Kotona 2

Viikonloppu on ohi. Palasin iltapäivällä ystvävien autossa Helsinkiin. Ihana suloisesti hyrräävä auto. Tuntuu taas hyvältä olla kotona. Eilisten juhlien ja puolalaisen vodkan jäljiltä tunsin hienoista krapulaa ja illaksi suunniteltu jumppa oli jätettävä väliin. Sen sijaan siivosin ja tiskasin, pesin pyykkiä. Koti tuntuu paljon kotoisammalta, kun se on siisti. Laitoin siskonpojan kuvan hyllylle kehyksiin. Sopiva ilta kynttiläkauden avaukseen, vaikka villasukat puuttuvat. Ei oteta niitä käyttöön ihan vielä.

Kaivoin perjantaina tapahtuvaa lähtöä varten jo kaikenlaista tavaraa esille, kavereiden tuliaisia, matkavakuutuskortin, passin, metrolipun.

Nyt pystyn ehkä myöntämään sen, mitä olen tässä jo yli viikon hautonut: olen todella peloissani ensi viikonlopun tapaamisesta. Olen hurjan jännittynyt ja odotuksesta mutkalla, mutta samalla pelkään niin paljon, että melkein haluaisin perua koko homman. Tähän vaikuttaa se, että emme ole nähneet kuuteen viikkoon. Puhumme joka päivä puhelimessa, mutta meillä ei yleisesti ottaen ole kovin paljon sanottavaa. Joka kerta kun olemme tavanneet, on kohtaaminen pitkän eron jälkeen ollut vaikeaa. Kun en tiedä miltä se tulee tällä kertaa tuntumaan, olen peloissani.

Tällä kertaa tunteet ovat aivan erilaisella vakavuusasteella kuin ennen, enkä halua tällä kertaa joutua katumaan sitä, että olen siellä ja tunnen niinkuin tunnen. Katuminen on ehkä liioiteltu ilmaisu, mutta aiemmin minulle on tullut ensimmäisen illan aikana vaivautunut olo, ikävä tunne siitä, että ei olisi pitänyt tulla ollenkaan, epävarmuus siitä haluanko/haluammeko tätä nyt ihan oikeasti. Sitten tunne on mennyt ohi ja kaikki on ollut paremmin kuin hyvin, erinomaisesti suorastaan. Aiemmin tämä ei ole ollut niin vakavaa, koska joka kerta olen tavallaan uudelleen tehnyt päätöksen siitä, että tämä jatkuu ja on kaiken vaivan arvoista. En mitenkään jaksaisi käydä sitä keskustelua nyt, haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin, että asiat olisivat luonnollisia ja etenevisivät omalla painollaan, hyvin, onnellisesti. Pelkään kaikkia mahdollisia kyseenalaistuksia.

Erityisesti pelkään itseäni ja pelkoani, että hermostuksissani ja epävarmuuksissani provosoin jonkin karmean kuluttavan tilanteen, kuten minulla on ollut niin usein tapana. Tätä miettiessä tuntuu, että olen impulssiivisuudessani ihan oikeasti aivan kamalan hankala ihminen. Olen itsellenikin hankala kestää. Tunnepuoleni vie elämääni kuin pässiä narussa.

Tässä tämän illan (ehkä aavistuksen korni) teemabiisi, joka on minusta kyllä ihan rehellisesti sanoen tosi hieno kappale: Have A Little Faith In Me

Kevyesti nousee askel

Olin eilen rakkaan ystävän kanssa limulla. Istuimme parisen tuntia juoruilemassa vähän kaikenlaisista jutuista; tärkeistä ja vähemmän tärkeistä. Keskustelu olisi ollut muuten varsin antoisa, kuten yleensä aina, mutta koska kahvilan terassilla ehkä 50 cm päässä meistä istui utelias vieras mies, kuunnellen sujuvasti kaiken mitä puhuimme, edes teeskentelemättä keskittymistä johonkin toiseen asiaan, päätimme jatkaa yksityiskohtaisempaa keskustelua autossa.

Ystäväni heitti minut kotiin pienellä punaisella autollaan, jonka kernaasti ottaisin omakseni. Autoilu siinä pienessä mobiilissa on kertakaikkinen elämys! Matkalla ja kotioveni eteen pysähdyttyämme sitten puhuimme siitä, mistä olimme tulleet puhumaan, eli suhteista, tai sanotaan se nyt suoraan: miehistä. Kuuntelimme myös erosta toipuvalle sopivan voimautumisbiisin. JA SE ON HIENO!

Molemmilla oli tippa linssissä. Tätä kappaletta voi synkistelevä vastaeronnut kuunnella repeatilla uudelleen ja uudelleen ja tuntea voimauttavaa ylpeyttä siitä, että pärjää. Siis että kaikesta huolimatta on hieno ja voimakas ihminen, jota eivät vaikeat vaiheet niin vain nujerra. Ja siis meikäläinenkin voi erosta yliselvinneen lahjomattomalla ymmärryksellä ihan pelkästä solidaarisuudesta ystävää kohtaan liikuttua kappaleen voimasta kyyneliin.

Parasta tässä kappaleessa on se, että olen aina suhtautunut suoranaisella karsastuksella Scandinavian Music Grouppiin. Parhaaltahan tuntuu se, kun joutuu pyörtämään omat mielipiteensä ja toteamaan olleensa jossakin asiassa väärässä. Tunne on katharttinen, siinä kasvaa ihmisenä. Ja kyllähän SMG puraisi minuun ja kovaa. Biisissähän on aivan loistavat sanat, osaisimpa kirjoittaa itse jotain yhtä hienoa. Ja levynkin nimi: Palatkaa Pariisiin! tietenkin nostalgiasyistä osui ja upposi. Ihan täysillä!

Tässä siis jakoon voimakkaita ja sinnikkäitä ajatuksia: Näin minä vihellän matkallani

Tänään lähti muuten postikortti #2 (kuva yllä). Sekin lähti Tanskaan, tosin toiselle rakkaalle kuin ensimmäinen. Tällä on erityisen lämmin side Norjaan ja siksipä tämä korttivalinta. Kortti on näet ostettu Edward Griegin kotimuseosta Norjasta. Olimme siellä luokkaretkellä kun olin 13. Kortti on ollut jossain vaiheessa jollain seinällä, poistettu teippi on repinyt yläreunaan jäljen.

Sunshine Moonlight Good times Boogie!

Huiskishaiskis livahti viikonloppu. Tänään tunnen luissa ja ytimissä aika tehokkaasti sen, että en ole enää niin nuori. Kroppa kaipaa viikonloppuisin lepoa, se ei kestä kaikenlaisia maanisia ideoita. ;) Väsyttää siis hirmuisesti. Ja lihakset ovat syystä jos toisestakin kipeinä: esim. pohkeet ja nilkat autolla ajamisesta, selkä seisomisesta ja koukistelusta, jalat ripeistä askelista.

Perhejuhlat ovat onneksi ohi! Ilma oli mitä aurinkoisin, mökki ei ole koskaan näyttänyt yhtä hyvältä ja hauskalta, vieraat olivat ilmeisen tyytyväisiä. Itse vietin koko päivän keittiön ja tarjoilupöydän välillä, joko esille laittaen tai korjaten. Laskin seisseeni ja hääränneeni pelkästään lauantai-päivän aikana yhtäjaksoisesti melkein 10 tuntia.

Kellon käydessä seitsemää päätin heittää tiskirätin altaaseen. Lähdön hetken oli koitettava aikataulujen kariutumisesta huolimatta ja pakotin lankomiehen lainaamaan autoaan. Huristin 180 km Tampereelle ystäväni puutarhajuhliin. Vaivannäkö kannatti, sillä juhlien puitteet olivat mitä mainioimmat. 30-vuotisen sodan päättymisen kunniaksi juhlien menu oli 1600 -luvun maun mukainen, myös emäntä ja osa vieraista oli pukeutunut ajan hengen tapaan. Ohjelmassa oli mm. varjokuvan piirrustusta. Sodan päättymisen kunniaksi pelattiin katolisten ja protestanttien välinen mölkkyottelu. Juhlavieraat musisoivat omenapuiden alla. Sain myös kohdata yhden ehdottomista kirjallisista idoleistani ihkaelävänä. Illan aikana kuultiin mm. seuraava aivan loistava kappale: Nimismiehen murhe

Herätyskello soitti 5.30 ja lähdin emännän teräksisen kahvin herättämänä paluumatkalle kohti mökkikuntaa. Aikatauluani määritti tuoreiden vanhempien tarkoitus kaasuttaa yöviertaiden kanssa tasan klo 9.00 kohti Muumimaailmaa.

Täytyy myöntää että päätös käväistä Tampereella oli varsin maaninen, mutta kaikin puolin vaivan arvoinen. Vietin paluumatkalla kesän ehkä ikimuistoisimpia hetkiä. Yksin. :) Aurinko nousi metsän takaa ja kuu kumotti suomalaiselle kesäaamulle tyypillisesti vielä korkealla. Pellot olivat sakeana usvasta. Maisema oli epätodellisen kaunis! Luukutin radiota pysyäkseni hereillä ja tietysti hetkeen täydellisesti istuva Jackson Five oli soittolistalla: Blame it on the Boogie!

Täytyy todeta, että tämä oli yksi niitä "tunsin eläväni" -kokemuksia, joihin olen niin koukuttunut. Korvasi täysimääräisesti ja ylikin vauvakutsujen synnyttämän hetkellisen ahdistuksen.