Coeur de pirate

Torstai-aamun musavinkkinä, tuhottoman pitkän (mutta myös ajoittain aikamoista flowta sisältävän) keskiviikkopäivän ja useasti huonosti nukutun yön jälkeen: Coeur de pirate.

Se tekee minut tässä harmaassa ja ankeassa syysaamussa niin onnelliseksi. Rakastan sitä!



Ehkä jopa enemmän pidän biisistä Comme des Enfants, mutta kun nyt rakkaudesta kirjoitetaan, niin pakko linkittää tämä suloinen C'etait salement romantique. Todellakin! :)
Coeur de Pirate on kanadalaisen lauluntekijän Béatrice Martinin "bändi". Siis lainausmerkeissä bändi, koska käsittääkseni hän soittaa levyllä kaiken itse ja keikoilla on sitten mukana muitakin.

Tässä Beatricen MySpace -proofiiliin listaamat vaikutteet:

Kundera, Sartre, la Main, l'avenue du Parc, l'hiver, l'été, le noir, le blanc, La cumparsita, l'argentine, l'alaska, la danse moderne, la danse sociale, Banksy, Ghostpatrol, Bernard Emond, Guillaume Vigneault, Malajube, Basquiat, Brigitte Bardot, Aznavour, Megasoid, le tango, Debussy, les Naive New Beaters, The Kooples, Eddie Barclay, Eli B., Justine Masse, la vie sous toutes ses formes, les garçons, les guitaristes qui portent des pull ridicules en concert, Paris, Montréal

Uppoaa meikäläiseen kuin veitsi, suloisesti ja suoraan sydämeen. ;)

Lisää voi lukea täältä: http://www.myspace.com/coeurdepirate#ixzz0zfkcG6bO

Elämä on kivaa!

Tässä on postikorttiprojektini ensimmäinen puhtaasti virtuaalinen tervehdys. Lähetän sen ilahdutukseksi Rakkauden viidakkokirjan Oliverille.

Kortti on ihan tajuttomasti myöhässä, muistan suunnitelleeni sen lähettämistä jo helmikuussa. Sitten en ehtinyt, sitten en löytänyt sopivaa kuvaa, sitten unohdin asian ja tässä se vihdoin on, kun huhtikuu on jo lopuillaan.

Kortti voisi kai olla kauniimpikin, mutta sen viesti on nyt tässä tärkein: Elämä on kivaa!

Oliverilla on ollut vaikea kevät, voitte lukea siitä blogista. Se on minua kovasti pitkin matkaa surettanut. Epätoivo on aina kouraisee sydänalasta ilkeästi, vaikka sen kokijana olisikin ihminen, jota ei ole koskaan tavannut. Oliverin koettelemusten kohdalla minun on ollut syystä tai toisesta hyvin helppo samaistua. Tunnistan paljon itseäni Oliverin tavassa kokea asioita. Uskon, että meissä on ihmisinä jotakin perustavalla tavalla hyvin samankaltaista, vaikka emme ehkä sitä arkipäivässä tunnistaisikaan, samoille laidunmaille sattuessamme.

Toivotan siis tämän kortin myötä Oliverille uskoa siihen, että parempia aikoja kohti mennään. Tsemppiä!

Kortti on (taas) kotoisin isovanhempieni jäämistöstä. En tiedä kyseisistä kisoista sen enempää, mutta päivämäärän perusteella olen ollut tuolloin viittä vaille kuusi vuotias. :)

Missed connections #2

Tribeca Film Festival tuo ensiesitykseen dokumentin aiheesta "Missed Connections" (Ohjaaja/tuottaja onMary Robertson). Kyseessä on keskustelupalsta, jolla ihmiset etsivät toisia sellaisia, jotka ovat kadottaneet tai joita eivät ole koskaan tunteneetkaan, mutta jotka ovat jääneet tavalla tai toisella mieleen. Samaa materiaalia hyödyntää tämä ihana kuvittaja, josta kirjoitin talvipuolella.

Ihana teema; kaukorakkaus ja kaipaus jotain sellaista kohtaan, jota ei ole koskaan oikeasti ollut omassa elämässä, ja sitten aktiivinen toiminta, ilmoitus sen saavuttamiseksi. Dokumentissa on ilmeisesti myös sellaisia, jotka ovat ilmoituksen kautta löytäneet toisensa, avioituneet, perustaneet perheen. Ihanaa! Suhdetta, joka saa alkunsa tällaisesta kohtalonomaisesta yhteenkuuluvuudesta, osaa varmasti aivan erityisellä tavalla pitää arvossa.

Kuva: New York Times via youmissedme.com

Missed Connections

Päädyin ihanaan Missed Connections -blogiin suosikkini A Cup of Jo:n kautta.

Blogissa on pieniä tarinoita kohtaamisista New Yorkissa. Ihmisiä väkijoukoissa, joiden kanssa on jakanut hetken. Ihmisiä, jotka ovat jääneet mieleen, mutta joille ei sitten ole tullutkaan sanotuksi sanaakaan. Näitä tarinoitahan on lähes jokaisen kohdalle sattunut joskus. Tartu hetkeen! -asennetta ei aina saa kaivettua repun pohjalta kiireessä ja arjen turtumuksessa. Sitten jälkeenpäin haluaisikin uskaltaa todeta, että kohtaamisessa tapahtui jotain merkittävää. Arkea suurempaa.

Oheiseen kuvaa liittyy tällainen tarina:

Tuesday, October 6, 2009
-m4w (L train to Manhattan)
You were reading Catch-22 on the subway this morning. I have never seen such a beautiful profile. I wanted to say hi, but then you’d turn towards me and I wouldn’t be able to look at your profile anymore. You were so into your book, I don’t think you noticed me falling in love with you. But I thought I’d ask, just in case.

Taiteilija Sophie Blackall on kuvittanut muistot ihanalla tavalla. Kuvia saa myös ostaa Etsy.com :sta.

Asioita joista pidän: Elokuvat joissa soi please please please

Olen katsonut parin viime kuukauden aikana kaksi elokuvaa, joissa molemmissa soi The Smithsin Please, Please, Please, Let Me Get What I Want. Se on tärkeä kappale.

Molemmista elokuvista olen pitänyt aivan mahdottoman paljon! Tosin ensimmäisen aikana nukahdin, mutta se ei johtunut leffasta. ;D

1. This is England (kuva yllä)
2. (500) Days of Summer

Eivät voisi olla enää erilaisempia keskenään nämä kaksi elokuvaa, mutta silti purevat minuun varmaankin aika samoista syistä. Ovat katkeransuloisia, elämänmakuisia, romanttisiakin siinä mielessä, että niihin liittyy vaikeuksia ja taistelua. Vaikeuksia ei kuitenkaan voiteta, eivätkä henkilöiden ponnistelut tuota toivottua tulosta, kärsimys ei jalosta, mutta opettaa läksyn elämästä. Samaistun elokuvien henkilöihin tavalla tai toisella. Lisäksi pidän kovasti "keltaisen värisistä" eli nostalgisista elokuvista.

JA koska kyseinen kappale on minulle ironisessa apeudessaan TÄRKEÄ, tunnen myötäsyntyistä yhteyttä elokuvien maailmoihin. (Tosin ykkösessä kappale soi vasta lopputeksteissä, mikä seikka yhdessä nukahtamiseni kanssa laittaa "yhteyskokemukseni" aika kyseenalaiseen valoon. ;D )

Arvaan, että mikä tahansa leffa, jossa The Smiths (tai tarkemmin please, please, please...) soi, saisi minut välittömästi pitämään itsestään. Ainakin näitä kahta esimerkkiä suosittelen lämpimästi!

Jäähyväisiä ja eroja

Jäähyväisiä ja eroja on ilmassa. Jos kyllä joitakin yhdistymisiäkin, uusia ja vanhoja. Tässä muutamia tunnelmakuvia ystäväni läksiäisistä, joita vietettiin viikonloppuna. (Valitsin rakeisimmat kuvat, jotta kukaan ei tule vastoin tahtoaan tunnistetuksi täällä) Hän matkusti kauas ja on poissa pitkään. On hyvin todennäköistä, että en tule näkemään häntä moneen vuoteen. Meillä on ollut vähän hankala suhde ja siitä syystä tuntuu kovin vaikealta, että hän lähtee. Tuntuu, että asiat jäävät jälleen kerran puhumatta, leijumaan ilmaan. Toivon kovasti, että hän löytää etsimänsä ja on onnellinen kunnes taas tavataan.

Tähän sopii PJ Harveyn You Said Something, joka on ehkä kaikkein romanttisin biisi minkä tiedän (okei, myönnettäköön, että niitä on monia). Se on kertomus yhdestä elämää suuremmasta muistosta ja olen aina samaistunut siihen aivan suunnattoman paljon. Se on nostanut minua monenmoisissa vaiheissa ja aina sitä kuunnellessa minulle tulee myös ystäväni ja yhteiset seikkailumme mieleen.

A quoi ça sert l'amour?

Tämä teki hyväntuuliseksi tänään. Toivottavasti teidätkin. Ihanan vauhdikas pari. :)

Romantikkoja ja romatikkoja

Syyskuu on muutaman tunnin kuluttua ohi. Vielä ennen sen päättymistä palaan romantiikka-aiheeseen, johon hassusti päädyttiin aiemman postaukseni kommenteissa. En oikein itsekkään tiedä mitkä piirteet tekevät minusta "ikuisen romantikon", mitä se oikein tarkoittaa, mistä määrittely pitäisi edes aloittaa, mutta yritän.

Ehkä romantiikassa ylipäätään on kyse siitä, että määritelmät eivät kuulu sen piiriin, eikä liioin järkeily. Tunteet, herkkyys, intuitio, mielikuvitus sen sijaan kyllä. Määrittely tappaa ominaisuuden keskeisimmän olemuksen ja siksi sen avaaminen tuntuu jo lähtökohtaisesti ihan kornilta, huippuvaikealta ainakin. Näen itseni romantikkona syystä, että eläytyminen hetkeen, pieniin asioihin ja kokemuksiin (ja miksei isompiinkin), on tärkeintä mitä tiedän. Koen suurta, hyvin myötäsyntyistä tarvetta arjen yläpuolelle nousemiseen, vähästä nauttimiseen, kuvitteluun, fiilistelyyn, tarinoihin, ajoittaiseen liikuttumiseen ja herkistymiseen. Ilman tätä, ei elämäni olisi elämisen arvoista. Tai ainakin se on minun näkökulmastani helposti huumorintajutonta ja ikävää. Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi yksinkertaisista arkipäiväisistä asioista. Siedän kyllä hyvin rutiineja ja jopa nautin niistä (ainakin ajoittain ;)).

Kuvaisin tätä romanttista luonteenpiirrettä mielelläni määreellä "elämän nälkä". Se on omistautumista kaikelle vastaan tulevalle, niin hyvälle kuin huonolle, janoa tuntea syvästi sekä kiitollisuutta olemassaolosta, siitä että saa kokea kaiken - aivan kaiken. Tämä kiitollisuus tosin on usein piilevää, kuten olen aiemminkin kertonut. ;)

Olen pitänyt tätä ominaisuutta myös rasitteena ja jotkut masennuskaudet tai ympäristön suhtautuminen ovat saaneet minut kokonaan tai osin sulkemaan sen pois itsestäni. Olen kuitenkin erilaisten vaiheiden kautta oppinut ymmärtämään, että kyseessä on hyvin olennainen ja positiivinen osa minua, osa persoonallisuuttani ja identiteettiäni. Se on yksi niistä ominaisuuksista joka tekee minusta minut. Enkä voi painaa sitä pois tekemättä itsestäni samalla onnetonta ja paljon ikävämpää ihmistä. Ominaisuus myös autaa minua selviytymään vaikeuksista ja estää minua kyynistymästä niiden edessä, vaikka elämä näyttäytyykin ajoittain aika rumana.

Näistä syistä olen päättänyt sitä vaalia ja kunnioittaa. Aion myös antaa itselleni tilaa kasvaa persoonana, löytää tasapaino ailatelevan kokemusten ja heittäytymisen tarpeen ja kyynisen elämäänkyllästyneen laskelmoinnin välillä niin, että osaisin hyvällä, tasapainoisella ja minulle mahdollisimman rakentavalla tavalla elää omaa elämääni.

Olen huomannut, että tämä ominaisuuden vaikutus saattaa parisuhteessa olla paitsi hyvä, myös huono. Intuitioni on usein vahva, pystyn yleensä eläytymään toisten ihmisten iloihin ja suruihin (tosin ajoittain mennään myös metsään, vaikka tarkoitus on hyvä). Näin ollen voin olla tueksi ja iloksi lähimmilleni, levittää hyvää mieltä. Toisaalta taas ihmiset, jotka kokevat tällaisen intuition uhkaavana tai tungetteluna, eivät tietenkään reagoi siihen positiivisesti. Jotkut saattavat pitää minua typeränä, besservisserinä, ylimielisenä, keskittymiskyvyttömänä haihattelijana, naivina, lapsellisena jne. Olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä tästä. Olen näet aika vakuuttunut siitä, että kyseessä on paras, kaunein ja vilpittömin osa minua.

En ole aivan varma pitääkö Oliverin arvaus romantikkojen vähyydestä paikkaansa. Arvailisin, että samoilla ominaisuuksilla varustettuja ihmisiä voi olla aika paljonkin, mutta ihmiset kanavoivat luonteenpiirrettään eri tavalla tai painavat niitä piiloon. Ylipäätään kaikenlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen tuntuu olevan varsin epämuodikasta tässä maailmankolkassa. Ehkä monien arki ei anna sille edes tilaa.

Yhteenkuuluvaisuuden tunne muihin romantikkoihin on minustakin aivan selvä. Ajoittain elämässä on niin hyvä tuuri, että törmää tällaiseen sukulaissieluun. Se on harvinaista, mutta silloin kolahtaa. Minun kohdallani se on tapahtunut muutaman kerran. Romantikkoystäväni ovat keskenään hyvin erilaisia, monella tapaa myös hyvin erilaisia kuin minä. Tavalla tai toisella kuitenkin kuulumme yhteen. Side on luja.

Uskon tänä vuonna löytäneeni myös yhden uuden sukulaissielun. Poikaystäväni. Siinäpä vasta ilon aihetta kerrakseen!

Falling slowly

Oletteko nähneet Once -elokuvan? John Carney on sen ohjannut. Näin sen ehkä vuosi sitten. Kävin muistaakseni Engelin kesäkinossa. Voi tosin olla, että se oli jossain muualla. En ole varma.

Elokuva on vähän epätavallinen rakkaustarina. Hassun söpö. Vaihtoehtomusikaali, joka voitti Oscarin parhaasta laulusta, joka oli Falling Slowly. Tosin ei se, eikä elokuvakaan ensin tehnyt mitään erityistä vaikutusta minuun. Sävelmä on todellakin falling slowly. Aika junnaava melodia, joka ei kamalasti kehity, ja se vielä toistuu elokuvassa useita kertoja.

Sitten luin jostain, että pääosan esittäjät Glen Hansard jaMarketa Irglova aivan oikeasti rakastuivat kuvausten aikana. Siinäpä vasta romanttinen stoori! Kiinnostuin elokuvasta jälkijättöisesti. Muistelin sen kuvia, ja kuuntelin junjunjunnaavaa tunnuskappaletta. Jotain hurjan herkkää siinä on, Oscar-musiikkiraati on erehtymätön. En voi kieltää etteikö kappale olisi jäänyt soimaan päähän.


No nyt on pari julkaisemassa jo toista yhteistä levyään. He esiintyvät nimellä The Swell Season. Levyä voi minusta fanittaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että pari on niin ihanan romanttisesti rakastunut. Tekivät leffan yhdessä ja rakastuivat, nyt tekivät levyn ja rakastavat. Ihanaa! Pitäähän moista onnea tukea. Voihan sen oman onnensa löytää vaikka mistä...

Vill ha dej!

Tänään oli aika pitkä päivä töissä. Aamupäivällä iso seminaari, jonka jälkeen pitkä kokous, pakollisten omien töiden tekemiseen jäi aikaa vasta myöhään iltapäivällä kun toimisto oli jo tyhjenemässä muista. Silti hyvä syksyfiilis. Tekemistä on hirveän paljon, mutta yksi asia kerrallaan. Kyllä tämä tästä.

Luukutin pikku kopissani Kristian Anttilaa, jota en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan hymyilemättä. Meininki saa minut ihme kyllä tekemään myös töitä tehokkaammin.

Tuli kuitenkin mieleen sellainen ajatus (vasta töistä lähtiessä ;)), että en olisi ehkä nykyisen poikaystävän kanssa, jos en olisi mennyt treffeille kuuntelemaan Anttilan keikkaa. Tarinan paradoksi ja opetus sisältyy siihen faktaan, että menin treffeille ihan eri miehen kanssa. :)

Anttila bändeineen soitti keväällä Radio Extremin klubilla Korjaamolla. Sekä treffikumppani että minä olimme supertyytyväisiä siihen, että olimme treffeillä ihmisen kanssa, joka pitää samoista asioista. Totesimme tämän muistaakseni yhteen ääneen. Molemmat mielellämme käymme keikoilla, tosin minä vähemmän kuin hän. Korjaamo on loistava keikkapaikka ja baari. Joimme parit punaviinit ja keskustelimme innostuneesti musiikista ja kariutuneista ihmissuhteista ja ties mistä hölynpölystä. Pakko sanoa, että kyseessä olivat puitteiltaan by far parhaat treffit joilla olen ollut.

Keikkakin oli aivan loistava! Koko bändi oli yhtä maailman söpöintä ja tyylikkäintä ruotsalaispoikaa. Ihania, ei liian raskaita, mutta silti ajateltuja sanoituksia ja innostunutta esiintymistä. Pelleilyä ja hassuja välispiikkejä. Erinomaista lavakarismaa ja sopivasti showmeininkiä. Bändilläkin tuntui olevan hauskaa. Täydellistä. Treffikumppanini kanssa diggailimme molemmat, oli kivaa. Mutta kuinka ollakkaan, maailman söpöintä Anttilaa katsoessani mieleen tuli takiaisen lailla toinen ruotsalainen. Yhdennäköisyys oli - ei ehkä ilmeinen - mutta olemassa. Tai ehkä se ihastuttava ruotsalaisuuden säkenöivän onnellinen energia vei ajatukseni jatkuvasti harhateille. Kaikki laulutkin tuntuivat istuvan niin sopivasti siihen vallattomaan meininkiin, joka meillä oli kahdesti tavatessamme ollut. Jokaikinen biisi kolahti minuun! Oi nej!

No keikan jälkeen ajatukseni olivatkin sitten lopullisesti toisaalla. Ikävä tunnustaa, olin treffeillä mukavan ihmisen kanssa, joka olisi kai ansainnut jakamattoman huomion, mutta minä siirryin aivan toiseen aurinkokuntaan. Minkäs teet, tunteille ei mahda mitään.

Käänteentekevän tästä illasta tekikin se, että itsekin tajusin tilanteen kummallisuuden. Miksi mennä treffeille, jos ajatuksissa viipyy aivan pakkomielteen lailla joku toinen? Päädyin aika nopeasti tekemään valintoja, jotka ovat toistaiseksi osoittautuneet onnistuneiksi. Olisiko näin käynyt, jos ei Anttila olisi tullut Suomeen? Jos realistiseksi heittäydyn, niin kyllä varmaankin olisi ennemmin tai myöhemmin käynyt. Mutta on silti aika romanttista ja hauskaa ajatella, että Anttilalla oli sanansa sanottavana siinä, että päädyimme yhteen.

Siispä: Tack så mycket Kristian Anttila! :D


Tässä teille vielä video, josta voitte itse tarkistaa miten ihania ne ovat:
Vill ha dig

Voiko tälle ketään jäädä kylmäksi? Minä sanon että ei voi!