Eat Pray Love

Pakko nähdä Eat Pray Love! :)



Ihan totta, onhan se varmasti ihan täydellistä hömpänpömppää, mutta minä pidän sellaisesta. Ja Julia Robertsistakin pidän kovasti. Niin kovin herkällä ja sympaattisella tavalla, niin kovin karismaattinen nainen. Ja kaikki "elämä takaisin" -voimautumisleffat ovat aina suosikkejani.

Tässä leffan trailerissa puhuttelee myös loistobiisi: Florence and the Machinen Dog Days are Over, joka on kelpo voimautumisbiisi kelle tahansa. Itsekin olen sitä muutaman kerran luukuttanut, kuten ehkä arvata saatatte. :)
Leffan Soundtrack vaikuttaa muutenkin erinomaiselta. Kovasti pidän esim. Eddie Vedderin tekemistä biiseistä ja onhan siellä João ja Bebel Gilbertoakin ja vaikka mitä muuta.

Sataa lunta, valkoista lunta...

Miten pitkään tätä lumentuloa on jatkunut? Viikko, vähän toista. Täytyy myöntää, että en kyllästy lumisateeseen millään. Tänään ehkä aavistuksenomaisesti otti päähän, kun tarvoin auraamatonta katua matkalaukun ja kassin kanssa, (liikkuminen tulee hankalaksi lumen myötä), mutta jotain auttamattoman romanttista siinä silti on.
Maailma on puhdas ja pehmeä. Iloa ja valoa täynnä!

Kotini edessä oleva puisto on ollut kansoitettu riemukkaista mäenlaskijoita aivan ensimmäisistä lumisista päivistä alkaen. Pienet parveilevat mäessä valoisaan aikaan. Pimeän tullen isommat laskijat vaihtuvat tilalle. Asuntooni kantautuu siis riemukkaita kiljahduksia aamusta iltaan. :)

Laskin mäen viime talvena kaksi kertaa punaisella pulkallani. Se löytyi vintistä edellisten asukkaiden jäämistönä. Molemmat laskut tehtiin keskellä yötä punaviinipäissään. Kiitos laskukumppaneille siviilirohkeudesta. Vauhti oli huumaava!!

En ole vielä näiden lumien aikana ehtinyt mäkeen, mutta olen jo sopinut ensimmäisestä laskusta. Äiti on lupautunut kaveriksi. Laskemme sunnuntaina tai maanantaina Pietarista palattuamme. Toivottavasti lunta piisaa siihen saakka, eikä muutu liian märäksi.

Iltapäivällä koittaa lähtö. Olen varautunut pitkään junamatkaan ja mahdollisiin lumipyryn aiheuttamiin viivästyksiin ottamalla kutimen ja paljon luettavaa mukaan. Tylsää ehtii varmasti tulla joka tapauksessa, mutta eiköhän maisemissakin riitä katselemista. Taistelupari, eli vanhempani, antavat tunnelmaan varmasti oman ehtymättömän lisänsä. ;)

PS. Hei, kaikki te rakkaat, jotka autoilette joulun aikana suuntaan tai toiseen. Please, tehkää se varovasti!

Romantikkoja ja romatikkoja

Syyskuu on muutaman tunnin kuluttua ohi. Vielä ennen sen päättymistä palaan romantiikka-aiheeseen, johon hassusti päädyttiin aiemman postaukseni kommenteissa. En oikein itsekkään tiedä mitkä piirteet tekevät minusta "ikuisen romantikon", mitä se oikein tarkoittaa, mistä määrittely pitäisi edes aloittaa, mutta yritän.

Ehkä romantiikassa ylipäätään on kyse siitä, että määritelmät eivät kuulu sen piiriin, eikä liioin järkeily. Tunteet, herkkyys, intuitio, mielikuvitus sen sijaan kyllä. Määrittely tappaa ominaisuuden keskeisimmän olemuksen ja siksi sen avaaminen tuntuu jo lähtökohtaisesti ihan kornilta, huippuvaikealta ainakin. Näen itseni romantikkona syystä, että eläytyminen hetkeen, pieniin asioihin ja kokemuksiin (ja miksei isompiinkin), on tärkeintä mitä tiedän. Koen suurta, hyvin myötäsyntyistä tarvetta arjen yläpuolelle nousemiseen, vähästä nauttimiseen, kuvitteluun, fiilistelyyn, tarinoihin, ajoittaiseen liikuttumiseen ja herkistymiseen. Ilman tätä, ei elämäni olisi elämisen arvoista. Tai ainakin se on minun näkökulmastani helposti huumorintajutonta ja ikävää. Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi yksinkertaisista arkipäiväisistä asioista. Siedän kyllä hyvin rutiineja ja jopa nautin niistä (ainakin ajoittain ;)).

Kuvaisin tätä romanttista luonteenpiirrettä mielelläni määreellä "elämän nälkä". Se on omistautumista kaikelle vastaan tulevalle, niin hyvälle kuin huonolle, janoa tuntea syvästi sekä kiitollisuutta olemassaolosta, siitä että saa kokea kaiken - aivan kaiken. Tämä kiitollisuus tosin on usein piilevää, kuten olen aiemminkin kertonut. ;)

Olen pitänyt tätä ominaisuutta myös rasitteena ja jotkut masennuskaudet tai ympäristön suhtautuminen ovat saaneet minut kokonaan tai osin sulkemaan sen pois itsestäni. Olen kuitenkin erilaisten vaiheiden kautta oppinut ymmärtämään, että kyseessä on hyvin olennainen ja positiivinen osa minua, osa persoonallisuuttani ja identiteettiäni. Se on yksi niistä ominaisuuksista joka tekee minusta minut. Enkä voi painaa sitä pois tekemättä itsestäni samalla onnetonta ja paljon ikävämpää ihmistä. Ominaisuus myös autaa minua selviytymään vaikeuksista ja estää minua kyynistymästä niiden edessä, vaikka elämä näyttäytyykin ajoittain aika rumana.

Näistä syistä olen päättänyt sitä vaalia ja kunnioittaa. Aion myös antaa itselleni tilaa kasvaa persoonana, löytää tasapaino ailatelevan kokemusten ja heittäytymisen tarpeen ja kyynisen elämäänkyllästyneen laskelmoinnin välillä niin, että osaisin hyvällä, tasapainoisella ja minulle mahdollisimman rakentavalla tavalla elää omaa elämääni.

Olen huomannut, että tämä ominaisuuden vaikutus saattaa parisuhteessa olla paitsi hyvä, myös huono. Intuitioni on usein vahva, pystyn yleensä eläytymään toisten ihmisten iloihin ja suruihin (tosin ajoittain mennään myös metsään, vaikka tarkoitus on hyvä). Näin ollen voin olla tueksi ja iloksi lähimmilleni, levittää hyvää mieltä. Toisaalta taas ihmiset, jotka kokevat tällaisen intuition uhkaavana tai tungetteluna, eivät tietenkään reagoi siihen positiivisesti. Jotkut saattavat pitää minua typeränä, besservisserinä, ylimielisenä, keskittymiskyvyttömänä haihattelijana, naivina, lapsellisena jne. Olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä tästä. Olen näet aika vakuuttunut siitä, että kyseessä on paras, kaunein ja vilpittömin osa minua.

En ole aivan varma pitääkö Oliverin arvaus romantikkojen vähyydestä paikkaansa. Arvailisin, että samoilla ominaisuuksilla varustettuja ihmisiä voi olla aika paljonkin, mutta ihmiset kanavoivat luonteenpiirrettään eri tavalla tai painavat niitä piiloon. Ylipäätään kaikenlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen tuntuu olevan varsin epämuodikasta tässä maailmankolkassa. Ehkä monien arki ei anna sille edes tilaa.

Yhteenkuuluvaisuuden tunne muihin romantikkoihin on minustakin aivan selvä. Ajoittain elämässä on niin hyvä tuuri, että törmää tällaiseen sukulaissieluun. Se on harvinaista, mutta silloin kolahtaa. Minun kohdallani se on tapahtunut muutaman kerran. Romantikkoystäväni ovat keskenään hyvin erilaisia, monella tapaa myös hyvin erilaisia kuin minä. Tavalla tai toisella kuitenkin kuulumme yhteen. Side on luja.

Uskon tänä vuonna löytäneeni myös yhden uuden sukulaissielun. Poikaystäväni. Siinäpä vasta ilon aihetta kerrakseen!

Harmaan sävyjä

Kun viikonloppuna oli hiljaista ja harmaata, otin kuvia itään ja länteen sekä yhden pohjoiseen ja kaksi alas. Viimeiseen kuvaan sattunut pieni hämähäkki oli ehkä heittänyt henkensä kesän puutteessa. Sanokaa mitä sanotte, mutta syksy pukee minusta ehdottomasti Helsinkiä kaikista vuodenajoista parhaiten.

Plus belle la vie

Onpa mennyt epätavallisen monta päivää viimeisestä kirjoituksesta. Näennäissisukas asenteeni ei tuottanut toivottua tulosta ja jouduin olemaan pois töistä. Hyvä niin, kotona ollessa vasta ymmärsin, miten kipeä olen. Kolme päivää kului sängyn pohjalla. Nyt menee jo paremmin, vaikka vähän hutera olo onkin. Ei muuten pitänyt paikkaansa väitteeni, että kipeänä ollessa olen mieluimmin yksin. Kuumeessa ajatukset kiertävät aika ahdistunutta kehää, oli masentunutta ja näin paljon painajaisia. No, kun en muuta jaksanut tehdä, niin ehdin tehdä kaikenlaista ajatustyötä, mm. pohtia ahdistuksia. Se oli kyllä lopulta aika hyvä, sillä pääsin monen asian kanssa sinuiksi ainakin hetkellisesti.

Tein esimerkiksi onnellisuustestin. Katsoin siis YLEn Elämä pelissä -ohjelmaa jonka verkkosivuilla voi testata itsensä ja tuloksen perusteella saada vinkkejä siihen, miten voi nostaa omaa elämänlaatuaan. Kuulostaako huuhaalta? Ehkä, mutta ei se sitä ollut. Ja ihan yleisesti ottaen minusta aivan loistava ohjelma, koska suomalaiset sairastuvat masennukseen useammin kuin muut eurooppalaiset ja jäämme myös useammin työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Eli elämänlaatu ei ole leikinasia, vaikka ohjelmassa aika hassun "tsemppaavasti" siitä puhutaankin, jaetaan onnentaitoharjoitteita jne.

Minä sain testistä aika huonot pisteet. Uskon, että siihen vaikutti testin tekohetken kuumeinen ja masentunut mieleni. Oli vaikea nähdä mitään kovin valoisasti, kun oli niin kipeä olo. Testin antamat harjoitteet sen sijaan olivat ihan yleisellä tasolla kannustavia ja hyödyllisiä ja yritän pitää niitä mielessä. Esimerkiksi omat onnentaitoharjoitteeni ovat: 1. näkökulman vaihtaminen, 2. kiitollisuus, 3. tavoitteet.

Aion siis lisätä optimismia, itseni palkitsemista ja ylpeyden tunnetta pienistä onnistumisista (sen sijaan, että tuskastuisin, kun en saavuta suuria heti huomenna), hyvistä asioista iloitsemista ja toisten auttamista.
Tämä viimeisin liittyy siihen, että yritän olla paitsi apuna ja tukena läheisilleni, myös levittää hyvää mieltä ja iloa ympäristööni. Ajattelu on joutunut tänään testiin jo aika monta kertaa ja olen epäonnistunut surkeasti. Mutta hyvää on ollut se, että heti ikävän ajatuksen jälkeen olen muistanut harjoitteen ja repäissyt itseni ylös kiukusta tai alhosta.

Suosittelen testiä muillekin, se oli hyvä.

Kuva on muuten taas Candy Changin. Siinä vasta kiva ihminen!

PS. Mitä olette mieltä lisäämästäni uudesta toiminnosta SnapShotista, joka avaa puhekuplana tiivistelmän linkkien takana olevasta sisällöstä? Pidin ensin kokeilun arvoisena ideana, mutta nyt on alkanut arveluttaa, näyttää sekavalta. Jos teitäkin ärsyttää, niin otetaan pois. Kaikki tekninen edistys ei aina lisää käytettävyyttä.

Los Angeles, surffarit, pois lentävät linnut ja ihmiset jotka jättävät jäljen

Viime perjantaina järjestin asunnossani hurjat jatkot sekalaiselle ryhmälle erilaisia vaeltajia. Tapahtumat saivat alkunsa elokuvanäytöksestä, oikeammin jo teatterin ulkopuolelta, kehittyen sitten mitä hupaisimpien käänteiden kautta näihin aivan kummallisiin jatkoihin. Kotini on varsin pieni, mutta meitä ahtautui tänne parisenkymmentä. Mukana oli muutama uusi tuttavuus, kauempaa kulkenut taiteilijasielu, mutta mikä ihmeellisintä, myös sellaisia ystäviä, jotka asuvat aivan lähellä, mutta joiden kanssa en ole puhunut pitkään aikaan. Sattumoisin siis päädyimme etääntymisestä huolimatta pikkutunneilla juomaan lämmintä rommia (raakana) minun keittiööni.

Jälleennäkeminen oli myös varsin jännittävä ja erityiskiitos lähteekin illan ihastuttavalle muusalle, joka oli myös tukihenkilönä näiden, ehkä jo aavistuksen vieraiksi muuttuneiden ihmisten keskellä!

No, tämän tarinan jaan siitä syystä, että Spotifyn soittolistalleni oli jäänyt jatkoista ihana muisto, jonka vasta äsken ymmärsin: kuuntelimme Nick Drakea.

Ja kuunnellessani yhtäkkiä muistin myös sen, mikä tuossa perjantai-illassa oli niin merkittävää. Olin sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa tunnen itseni hyväksi, paremmaksi ihmiseksi. Elämä tuntuu tavoittelemisen arvoiselta ja kauniilta kaikkine rosoineen ja rikkinäisine reunoineen. Kiitos siis kuuluu erityisesti myös kahdelle herralle, joilta olen oppinut vuosien varrella paljon ihmisenä olemisesta, luopumisen ja epäonnistumisen vaikeudesta, selviytymisestä, kanssaihmisten kunnioituksesta ja yksinkertaisesti hyvyydestä. He ovat jättäneet minuun jälkensä omalla hiljaisella olemassaolollaan. Vähän haikealta tuntuu se, että nyt kun olen heistä etääntynyt osaan arvostaa paremmin sitä hyvää, mikä minulla oli lähipiirissäni vuosikaudet, vaan ei enää.

Nick Drake kosketti minua ja myös tämä YT-video on minusta aivan mahtava. Onhan siinä muun muassa rantaelämää, surffareita, aallonmurtaja, nopeutettua kuvaa, hassua kuvaa, merkityksetöntä kuvaa, pysäköity auto ja kissoja.

Tunnelmia

Tulin voimautuneena takaisin, vaikka yöunet jäivätkin su-ma välisenä yönä neljään tuntiin ja maanantai oli töissä pitkä ja rankka (kuten koko viikko). Toisaalta nukuin viikonloppuna todella hyvin, tyynesti ja pitkään. On se kumma kun uni asuu kokonaan korvien välissä.

Viikonloppuna oli kyllä osin hurjaa, vaikeaakin, mutta loppupeleissä kuitenkin hienoa. Intiaanikesästä ei tietenkään ollut tietoakaan, vaan helle oli hävinnyt tuuleen. Sen sijaan oli sateista ja paljon kylmempää kuin Helsingissä.

Tässä muutama tunnelmapala, jotka haluan jakaa:

Lauantai-aamu oli yhtä harmaa, kuin pitkät pätkät koko viikonloppua. Taustalla liputus. Arvuuttelin että illan Tanska-Portugali -peli sai isänmaalliset ja jalkapallohullut tanskalaiset vetämään punavalkeat salkoon.

Kävimme lauantaina hassun taidenäyttelyn avajaisissa ja sen jälkeen lounaalla teatterin henkilöstöravintolassa. Oli ehkä mukavin työmaaruokala, jossa olen koskaan käynyt ja hienoin mahdollinen näköala. Ruokakin oli ok. Se katosi nälkäisiin suihin, ennen kuin muistin ottaa kuvan.

Teatterissa oli myös huipputyylikäs ja -hauska kyltitys.



Illalla menimme vanhaan oopperaan katsomaan hassua poikkitaiteellista teosta Tomorrow in a Year, jonka musiikin oli tehnyt The Knife. Siinä oli klassista- ja poplaulua, tanssia, hieno lavastus ja Darvinin Lajien syntyä lainaava teksti. Tosi "outo" kokonaisuus siis. Oli silti aika hauskaa. Jostain osista pidin kovin, toiset olivat kummia tai pysähtyneitä. Yleisössä istui pelkästään nuoria (enimmäkseen ruotsalaisia) hipstereitä. Huipputyylikästä ja vähän huvittavaa siis, en tiedä pitivätkö hekään näkemästän. Ei ollut tyypillistä The Kifea se, ei.

Sunnuntaina valuimme brunssille kulmakuppilaan vasta iltapäivällä. Aurinko paistoi ajoittain, sitten taas satoi ryöpsynä vettä. Todella hassu sää. Kuppila oli huippuviihtyisä. Kirpeästä syystuulesta lannistumatta ulko-ovi oli auki kadulle. Oli hieno myöhäiskesän tunnelma. Jutustelimme siitä, miten hauskaa olisi pitää omaa kahvilaa.

Aamiaisen jälkeen otimme Nyhavnista keltaisen lautan (oikealla) uudelle oopperatalolle toiselle puolelle "jokea". Vasemmalla näkyy muuten teatteritalo ulkoapäin. Sen yläosassa olevassa lasikuutiossa sijaitsi se maailman viihtyisin "työmaaruokala".

Tässä uuden oopperatalon työmaaruokala, joka ylitti edellisen paikan aseistariisuvalla majesteettisuudellaan. Siihen kuului parveke, joka jatkui koko rakennuksen ympäri. Todella fantastisen, henkeäsalpaavan UPEA paikka. Koko rakennus on aivan uskomattoman hieno. Ja aurinkokin alkoi paistaa!

Tässä syy oopperalle tuloon. Ystäväni päästi meidät ylimmälle parvekkeelle, erilaisten valojärjestelmien ja johtojen joukkoon seuraamaan Jevgeni Onegin -esitystä. Kokemus oli aika huikea. Olimme todella, siis ihan TODELLA korkealla, ja siellä oli todella pimeää. Kaiteeseen ei saanut koskea, koska se saattoi laukaista palohälyyttimen. Jouduimme siis tunnustelemaan tiemme perille. Aika jännittävää (luvatonta), jopa pelottavaa, kunnes ajatukseen tottui. Ihan kuin kirjasta tai elokuvasta. Ikimuistoinen kokemus, varsinkin, kun itse oopperakin oli tosi tosi hieno!

Menimme vielä sunnuntain päätteeksi ystävien kanssa Christianshavniin hampurilaisille ja olusille tähän tosi tosi kivaan paikkaan. Kuvan vasempaan laitaan on joku ennättänyt työntää nenänsä.

Kevyesti nousee askel

Olin eilen rakkaan ystävän kanssa limulla. Istuimme parisen tuntia juoruilemassa vähän kaikenlaisista jutuista; tärkeistä ja vähemmän tärkeistä. Keskustelu olisi ollut muuten varsin antoisa, kuten yleensä aina, mutta koska kahvilan terassilla ehkä 50 cm päässä meistä istui utelias vieras mies, kuunnellen sujuvasti kaiken mitä puhuimme, edes teeskentelemättä keskittymistä johonkin toiseen asiaan, päätimme jatkaa yksityiskohtaisempaa keskustelua autossa.

Ystäväni heitti minut kotiin pienellä punaisella autollaan, jonka kernaasti ottaisin omakseni. Autoilu siinä pienessä mobiilissa on kertakaikkinen elämys! Matkalla ja kotioveni eteen pysähdyttyämme sitten puhuimme siitä, mistä olimme tulleet puhumaan, eli suhteista, tai sanotaan se nyt suoraan: miehistä. Kuuntelimme myös erosta toipuvalle sopivan voimautumisbiisin. JA SE ON HIENO!

Molemmilla oli tippa linssissä. Tätä kappaletta voi synkistelevä vastaeronnut kuunnella repeatilla uudelleen ja uudelleen ja tuntea voimauttavaa ylpeyttä siitä, että pärjää. Siis että kaikesta huolimatta on hieno ja voimakas ihminen, jota eivät vaikeat vaiheet niin vain nujerra. Ja siis meikäläinenkin voi erosta yliselvinneen lahjomattomalla ymmärryksellä ihan pelkästä solidaarisuudesta ystävää kohtaan liikuttua kappaleen voimasta kyyneliin.

Parasta tässä kappaleessa on se, että olen aina suhtautunut suoranaisella karsastuksella Scandinavian Music Grouppiin. Parhaaltahan tuntuu se, kun joutuu pyörtämään omat mielipiteensä ja toteamaan olleensa jossakin asiassa väärässä. Tunne on katharttinen, siinä kasvaa ihmisenä. Ja kyllähän SMG puraisi minuun ja kovaa. Biisissähän on aivan loistavat sanat, osaisimpa kirjoittaa itse jotain yhtä hienoa. Ja levynkin nimi: Palatkaa Pariisiin! tietenkin nostalgiasyistä osui ja upposi. Ihan täysillä!

Tässä siis jakoon voimakkaita ja sinnikkäitä ajatuksia: Näin minä vihellän matkallani

Tänään lähti muuten postikortti #2 (kuva yllä). Sekin lähti Tanskaan, tosin toiselle rakkaalle kuin ensimmäinen. Tällä on erityisen lämmin side Norjaan ja siksipä tämä korttivalinta. Kortti on näet ostettu Edward Griegin kotimuseosta Norjasta. Olimme siellä luokkaretkellä kun olin 13. Kortti on ollut jossain vaiheessa jollain seinällä, poistettu teippi on repinyt yläreunaan jäljen.