän ihmisyksilön puolesta. Jos odotus kestäisi kaksi viikkoa, voisi moni pallero tulla unohdetuksi pusikkoon, kuin jäniksenpoikanen ikään. Yhdeksässä kuukaudessa ajatukseen jälkeläisestä ehtii siis tottua ja valmistautua ja sitoutua, niin on ainakin tarkoitettu.

Raskauden myötä on moni asia päässä tuntunut loksahtavan paikoilleen. Moni sellainen juttu jota olemme vääntäneet viimeiset kolme ja puoli vuotta (koko yhdessäolomme ajan) on joko menettänyt merkityksensä tai asettunut ihan itsellään. Enemmän toki, kuin todellisista asioiden ratkeamisista, on kyse siitä, että nyt kun jotain todella odottamatonta ja suurta tapahtuu, tuntuu siltä, että kaikki pienemmät asiat tulevat ratkeamaan väkisinkin omalla painollaan. Ne siis laimenevat ja muuttuvat vähemmän tärkeiksi, siirtyvät pois ajattelun fokuksesta. Kysymykset asuinpaikasta, työstä, parisuhteen tulevaisuudesta ovat siirtyneet päivän polttavista aiheista sellaiseen "järjestyvät ajallaan" -asioiden koriin tai vaihtoehtoisesti "tässähän tämä tuli jo samalla päätettyä" -koriin.

Toisaalta raskauden myötä myös monenlaiset vähän typerätkin huolet valtaavat mielen ainakin ajoittain. Jos tähän asti olen opetellut elämään täydellisessä itsenäisyydessä, jossa ei juuri tarvitse vastata toiselle arkipäivän päätöksistä tai tavasta järjestää oma elämä - ihan vain siitä käytännön syystä, että asumme eri maissa, joudunkin nyt tottuttelemaan ajatukseen, että ei ole vain yksi minä ja toinen minä, vaan me, jonka pitäisi toimia yksikkönä ja suunnitella myös yhdessä tulevaisuutta. Se on haastavaa ja tulee vielä aiheuttamaan monta ristiriitaa ennen ja jälkeen lapsen syntymän, mutta tällä erää yritän pysytellä rauhallisena ja luottavaisena muutoksen edessä.

Kuva: Etsy

Nurkassa, yksin

Tämä on nyt vähän epäreilu kirjoitus. Pahoittelut jo etukäteen niille, joiden mielestä olen kiittämätön ja itsekäs. Olen nimittäin joutunut ihan mahdottoman ahdistuksen valtaan viime keskiviikona vakituiseksi muuttuneen työpaikkani vuoksi. Tuntuu, että olen ajautunut nurkkaan, eikä sieltä ole poispääsyä. Kuulostaako ylidramaattiselta? Ehkä se sitä onkin.

Kun runsas viikko sitten vihjasin, että muutoksia on tiedossa, viittasin paitsi tähän nyt toteutuneeseen työpaikkaan, myös erääseen toiseen, joka viime perjantaina meni sivu suun. Työpaikka olisi sijainnut Tukholmassa. Ei ihan lähellä, mutta vähän lähempänä poikaystävääni. Ainakin yksi sivuaskel oikeaan suuntaan. Huomasin olevani kielteisestä lopputuloksesta aivan äärettömän pettynyt. Lähdin töistä kotiin itkua nieleskellen. Viikonloppu kului itsesäälissä kieriskellessä.

Olen nyt viikon verran käynyt tätä juttua mielessä läpi ja yrittänyt selittää asiaa ja reaktiotani itselleni. Eihän paikka koskaan ollutkaan minun. Tiesin hyvin, että mahdollisuuteni ovat pienet. Loppuviimeksi tulos oli yhtä kaikki onnekas, onhan minulla nyt vakinainen työpaikka Suomessa. Miksi siis Suomeen jääminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, en pysty iloitsemaan saamastani työpaikasta ja elämäni tuntuu ylipäätään olevan vailla suuntaa ja vain epämielekkäitä vaihtoehtoja täynnä? Parisuhteeni on tuomittu vääjäämättömään tuhoon ja samalla tuntuu myös, että olen osaamaton ja kykenemätön kaikessa siinä, mitä oikeasti haluaisinkin tehdä. Törmäilen siis seiniin kasvot nurkkaan päin käännettynä, enkä osaa pyörähtää ympäri ja suunnata ovelle. Arkijärjellä ajatellen ja kaikkien keskustelukumppaneideni mielestä (toistaiseksi), aika älytön asenne.

En ole vielä päässyt aivan loppuun saakka tässä. Pohdinta on kuitenkin tuonut pintaan muutaman ajatuksen: pelkään sitoutumista ja pysyvän ajattelu alkaa minua nopeasti ahdistaa. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana, harjoittelupaikat mukaanlukien, 8 eri työpaikassa. Olen siis tottunut lähtemään ennen kuin juurrun. Ajatus pitkistä projekteista, oman työn pitkäjänteisestä suunnittelusta, työkavereihin ja työpaikan arvomaailmaan sitoutumisesta, sanalla sanoen - vakituisesta työpaikasta - ahdistaa minua suunnattomasti. Samalla olen luonut itselleni oman pelikentän lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoon, oman elämäntavan, joka mahdollistaa vastuun pakoilun ja antaa selityksen sille, miksi juurtuminen on kohdallani mahdotonta. Nyt tätä "turvapaikkaa" ei enää ole.

Tukholman mahdollisuuteen jäin koukkuun paitsi siitä syystä, että työ olisi ollut todella kiinnostava (ja Tukholmassa), myös siitä syystä, että sen kautta olisin voinut taas uudelleen aloittaa alusta - perustellusta syystä. Toinen maa olisi tuonut mieluisan etäännytyksen kaikkiin niihin ongelmiin, joita on lähi- ja ystäväpiirissäni sekä mahdollisuuden ostaa lisäaikaa parisuhteeni väistämättömiin ratkaisuihin. Olisin voinut vetäytyä kauemmas omista ristiriidoista ilman, että minun tarvitsee niitä ratkaista. Samalla uusi työ olisi pitänyt minut pitkään niin kiireisenä, että ei olisi syntynyt tarvetta pysähtyä ajattelemaan oman tulevaisuuden suuntaa pitkään pitkään aikaan. Minun ei olisi myöskään tarvinnut käsitellä yksinäisyyttäni ja pelkojani, koska muuton jälkeen ne olisi ollut helpompi selittää etäisyydellä ja uuden kaupungin aiheuttamalla vierauden tunteella. Ihana pakopaikka siis.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Välittömästi vakituisen työn saatuani suunnittelen yhtä jos toistakin mahdollista irtiottoa. Pois olisi päästävä. Niin sanoo sydän, mutta mitä sanoo järki... tällä hetkellä se on aivan sekaisin.

Kuva: Le Love

Syntymäpäivä / Födelsedag

Poikaystäväni täyttää tänään vuosia. Se on hassua. Muistan miten sain häneltä vuosi sitten FB-viestin: "Olen baarissa juhlimassa syntymäpäivääni. Olisi hauskempaa jos olisit täällä myös."

Ensi tapaamisestamme oli silloin kulunut viikko. Tutustuimme 17. tammikuuta, kun olin taas pitkästä aikaa käymässä Tanskassa. Olimme samassa baarissa, samassa porukassa, oli melkoisen mieleenpainuvan hauska ja huvittava ilta ja yö. Seuraavana aamuna en voinut lopettaa nauramista, tapahtumakäänteet olivat olleet niin merkilliset. Legenda elää edelleen. :)

Oli aika fantastista viettää tänään syntymäpäivän aamua yhdessä, tai aamuyötä pikemminkin, lentokone vei minut kotiin jo ennen sarastusta.

Aika paljon on nimittäin virrannut vettä Vantaanjoessa kuluneen vuoden aikana. Hyvää vettä enimmäkseen, jos kohta virtaan mahtuu muutama myrkyisä pyörrekin. Totesin viime yönä, että vaikka aikaa kuluu, ei välimatkaan totu. Lähtemiseen ei totu. Yksin olemiseen ei totu. Mutta erossa olon oppii kyllä tavalla tai toisella sietämään, vaikka ei ehkä sentään hyväksymään. Ja kulkurielämään tottuu. Siihen, että on aina tavallaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Nykyhetkessä ja viime tapaamisen muistoissa tai seuraavan lähdön odotuksessa ja jossain niiden välimaaston turtumuksessa.

Voi ajatella, että on oikeastaan aika ihmeellistä, että olemme kaikista hankaluuksista huolimatta tässä pisteessä, ja ehkä pidemmällä kuin koskaan. Minusta se kertoo meistä jotain hyvää. Olemme siis aika hyviä yhdessä. Rakastavia kumpainenkin.

Tässä ruotsalainen Hoffmaestro, johon poikaystäväni tutustutti minut aika suhteen alkumetreillä. Meistä molemmista se on hauska bändi! Tämä Seize the day -kappale kertokoon nyt vähän niinkuin siitä, mistä meidän suhteessa on kysymys. ;)

Uskottomuus

Olen taas pakosta palannut vanhan tutun uskottomuusaiheen tiimoille. Jos jokin, niin se nostaa minulla karvat pystyyn. En voi pysytellä rauhallisena. Tällä kertaa aihe vielä liippaa läheltä, aivan liian läheltä, vaikka omassa parisuhteessa se ei olekaan (toivon näin) aktualisoitunut. Sanottaneen suoraan, että joulu on pilalla!

Uskottomuudessa on jotain todella halpamaista. Se on niin äärimmäistä itsekkyyttä. Se murskaa toisen ihmisen itsetunnon niin täysin, tuhoaa luottamuksen. Siitä toipuminen vie kuukausia tai vuosia, kaikki eivät toivu koskaan. Kaikkein kovin pala on se, että asiasta toivuttuaan helposti heittäytyy kyyniseksi, elämänhalu ja ilo kaikkoaa. On vaikeaa nähdä asioissa ja ihmisissä hyvää, luottaa edes lähimpiin ystäviin tai perheeseen.

Olen nyt joutunut olkapääksi tässä tilanteessa täysin vastentahtoisesti. Toisaalta velvollisuus pakottaa minut kuuntelemaan. Kuunnellessa on noussut niin kovin paljon kaikenlaisia synkkiä muistoja mieleen. Muistoja viime vuosilta, muistoja omasta lapsuudesta. Täytyy myöntää, että joskus paskan olisi aiheellista antaa painua pohjaan. Kaikenlaisten karvaiden kokemusten sekoittaminen ja pintaan saattaminen, saa elämän tuntumaan taas vastenmieliseltä, vaikka oma elämäntilanne ei sinänsä olisikaan mitään vailla. Masennus tarttuu. Muistan sen jo lapsuudesta.

Olen tukihenkilön roolini kestäessä viime päivien aikana jotenkin oppinut ymmärtämään, että yksi kerta on huomattavasti pienempi paha, kuin usein toistuva uskottomuus, säännöllinen loukkaava käyttäytyminen tai pitkään jatkunut suhde johonkin toiseen. Se vaikuttaa asiasta yli pääsemiseen ja toipumisprosessin kestoon. Ensimmäisen vaihtoehdon pystyy sivuuttamaan helpommin kuin muut. Tärkeintä on huomata, onko kyseessä käyttäytymismalli, toimintatapa jota ei voi muuttaa, sellainen henkilö, jolle ei kannata antaa anteeksi.

Illalla satoi ensilumi!

Helsinkiin satoi tänään ensilumi. Painelin niin väsyneenä ja kylmissäni Katajanokalta kotiin, että en jaksanut ihastella lumisadetta ulkona ollessa. Mutta nyt kun olen sisällä ja pyry tauonnut, on kiva katsella valkoista maisemaa ikkunasta. Lumi on varmaan kaikkien mielestä aina tosi tervetullut juttu. Se kun valaisee näkymän niin kauniisti.

Viime viikonloppu kului meiltä muuten suht hiljaisesti flunssassa sängyn pohjalla. Meikäläinen keitteli glögiä, teetä ja vihanneskeittoa. Uunissa valmistui kanaa ja onnistuin polttamaan kämmenselkäni vastuuksiin tosi ikävän näköisesti. Tänään työkaverit naureskelivat makeasti kokatessa syntynyttä palovammaani. Nöyryyttävää. Olisi pitänyt sanoa, että haavoituin taistelussa. :)

Nopeana tilannetietona voin kertoa, että suhde jatkuu. Päätöstä punniskeltiin aika huolella, joten nyt on suhteellisen varma olo. Tulevasta ei pitkällä tähtäimellä tiedä kukaan, mutta erosimme maanantai-aamuna ihan onnellisissa tunnelmissa. Tykkään siitä, miten olemme oppineet paremmin puhumaan toisillemme. On avoin ja rehellinen tunnelma. Ehkä tämä kysymys on nyt molempien osalta ainakin hetken aikaa rauhassa ruotimiselta. Palaan tähän vielä...

Yllätyskäänne

Keskiviikkona tapahtui yllätyskäänne. Tai liekö se nyt ollut mitenkään erityisen yllättävä. Oli miten oli, käänne kuitenkin. Lentolippujen "peruutettu" varaus ei ollutkaan peruuntunut, vaan liput olivat veloittuneet ja varaus edelleen voimassa. Tarkistin asian henkilökohtaisesti soittamalla lentoyhtiön iloiselle tanskalaiselle asiakaspalvelijalle. Voimassa oli.

No tästä siis seurauksena se, että tapaamme ennen kuin päätös on tehty, jo ensi viikolla. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella? Onko päätökseen jo luisuttu - kaikki jatkukoon ennallaan - vai onko edessä vielä pitkä peukaloruuvi, loputon keskustelu suhteen plussista ja miinuksista? Pakko myöntää, että en tiedä olenko käänteestä kovinkaan pahoillani. Se toi tietyllä tavalla helpotuksen tilanteeseen. Ei tarvitsekaan vielä päättää, vaan voi 1,5 viikon ajan keskittyä miettimään jotain muuta. Ei tarvitse olla niin hirveän ahdistunut koko ajan.

Jo kuluneiden 1,5 viikon aikana olen havainnut, että minun on erittäin vaikeaa tehdä eropäätöstä. Olen kyllä yrittänyt, ajoittain järkevien neuvojen avulla jo melkein sen tehnytkin, mutta meidän kahden välistä keskustelua en ole uskaltanut viedä päätökseen. Olen muka koko ajan mielessäni tarvinnut lisää harkinta-aikaa. Myönnettäköön, että tämä voi olla merkki siitä, että en halua suhteen päättyvän. Vaikka olen loukkaantunut asioiden saamasta käänteestä, kyllästynyt jatkuvaan vehtaamiseen ja ylipäätään halukas tekemään ratkaisuja, on juuri tätä ratkaisua erittäin vaikeaa tehdä. Vaikealta on myös tuntunut se, että emme enää näkisi, emme koskaan. Se vasta olisi dramaattista.

Ehdin viikon alussa lähettää kuvassa olevan postikortin, jossa on Rion favelan pikkupoikia 1960-luvulla. Tykkään kuvasta! Kirjoitin korttiin, että olen kyllästynyt puhumaan meidän suhteesta, haluaisin pyyhkiä ongelman pöydältä. En oikein itsekään tiedä mitä tarkoitin, ehkä sillä hetkellä olin kallellaan eron suuntaan.

En ole saanut kortista vielä palautetta, mutta riippumatta siitä, jatkuuko suhde vai ei, on lähitulevaisuudessa ehkä turha odottaa ongelmavapaata olotilaa. Joka tapauksessa minulla on muutama kana kynittävänä joko itseni tai toisen osapuolen kanssa, yksin tai yhdessä. Ratkottavaa riittää. Mutta sitä kai elämä aina on. Jatkuvaa ongelmanraikaisua ja osaamisen kehittämistä sillä saralla. Parisuhde on hyvä harjoitusmaasto.

Kipeä sydän

Olin viikonloppuna Tanskassa, mutta en kirjoittanut siitä mitään etukäteen. En oikein keksinyt mitään erityistä sanottavaa. Oli kaikin puolin niin hyvä ja rauhallinen, ei edes kovin jännittynyt fiilis.

Tapahtumien kulku ei ollut oikein odottamani kaltainen. Tai oli ensin kaikin puolin, kunnes sitten lauantai-iltana kävimme nukkumaan ja päädyimmekin puhumaan asioista varsin vakavaan sävyyn. Siinä meni yö ja vielä seuraavakin päivä.

En oikein tiedä miten tämän käänteen pukisi. Erityisesti kaiken hehkutukseni jälkeen se tuntuu hirveän ahdistavalta kertoa. Ensin ajattelinkin, että pidän yllä blogihiljaisuutta, kunnes asia on selvä, mutta nyt tuntuu kuitenkin sillä tapaa kipeältä, että on ihan pakko.

Pohdimme siis pitäisikö suhde päättää.

Syitä on tarpeeksi, ne kaikki juontavat juurensa välimatkasta. Ne ovat syitä, joiden edessä on mahdoton väittää vastaan. Tosin olen itse viimeisen kuukauden aikana alkanut aika yllättävästikin päästä sinuiksi asian kanssa, olen keskittynyt positiivisiin puoliin ja mahdollisuuksiini katsoa välimatkan yli. Ehdin tulla siihen lopputulemaan, että tämä on minulle mahdollista ja antaa hyvin tilaa omalle elämälle, työlle, harrastuksille ja ystäville. Tämä ihmissuhde on tuntunut ihanalta lisältä muuten varsin hyvässä, joskin edelleen aavistuksen yksinäiseltä tuntuvassa elämässäni. Olen jopa ehtinyt aidosti hehkuttaa itselleni uutta, erinomaista elämäntilannettani, sen suomia mahdollisuuksia ja ihanuuksia.

Keskustelu oli siis minulle varsinainen järkytys, en ollut siihen alkuunkaan valmistautunut. Erityisesti, kun asiaa arvioitiin "vasta" viisi viikkoa sitten ja yksimielisen vakaasti päädyimme siihen, että eroamisessa ei ole mitään järkeä, koska emme nähneet mahdollisuutta olla erossa.

Olen aivan suunnattoman pettynyt! Ennen kaikkea itseeni. Erityisesti siitä syystä, että olen jälleen kerran tehnyt virhearvioinnin, joita herra paratkoon minun parisuhdetaipaleellani riittää! Miksi en osaa pitää varaani? Aina sattuu! Tilaisuuksia harkintaan on ollut useita. Ongelmista on puhuttu, mutta olen myös antanut vakuutella itseni siitä, että tämä voi toimia. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä!

Häneenkin olen pettynyt, sillä olisin toivonut hänen tuntevan itsensä paremmin ja tuntevan minua kohtaan syvemmin.

Toisaalta en voi syyttää ketään. Ei tämä helppoa ole ollut, eikä helpoksi muuttuisi.

Olin sunnuntaina varsinainen hermoraunio, mutta onneksi ystäväni oli lähellä ja nosti minut nopeasti muutamilla viisailla sanoilla pahimmasta itsesäälistä. Sain voimaa! Siitä jälleen kerran mitä vilpittömimmät kiitokset. En tiedä mihin hukkaan olisin joutunut, jos ei ympärilläni olisi niin viisaita, hienoja naisia.

Palatessani olikin miehen mieli jo muuttunut ja hän toivoi, että päätös olisi vielä pyörrettävissä. Olihan se ja toisaalta ei tietenkään ollut. Otimme aikalisän.

Palasin eilen aamun ensimmäisellä, klo 06 lähteneellä koneella Helsinkiin. Hermostuksissani heräsin jo kolmelta ja menin kentälle jo kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Check in -tiskin avautumista odotellessa oli aikaa pohtia, mitä helvettiä minä nyt teen. Tulin lopputulemaan, että meidän pitää nähdä mahdollisimman nopeasti uudelleen ja puhua asia halki. Siispä kahden viikon kuluttua päätämme asian lopullisesti. Lennot on jo varattu.

Yritän tällä kertaa olla mahdollisimman järkevä ja pohtia perin pohjin, mikä on omalta kannaltani paras ratkaisu. Viikonlopun keskustelu vaikutti merkittävässä määrin omiin tunteisiini. Olen yhtä aikaa järkyttynyt, pettynyt ja ärtynyt. Miksi asiani eivät voi koskaan, ei sitten niin koskaan, loksahtaa paikalleen? Olen tuomittu epäonnistumaan ihmissuhteissa!

Ai niin, ja oheinen kortti lähti viime viikolla Tanskaan ja sen sisältönä oli lyhyesti referoituna se, miten kaikin puolin hyvällä fiiliksellä olen meidän suhteesta. Miten uskomattoman naivia ja typerää!? Miten hitossa tästäkin suosta nyt taas noustaan?

Romantikkoja ja romatikkoja

Syyskuu on muutaman tunnin kuluttua ohi. Vielä ennen sen päättymistä palaan romantiikka-aiheeseen, johon hassusti päädyttiin aiemman postaukseni kommenteissa. En oikein itsekkään tiedä mitkä piirteet tekevät minusta "ikuisen romantikon", mitä se oikein tarkoittaa, mistä määrittely pitäisi edes aloittaa, mutta yritän.

Ehkä romantiikassa ylipäätään on kyse siitä, että määritelmät eivät kuulu sen piiriin, eikä liioin järkeily. Tunteet, herkkyys, intuitio, mielikuvitus sen sijaan kyllä. Määrittely tappaa ominaisuuden keskeisimmän olemuksen ja siksi sen avaaminen tuntuu jo lähtökohtaisesti ihan kornilta, huippuvaikealta ainakin. Näen itseni romantikkona syystä, että eläytyminen hetkeen, pieniin asioihin ja kokemuksiin (ja miksei isompiinkin), on tärkeintä mitä tiedän. Koen suurta, hyvin myötäsyntyistä tarvetta arjen yläpuolelle nousemiseen, vähästä nauttimiseen, kuvitteluun, fiilistelyyn, tarinoihin, ajoittaiseen liikuttumiseen ja herkistymiseen. Ilman tätä, ei elämäni olisi elämisen arvoista. Tai ainakin se on minun näkökulmastani helposti huumorintajutonta ja ikävää. Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi yksinkertaisista arkipäiväisistä asioista. Siedän kyllä hyvin rutiineja ja jopa nautin niistä (ainakin ajoittain ;)).

Kuvaisin tätä romanttista luonteenpiirrettä mielelläni määreellä "elämän nälkä". Se on omistautumista kaikelle vastaan tulevalle, niin hyvälle kuin huonolle, janoa tuntea syvästi sekä kiitollisuutta olemassaolosta, siitä että saa kokea kaiken - aivan kaiken. Tämä kiitollisuus tosin on usein piilevää, kuten olen aiemminkin kertonut. ;)

Olen pitänyt tätä ominaisuutta myös rasitteena ja jotkut masennuskaudet tai ympäristön suhtautuminen ovat saaneet minut kokonaan tai osin sulkemaan sen pois itsestäni. Olen kuitenkin erilaisten vaiheiden kautta oppinut ymmärtämään, että kyseessä on hyvin olennainen ja positiivinen osa minua, osa persoonallisuuttani ja identiteettiäni. Se on yksi niistä ominaisuuksista joka tekee minusta minut. Enkä voi painaa sitä pois tekemättä itsestäni samalla onnetonta ja paljon ikävämpää ihmistä. Ominaisuus myös autaa minua selviytymään vaikeuksista ja estää minua kyynistymästä niiden edessä, vaikka elämä näyttäytyykin ajoittain aika rumana.

Näistä syistä olen päättänyt sitä vaalia ja kunnioittaa. Aion myös antaa itselleni tilaa kasvaa persoonana, löytää tasapaino ailatelevan kokemusten ja heittäytymisen tarpeen ja kyynisen elämäänkyllästyneen laskelmoinnin välillä niin, että osaisin hyvällä, tasapainoisella ja minulle mahdollisimman rakentavalla tavalla elää omaa elämääni.

Olen huomannut, että tämä ominaisuuden vaikutus saattaa parisuhteessa olla paitsi hyvä, myös huono. Intuitioni on usein vahva, pystyn yleensä eläytymään toisten ihmisten iloihin ja suruihin (tosin ajoittain mennään myös metsään, vaikka tarkoitus on hyvä). Näin ollen voin olla tueksi ja iloksi lähimmilleni, levittää hyvää mieltä. Toisaalta taas ihmiset, jotka kokevat tällaisen intuition uhkaavana tai tungetteluna, eivät tietenkään reagoi siihen positiivisesti. Jotkut saattavat pitää minua typeränä, besservisserinä, ylimielisenä, keskittymiskyvyttömänä haihattelijana, naivina, lapsellisena jne. Olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä tästä. Olen näet aika vakuuttunut siitä, että kyseessä on paras, kaunein ja vilpittömin osa minua.

En ole aivan varma pitääkö Oliverin arvaus romantikkojen vähyydestä paikkaansa. Arvailisin, että samoilla ominaisuuksilla varustettuja ihmisiä voi olla aika paljonkin, mutta ihmiset kanavoivat luonteenpiirrettään eri tavalla tai painavat niitä piiloon. Ylipäätään kaikenlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen tuntuu olevan varsin epämuodikasta tässä maailmankolkassa. Ehkä monien arki ei anna sille edes tilaa.

Yhteenkuuluvaisuuden tunne muihin romantikkoihin on minustakin aivan selvä. Ajoittain elämässä on niin hyvä tuuri, että törmää tällaiseen sukulaissieluun. Se on harvinaista, mutta silloin kolahtaa. Minun kohdallani se on tapahtunut muutaman kerran. Romantikkoystäväni ovat keskenään hyvin erilaisia, monella tapaa myös hyvin erilaisia kuin minä. Tavalla tai toisella kuitenkin kuulumme yhteen. Side on luja.

Uskon tänä vuonna löytäneeni myös yhden uuden sukulaissielun. Poikaystäväni. Siinäpä vasta ilon aihetta kerrakseen!

Kotona 2

Viikonloppu on ohi. Palasin iltapäivällä ystvävien autossa Helsinkiin. Ihana suloisesti hyrräävä auto. Tuntuu taas hyvältä olla kotona. Eilisten juhlien ja puolalaisen vodkan jäljiltä tunsin hienoista krapulaa ja illaksi suunniteltu jumppa oli jätettävä väliin. Sen sijaan siivosin ja tiskasin, pesin pyykkiä. Koti tuntuu paljon kotoisammalta, kun se on siisti. Laitoin siskonpojan kuvan hyllylle kehyksiin. Sopiva ilta kynttiläkauden avaukseen, vaikka villasukat puuttuvat. Ei oteta niitä käyttöön ihan vielä.

Kaivoin perjantaina tapahtuvaa lähtöä varten jo kaikenlaista tavaraa esille, kavereiden tuliaisia, matkavakuutuskortin, passin, metrolipun.

Nyt pystyn ehkä myöntämään sen, mitä olen tässä jo yli viikon hautonut: olen todella peloissani ensi viikonlopun tapaamisesta. Olen hurjan jännittynyt ja odotuksesta mutkalla, mutta samalla pelkään niin paljon, että melkein haluaisin perua koko homman. Tähän vaikuttaa se, että emme ole nähneet kuuteen viikkoon. Puhumme joka päivä puhelimessa, mutta meillä ei yleisesti ottaen ole kovin paljon sanottavaa. Joka kerta kun olemme tavanneet, on kohtaaminen pitkän eron jälkeen ollut vaikeaa. Kun en tiedä miltä se tulee tällä kertaa tuntumaan, olen peloissani.

Tällä kertaa tunteet ovat aivan erilaisella vakavuusasteella kuin ennen, enkä halua tällä kertaa joutua katumaan sitä, että olen siellä ja tunnen niinkuin tunnen. Katuminen on ehkä liioiteltu ilmaisu, mutta aiemmin minulle on tullut ensimmäisen illan aikana vaivautunut olo, ikävä tunne siitä, että ei olisi pitänyt tulla ollenkaan, epävarmuus siitä haluanko/haluammeko tätä nyt ihan oikeasti. Sitten tunne on mennyt ohi ja kaikki on ollut paremmin kuin hyvin, erinomaisesti suorastaan. Aiemmin tämä ei ole ollut niin vakavaa, koska joka kerta olen tavallaan uudelleen tehnyt päätöksen siitä, että tämä jatkuu ja on kaiken vaivan arvoista. En mitenkään jaksaisi käydä sitä keskustelua nyt, haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin, että asiat olisivat luonnollisia ja etenevisivät omalla painollaan, hyvin, onnellisesti. Pelkään kaikkia mahdollisia kyseenalaistuksia.

Erityisesti pelkään itseäni ja pelkoani, että hermostuksissani ja epävarmuuksissani provosoin jonkin karmean kuluttavan tilanteen, kuten minulla on ollut niin usein tapana. Tätä miettiessä tuntuu, että olen impulssiivisuudessani ihan oikeasti aivan kamalan hankala ihminen. Olen itsellenikin hankala kestää. Tunnepuoleni vie elämääni kuin pässiä narussa.

Tässä tämän illan (ehkä aavistuksen korni) teemabiisi, joka on minusta kyllä ihan rehellisesti sanoen tosi hieno kappale: Have A Little Faith In Me

Falling slowly

Oletteko nähneet Once -elokuvan? John Carney on sen ohjannut. Näin sen ehkä vuosi sitten. Kävin muistaakseni Engelin kesäkinossa. Voi tosin olla, että se oli jossain muualla. En ole varma.

Elokuva on vähän epätavallinen rakkaustarina. Hassun söpö. Vaihtoehtomusikaali, joka voitti Oscarin parhaasta laulusta, joka oli Falling Slowly. Tosin ei se, eikä elokuvakaan ensin tehnyt mitään erityistä vaikutusta minuun. Sävelmä on todellakin falling slowly. Aika junnaava melodia, joka ei kamalasti kehity, ja se vielä toistuu elokuvassa useita kertoja.

Sitten luin jostain, että pääosan esittäjät Glen Hansard jaMarketa Irglova aivan oikeasti rakastuivat kuvausten aikana. Siinäpä vasta romanttinen stoori! Kiinnostuin elokuvasta jälkijättöisesti. Muistelin sen kuvia, ja kuuntelin junjunjunnaavaa tunnuskappaletta. Jotain hurjan herkkää siinä on, Oscar-musiikkiraati on erehtymätön. En voi kieltää etteikö kappale olisi jäänyt soimaan päähän.


No nyt on pari julkaisemassa jo toista yhteistä levyään. He esiintyvät nimellä The Swell Season. Levyä voi minusta fanittaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että pari on niin ihanan romanttisesti rakastunut. Tekivät leffan yhdessä ja rakastuivat, nyt tekivät levyn ja rakastavat. Ihanaa! Pitäähän moista onnea tukea. Voihan sen oman onnensa löytää vaikka mistä...

Kas jotain uuden uutta - mut jotain vanhaakin

Olen kirjoittanut 29. syyskuuta 2008 alkaen blogia otsikolla Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Blogi alkoi eräänlaisena itsehoitona kariutuneeseen parisuhteeseen, jonka tulevaisuutta ei oltu tuolloin vielä aivan loppuun asti päätetty. Tavoitteenani oli alunperin käsitellä suhteemme ongelmia blogissa. Toivoin alussa, että olisimme puolueettomalla maaperällä pystyneet tuolloisen kumppanini kanssa kumpikin jakamaan ajatuksiamme riitaantumatta. Alunperin meillä molemmilla oli siis tunnukset blogiin ja tästä muistona vanhassa blogissa onkin yksi kirjoitus myös exältäni.

Alunperin kauniina syntynyt ajatus kuoli nopeasti kokoon ja blogista tuli minun henkilökohtaisen selviytymistaisteluni prosessikuvaus. Suhdekin sitten jouluun mennessä kuopattiin, kaivettiin uuden vuoden tullen uudelleen esiin ja kuopattiin taas - tällä kertaa lopullisesti. Soutamisesta ja huopaamisesta, kolhitusta itsetunnosta ja kaikenlaisista elämänhallinnan paineistako johtuen blogissa kaikui pitkään minun kiukkuinen ääneni. Hankala ero saattaa tehdä ihmisen katkeraksi elämälle ja niin minunkin tapauksessani kävi, kunnes sitten aloin taas päästä kuiville.

Tällä hetkellä olen uudessa tuoreessa suhteessa. Kaukosuhteessa. Tilanne on minulle uusi ja niin on moni muukin asia elämässäni. Uskon, että ajattelutavassani on alkanut tapahtua hiljaista muutosta erityisesti viimeisen 6 kuukauden aikana. Olen aloittanut aikuistumisprosessin. Olen pyrkinyt tietoisesti nauttimaan elämästä ja elämään sitä. Ruikutuksen sijaan.

Tämä Blogspot -blogi on olemassa syystä, että tunsin kesälomalta palattuani konkreettista tarvetta kääntää lehteä. Taustalla oli kyllästyminen vanhan blogin kirjoituksissa vallitsevaan syvällä itsesäälissä vaeltavaan sävyyn, mutta myös halu päästä teknisesti notkeamman Bloggerin käyttäjäksi. Siispä vaihdoin viime viikolla alustaa ja hyvältä tuntuu!

Olen lähes vuoden mittaisen bloggarin taipaleeni aikana kirjoittanut lähinnä itselleni. Olisin yhtä lailla voinut kirjoittaa päiväkirjaa manuaalisesti, kuten olen suurimman osan elämästäni tehnyt, mutta jostain syystä tekstien julkaiseminen on tuntunut hyvältä niiden yksityisestä luonteesta huolimatta. Aiheenani on 80%:ssa kirjoituksista ollut parisuhde, rakkaus tai seksi. Myös ystäväni ja lapsuuden perheeni sekä suhteeni heihin on minulle mieluisa aihe. Seuraan työssäni paljon erilaisia medioita ja luen mielelläni myös erityisesti toimittajien blogeja. Kun silmiini sattuu jotain mielenkiintoista itseäni koskettavaa tai blogini teemaan - ihmissuhteisiin liittyvää, kommentoin sitä mielelläni.

En keksi tänään - tähän alkuun - mitään muuta sanottavaa. Helsingissä on n. 20 C, epävakaista, mutta juuri nyt aurinko paistaa pilvien läpi. Työpäiväni on sopivasti päättymässä, lähdenpä tästä kävellemään kotiinpäin.