Thanks for not coming back!

Tämä nauratti tänään keskiviikkona:



Elokuvateatterin vahtimestari heitti katsojan kesken leffanäytöksen ulos. Nainen oli saapunut näytökseen myöhässä ja käyttänyt kännykkää apuna päästäkseen paikalle, istuttuaan hän alkoi lähetellä tekstiviestejä, mikä tietysti häiritsi vieressä istuvia. Nämä valittivat ja kun ei tepsinyt valittivat vahtimestarille ja tämä huomautti tekstailijalle. Kun huomautus ei tepsinyt, pyysi vahtimestari naista poistumaan. Kimpaantuneena saamastaan kohtelusta hän jätti vihaisen viestin vastaajaan. Elokuvateatteri pisti paremmaksi.

Häiriköivään käytökseen törmää eniten suurissa teattereissa, mutta toki joskus pienissäkin. Olimme Tanskassa katsomassa leffaa, kun edessä istunut mies pisti tupakaksi. Ei se minua hirveästi haitannut, mutta olin ihan äimänä siitä itsevarmuudesta, jolla jotkut vaan tulevat ja polttavat leffassa. Ja siis tupakointihan oli tässä tanskalaisteatterissakin kiellettyä. Kukaan ei tosin valittanut miehelle mitään, eikä häntä liioin heitetty ulos. Ihmettelin miten palohälyytin ei pärähtänyt soimaan - ehkä sitä ei ollut.

I'll try anything once

Paluu Tanskasta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä saa minut aina sekaisin koko loppuviikoksi. Olen kuin humalassa, sillä univelka korjaantuu vasta viiveellä. Nytkin oli lähtö junalla kahdeksalta ja edessä tiiviit kaksi päivää kurssitusta. Hotellissa ei pysty nukkumaan, mistä johtuen pää on edelleen ihan pyörällä vaikka on jo torstai.

Viikonloppu sujui hiljaisissa tunnelmissa, kipeä olo ja vesisade pitivät sisätiloissa. Ennakkoon laaditusta leffalistasta toteutuivat Swimming Pool ja Somewhere. Hyvin erilaisia, mutta toisaalta aika samalla tavalla hitaasti kehittyviä ja verkkaisia leffoja molemmat. Pidin kummastakin, mutta tajuntaa ne eivät räjäyttäneet. Suosittelen silti. Erityisesti Somewhere, kuten kaikki muutkin Coppolan leffat sai sympatiani heräämään. Siinä oli niin realistinen, vähän tympeänkin tylsistynyt tunnelma, pieniä huippukohtia, jotka eivät kuitenkaan riitä piristämään verkkaista elämää riittävästi. Ehkä saatte vähän kiinni tunnelmasta, jos kuuntelette tämän Strokesin biisin I'll Try Anything Once, joka on leffan soundtrackillä.



Viikonlopun paras leffa oli sattumalta löytynyt pätkä, joka pyöri Tanskan tv:ssä lauantaina: Rory o'Shea Was Here. Se on tehty jo 2004. Katsomisen arvoinen, pieni, mutta erittäin hyvin tehty leffa ja hyvä teemakin vielä kaiken lisäksi.

Viikonlopun leffalista

Leffojen katseleminen on minun ja poikaystäväni yhteinen harrastus. Ensin se oli pelkästään sohvaperunan harrastus, mutta hän on onnistunut tartuttamaan sen minuunkin ja kivaa on ollut. Olen ehkä viimeisen viiden-kuuden vuoden aikana käynyt luvattoman vähän leffassa. Sitä ennen tuli käytyä enemmän tai vähemmän aktiivisesti niin arkistossa, festareilla kuin tavallisissa teattereissakin. Opiskelujen jälkeen leffat jäivät jotenkin paitsioon. Minulla on siis monen vuoden ajalta ihan hirveän paljon kiinni kurottavaa. Valtava määrä leffoja, jotka "pitää" nähdä, mutta joita en ole nähnyt. Meillä on poikaystävän kanssa onneksi pohjimmiltaan vähän erilainen maku, joten hän ei ihan aina ole nähnyt kaikkia niitä leffoja, jotka minä ehdottomasti haluan nähdä. 

Olen huomenna menossa taas Tanskaan ja olen tehnyt viikonlopun varalle seuraavan listan leffoista, joita haluaisin nähdä juuri nyt. Kaikkia ei tietysti ehdi, mutta on mistä valita. Shortlistasta voidaan neuvotella.

Jonathan Glazerin Birth

Sofia Coppolan Somewhere

François Ozonin Swimming Pool

Debra Granikin Winter's Bone

Sitten minua kiinnostaa tämä pätkä, joka pyörii parhaillaan myös Finnkinon teattereissa: Miral.

A Bout de Souffle

Makasin valtaosan sunnuntaipäivää sängyssä - krapulassa. Krapulasunnuntaisin on loistavaa katsoa telkkaria. Vain tuijottaa random-ohjelmia joita joku muu on puolestasi valinnut. Jos ei miellytä, voi nukahtaa tarpeen tullen ja herätä taas katsomaan seuraavaa.

Teema näytti Goddardin A Bout de Soufflen (suom. Viimeiseen hengenvetoon). Olen nähnyt elokuvan aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut mitään selkeää muistikuvaa siitä, mitä siinä oikein tapahtuu. Uskoisin, että olen joskus mennyt katsomaan sitä arkistoon syystä, että Goddardin elokuvat vaan pitää nähdä ja sitten nukahtanut puolivälissä. =)

Nyt oli hauska katsoa leffaa puhtaasti siksi, että ei ollut mitään parempaakaan tekemistä. Vailla mitään klassikkoihin liittyviä "pitäisi" -paineita. Se oli myös ihan rehellisesti minusta kaikin puolin loistava elokuva. Absurdi ja huvittava, mahtavan vauhdikas. Leffassa oli kiinnostavaa myös se, että 1960 vuoden Pariisi oli siinä niin autenttinen ja tyylikäs. Vaatteet, autot, lehtimyyjät, taksikuskit, kampaukset jne. jne. Katsoin sitä kuin herkkukaupan ikkunaa. Viehättyneenä kaikesta näkemästäni. Pääosassa esiintyvä poikatukkainen Jean Seberg on lapsekkaan valloittava. Jean-Paul Belmondo sekoitus hurmaavaa sydäntenmurskaajarenttua ja  sekopäistä pikkurikollista, joka päätyy tavanomaista isompien asioiden äärelle tapettuaan poliisin.

Kuvassa oleva elokuvan juliste viehättää minua kovasti. Olen käyttänyt sitä alkuvaiheessa myös tämän blogin kuvituksena. Jos sen jostain saisin, niin kehystäisin seinälle. Ihana.

Bande à part, 1964

Kohtauksia Jean-Luc Goddardin Bande á part -leffasta. Nämä on ovat ihania! Ensimmäisen olen muistaakseni linkittänyt kerran aikaisemminkin, mutta vähän eri syistä, biisin takia.

Eat Pray Love

Pakko nähdä Eat Pray Love! :)



Ihan totta, onhan se varmasti ihan täydellistä hömpänpömppää, mutta minä pidän sellaisesta. Ja Julia Robertsistakin pidän kovasti. Niin kovin herkällä ja sympaattisella tavalla, niin kovin karismaattinen nainen. Ja kaikki "elämä takaisin" -voimautumisleffat ovat aina suosikkejani.

Tässä leffan trailerissa puhuttelee myös loistobiisi: Florence and the Machinen Dog Days are Over, joka on kelpo voimautumisbiisi kelle tahansa. Itsekin olen sitä muutaman kerran luukuttanut, kuten ehkä arvata saatatte. :)
Leffan Soundtrack vaikuttaa muutenkin erinomaiselta. Kovasti pidän esim. Eddie Vedderin tekemistä biiseistä ja onhan siellä João ja Bebel Gilbertoakin ja vaikka mitä muuta.

Asioita joista pidän: Big River Man

Katsoimme heinäkuun alussa niin loistavan dokumentin, että haluan sitä kaikille suositella. Big River Man kertoo 52-vuotiaasta slovenialaisesta Martin Strellista ja hänen 65 päivää kestävästä koitoksestaan, kun hän ui Amazon -joen päästä päähän. Dokumentti on John Maringouin käsialaa, joka on myös kuvannut elokuvan käsivaralla. Kertojana on Strellin poika, joka toimii samalla tämän huoltojoukoissa uinnin aikana.

Dokumentti on alussa todella huvittava. Strell on keski-ikäinen, pyylevä, slovenialainen mies, joka näyttää hassulta märkäpuvussa. Lisäksi hän elää ja käyttäytyy kotikaupungissaan kuin rokkitähti, juo paljon viinaa, ajaa kännissä ja osaa englantia varsin auttavasti, mikä on omiaa herättämään katsojassa hilpeyttä.

Varsinaisen uinnin alkaessa ja edistyessä dokumentti saa kuitenkin tummempia sävyjä ja muuttuu aivan uskomattomaksi kuvaukseksi periksiantamattomuudesta ja sitkeydestä, sekä myös katsojaa ärsyttävästä tyhmyydestä, kun Strell oman terveytensä uhalla ei suostu jättämään käsittämättömän vaarallista koitostaan kesken. Jotenkin tarina vie mukanaan ja dokumentin lopussa olin aivan liikuttunut ja herkistynyt kaikkien niiden vastoinkäymisten edessä, joista piittaamatta Strel jatkaa matkaa.

Jotain valtavan sankarillista ja koskettavaa hänen henkilössään on. Ennen Amazonia hän on uinut jo Tonavan, Missisipin ja Yangtzen päästä päähän. Amazonille lähtiessään hän tietää minkälaisia vaaroja on odotettavissa. Rahan vuoksi hän ei koitostaan tee, järjestelyt ovat jopa vaarallisen vaatimattomat.

Alkuperäiseksi motiivikseen hän kertoo tavallisen miehen tarpeen tehdä jotain epätavallista, jotain mistä hänet muistettaisiin. Sittemmin Strellin motoksi on tullut: "swimming for peace, friendship and clean waters".

Minuun Strellin elämänasenne teki lähtemättömän vaikutuksen. Se on sekoitus nöyryyttä, ylpeyttä, rohkeutta, intohimoa omiin saavutuksiin ja sopivasti hulluutta. Elokuvan näkökulmana on pojan isäänsä kohtaan tuntema hyvittuneisuus, rakkaus, ihailu, huoli, kunnioitus ja ärtymyskin. Tunteet välittyvät siinä todella realistisesti. Hieno dokumentti! Katsokaa.

Big River Man -traileri

Wikipedian artikkeli Martin Strellista

USATodayn artikkeli Amazon-uinnista

A Bicyclette

Tämä ilahdutti tänään maanantaina: Ihana Yves Montand ja A Bicyclette -laulu. Voiko olla toista yhtä söpöä kappaletta kuin tämä?!


Törmäsin kappaleeseen pari viikkoa sitten, kun katsoimme ystäväni luona Ensemble - c'est tout -elokuvan (suomalaisittain Kimpassa). Se perustuu Anna Gavaldan romaaniin. Kirja ja tarina ovat molemmat varsin tyhjänpäiväisiä, mutta niissä on niin ihanan onnellinen tunnelma. Sellainen alusta asti selvä vire, että tässä tarinassa on kaikenlaisia surullisia käänteitä, mutta lopussa tulee kaikesta huolimatta käymään aivan mahdottoman hyvin. Itse ole lukenut kirjan takavuosina ja Pariisi -nostalgiassani ahmin sen pikavauhtia. Ystäväni piti myös elokuvasta. Hän on erityisen ihastuttunut mummoihin ja pappoihin, joten elokuva, jossa on ihana mummo sai häneltä täydet pisteet.

Kannattaa siis katsoa ja lukea hyvän mielen elokuvana ja kirjana, unohtaen turhan ryppyotsaisuuden. Tämä Yves Montandin kappale A Bycyclette on siis elokuvan loppumusiikkina ja siitä tulee myös uskomattoman hyvä mieli.

Täältä voitte lukea A Bicyclette -laulun sanat. Jos joku osaa ranskaa vielä vähemmän kuin minä, niin kyseessä on polkupyöräretken kuvaus. :)

Asioita joista pidän: Elokuvat joissa soi please please please

Olen katsonut parin viime kuukauden aikana kaksi elokuvaa, joissa molemmissa soi The Smithsin Please, Please, Please, Let Me Get What I Want. Se on tärkeä kappale.

Molemmista elokuvista olen pitänyt aivan mahdottoman paljon! Tosin ensimmäisen aikana nukahdin, mutta se ei johtunut leffasta. ;D

1. This is England (kuva yllä)
2. (500) Days of Summer

Eivät voisi olla enää erilaisempia keskenään nämä kaksi elokuvaa, mutta silti purevat minuun varmaankin aika samoista syistä. Ovat katkeransuloisia, elämänmakuisia, romanttisiakin siinä mielessä, että niihin liittyy vaikeuksia ja taistelua. Vaikeuksia ei kuitenkaan voiteta, eivätkä henkilöiden ponnistelut tuota toivottua tulosta, kärsimys ei jalosta, mutta opettaa läksyn elämästä. Samaistun elokuvien henkilöihin tavalla tai toisella. Lisäksi pidän kovasti "keltaisen värisistä" eli nostalgisista elokuvista.

JA koska kyseinen kappale on minulle ironisessa apeudessaan TÄRKEÄ, tunnen myötäsyntyistä yhteyttä elokuvien maailmoihin. (Tosin ykkösessä kappale soi vasta lopputeksteissä, mikä seikka yhdessä nukahtamiseni kanssa laittaa "yhteyskokemukseni" aika kyseenalaiseen valoon. ;D )

Arvaan, että mikä tahansa leffa, jossa The Smiths (tai tarkemmin please, please, please...) soi, saisi minut välittömästi pitämään itsestään. Ainakin näitä kahta esimerkkiä suosittelen lämpimästi!

Parhain viikonloppu!

Viikonloppu oli erinomainen. Ei liikaa ohjelmaa, eikä liikaa alkoholia, mutta sopivasti mukavaa tekemistä. Aikaa perheen ja kavereiden kanssa.

Salutorget on kaupungin kaunein kahvila

Tapahtui: siskonpojan nukkuttaminen isänmaallisia (ja muitakin) lauluja laulaen perjantaina. Ystäväaamiainen Bellyssä lauantaina sekä kävely- ja ostoskierros Punavuoressa ja Kaartinkaupungissa, gun powder -tee Salutorgetissa, popcornit ja mainio elokuvaelämys: A Serious Man (suosittelen lämmöllä!), viinilasillinen (tai kaksi) illan päätteeksi, pitkät ja sekavat yöunet. Suklaakonvehteja aamupalaksi sunnuntaina.

Kahvilan menukin on pieni esteettinen elämys

Viikonlopun huipennuksena itsenäisyyspäivän juhlistus ystävän kotona. Olen edelleen tainnoksissa Kalliossa vietetystä illasta. Thairuokaa, joulutorttuja ja pipareita, glögiä ja linnan juhlien loputtomalta tuntuva kättelykierros. Oli kivaa!

Teemabiisinä A Sorious Man -leffassa kummitellut hypnoottisen hieno Jefferson Airplanen Somebody to Love:

Little Miss Sunshine

Katsoimme viikonloppuna todellisen hyvän mielen elokuvan. Eihän se nyt mikään elämää suurempi ollut, mutta siitä tuli lämmin ja onnellinen olo. Lämpimästi suosittelen katsomaan Jonathan Daytonin ja Valerie Farrisin ohjauksen Little Miss Sunshine (2006). Leffa sai aikoinaan Oscarit parhaasta miessivuosasta ja alkuperäiskäsikirjoituksesta, joka onkin aika loistava. Tragikoomista amerikkalaisen unelman saatiiria hieman Raymond Carverin henkeen (ei tosin yhtä synkeä). Elokuvassa hullunkurinen amerikkalainen perhe matkaa romulla volkkarillaan Californiaan lasten missikisoihin toteuttaakseen kuopuksen unelman.

Wikipediasta löytyi muuten sellainen tähdellinen tieto, että perheen auto on Volkswagen Transporter 2 Microbus. Syötävän suloinen!