Synkkiä ajatuksia

Voi tätä syksyä. Eihän tästä meinaa tulla yhtään mitään. Olen niin kammottavan kireänä ja stressaantuneena ja väsyneenä koko ajan, että en jaksa enkä halua enää edes puhua poikaystävän kanssa puhelimessa. Ja sepä on kyllä jo jotain - siis harvinaista, lähes epätodellista. Olen käytännössä koko ajan vihainen. Lähinnä syynä ovat työasiat, oma riittämättömyyden ja voimattomuuden tunne, vähäiset onnistumiset ja kokemus siitä, että en pysty vaikuttamaan kokonaisuuteen yhtää pätkää. Ja se, että en ole onnistunut vielä löytämään ulospääsyä ja vaihtoehtoa pattitilanteelle. Ja tietysti tähän vaikuttaa myös se, että olen tehnyt viimeiset pari viikkoa ihan liikaa töitä, en ole päässyt lepäämään viikonloppuina ja olen nukkunut aiva törkeän vähän.

Unettomuus on kyllä ikävintä mitä tiedän, koska se tekee pidemmän päälle koko elämästä ihan helvettiä. Väsyneenä kaikki kuormittavat asiat tuntuvat tuhat kertaa kuormittavammilta ja kaikki mistä voi hermostua ja pahoittaa mielensä, moninkertaistuvat. Väsymyksen myötä tulee myös keskittymiskyvyttömyys, joka tekee kaikkien, aivan pientenkin asioiden suorittamisesta helvetin vaikeita. Ja nekin ihmiset joista oikeasti pitää, ajavat aika helposti raivon partaalle. Lopulta sitä huomaa olevansa aivan hysteerisessä tilassa, sodassa koko maailmaa vastaan.  

Kaipaisin varmaan jotain naurujoogaa tai jotain muuta vapauttavaa ja energiatasoja nostavaa kokemusta, joka päästäisi pahan hengen ulos. Tai sitten kalsarikännejä... Kuka tulisi tänne meikäläisen kanssa vetämään ne, että ei tarvitse yksin sammua sohvalle?

Kuvan olen ottanut elokuun lopussa bussin ikkunasta ollessani matkalla yhden parhaan ystäväni keikalle Paraisille. Taivas oli häkellyttävä, niin kirkas ja niin synkkä, niin lämmin ja niin kylmä yhtä aikaa. Ilta oli muutenkin upea ja ennätin bussissa miettiä paljon omaa elämää ja asioita, niinkuin yleensä ennättää, kun on matkalla jonnekin. Kuva on yksi monista. Valikoin tähän sellaisen, jonka alalaitaan en ole ikuistanut omia varpaitani. Meikällä on aina tapana ottaa kengät pois ja nostaa varpaat siihen ikkunan pienelle reunukselle, jos istun penkissä yksin.

Tässä yksi biisi, jota olen nyt muutaman kerran soittanut repeatilla, kun se on niin tiukka, että sopii erittäin hyvin tähän "tekisi mieli paiskoa kaikki tavarat ja kaataa kirjahylly" -mielentilaan Ane Brun on aivan helvetin hyvä. (kirjotin aika monta kertaa helvetti tähän yhteen päivitykseen).

Plussat ja miinukset

Tässä on tämän päivän saldo. Hyvän ja huonon tuulen käyrä. Plussat ja miinukset. Ensin miinukset, sitten plussat.

- Heräsin neljältä ahdistuneena. Päätä särki, oksetti. Työasiat pyörivät mielessä toista tuntia, kunnes nukahdin hetkeksi uudelleen. Ei, en ole raskaana, vaan tapaan reagoida vatsalla ja unettomuudella stressiin.

- Aamu-tv:ssa oli vieraana Kike Elomaa.

- Kävi ilmi, että minulla ei oltu varattu hyttiä ensi viikonlopun työristeilylle Tallinnaan. Ajatus joutua jakamaan hytti jonkun tuntemattoman kanssa ei naurattanut.

- Luin Anja Alasillan blogia. Ei olisi pitänyt. Alasilta haukkui meidän verkkosivut.

- Huomasin, että minusta on tänä vuonna tullut Stockmann mealsin kanta-asiakas. Tuntui aika ankealta, että käyn siellä alvariinsa ostamassa kotiin mustaan muovikulhoon umpiopakattuja valmisaterioita, joita sitten lämmitän mikrossa.

- Helsingin suhteellisen lauha aamusää muuttui taas päivän aikana jäätävän kylmäksi pyryksi.

+ Muistin aamulla eilen katsomassani elokuvassa olleen lauseen: Elä jokainen päiväsi, kuin sillä olisi tarkoitus. Se antoi puhtia aamun aloitukseen.

+ Alasillan kirjoitus teki kiukkuiseksi, mikä antoi puhtia laittaa tiukka reklamaatioviesti asiassa, joka on ollut vaiheessa jo kuukauden.

+ Söin lounaaksi sushia. Istuin kahvihuoneessa kaksin työkaverin kanssa, josta pidän koko ajan enemmän ja enemmän. Hän on tosi hyvä tyyppi!

+ Olen ollut tupakoimatta jo melkein kaksi kuukautta.

+ Hyvä ystävä soitti. Emme ole puhuneet varmaan kolmeen viikkoon. Molemmilla oli yhtä nihkeä työtilanne. Lupasin mennä keskiviikkona kylään.

+ Sain hytin Tallinnaan.

+ Kotimatkalla ohitin kaksi hassua miestä:
1. jutteli ruotsalaisen teatterin edessä kirkkaan oranssi pipo päässään. Muuten kovin tyylikäs, mutta sitten se oranssi pipo, joka oli kyllä hauska. Se näkyi kauas. Huomasin, että olin taas kiireestä kantapäähän mustissa. Ei ihme että olen niin masentunut koko ajan. Huomenna jotain värikästä päälle.
2. sanoi: "...juokse kotiin", kun kiirehdin reippain askelin ohitseen. Luulin, että puhui minulle, kunnes huomasin jaloissaan minikoiran. Sillä oli päällä maastonvihreä toppatakki, jossa oli huppu, jossa karvareunus. Hullunkurinen näky. Koira oli hihnassa, joten en ymmärrä miten se olisi voinut noin vain juosta kotiin.

+ Stockmann mealsin valmisateria oli hyvä. Myöhemmin tuli vielä uudelleen nälkä. Onneksi olin ostanut myös cuscus-annoksen. Se ei ollut yhtä hyvä, mutta teki tehtävänsä.

+ Kyljet ja pehva vähän hellänä. Eilinen treeni on tehonnut.

+ Illalla alkanut Kallio-sarja vaikuttaa lupaavalta. Sen roskalava -kohtaukset oli kuvattu vanhan kodin edustalla. Tykkään myös siitä, että 22pistepirkkoa soitetaan. Se on hyvänmielen musiikkia. Haikeansuloista onnentunnetta kumpuavaa.


Kuva: Kallio.

Uskottomuus

Olen taas pakosta palannut vanhan tutun uskottomuusaiheen tiimoille. Jos jokin, niin se nostaa minulla karvat pystyyn. En voi pysytellä rauhallisena. Tällä kertaa aihe vielä liippaa läheltä, aivan liian läheltä, vaikka omassa parisuhteessa se ei olekaan (toivon näin) aktualisoitunut. Sanottaneen suoraan, että joulu on pilalla!

Uskottomuudessa on jotain todella halpamaista. Se on niin äärimmäistä itsekkyyttä. Se murskaa toisen ihmisen itsetunnon niin täysin, tuhoaa luottamuksen. Siitä toipuminen vie kuukausia tai vuosia, kaikki eivät toivu koskaan. Kaikkein kovin pala on se, että asiasta toivuttuaan helposti heittäytyy kyyniseksi, elämänhalu ja ilo kaikkoaa. On vaikeaa nähdä asioissa ja ihmisissä hyvää, luottaa edes lähimpiin ystäviin tai perheeseen.

Olen nyt joutunut olkapääksi tässä tilanteessa täysin vastentahtoisesti. Toisaalta velvollisuus pakottaa minut kuuntelemaan. Kuunnellessa on noussut niin kovin paljon kaikenlaisia synkkiä muistoja mieleen. Muistoja viime vuosilta, muistoja omasta lapsuudesta. Täytyy myöntää, että joskus paskan olisi aiheellista antaa painua pohjaan. Kaikenlaisten karvaiden kokemusten sekoittaminen ja pintaan saattaminen, saa elämän tuntumaan taas vastenmieliseltä, vaikka oma elämäntilanne ei sinänsä olisikaan mitään vailla. Masennus tarttuu. Muistan sen jo lapsuudesta.

Olen tukihenkilön roolini kestäessä viime päivien aikana jotenkin oppinut ymmärtämään, että yksi kerta on huomattavasti pienempi paha, kuin usein toistuva uskottomuus, säännöllinen loukkaava käyttäytyminen tai pitkään jatkunut suhde johonkin toiseen. Se vaikuttaa asiasta yli pääsemiseen ja toipumisprosessin kestoon. Ensimmäisen vaihtoehdon pystyy sivuuttamaan helpommin kuin muut. Tärkeintä on huomata, onko kyseessä käyttäytymismalli, toimintatapa jota ei voi muuttaa, sellainen henkilö, jolle ei kannata antaa anteeksi.

Plus belle la vie

Onpa mennyt epätavallisen monta päivää viimeisestä kirjoituksesta. Näennäissisukas asenteeni ei tuottanut toivottua tulosta ja jouduin olemaan pois töistä. Hyvä niin, kotona ollessa vasta ymmärsin, miten kipeä olen. Kolme päivää kului sängyn pohjalla. Nyt menee jo paremmin, vaikka vähän hutera olo onkin. Ei muuten pitänyt paikkaansa väitteeni, että kipeänä ollessa olen mieluimmin yksin. Kuumeessa ajatukset kiertävät aika ahdistunutta kehää, oli masentunutta ja näin paljon painajaisia. No, kun en muuta jaksanut tehdä, niin ehdin tehdä kaikenlaista ajatustyötä, mm. pohtia ahdistuksia. Se oli kyllä lopulta aika hyvä, sillä pääsin monen asian kanssa sinuiksi ainakin hetkellisesti.

Tein esimerkiksi onnellisuustestin. Katsoin siis YLEn Elämä pelissä -ohjelmaa jonka verkkosivuilla voi testata itsensä ja tuloksen perusteella saada vinkkejä siihen, miten voi nostaa omaa elämänlaatuaan. Kuulostaako huuhaalta? Ehkä, mutta ei se sitä ollut. Ja ihan yleisesti ottaen minusta aivan loistava ohjelma, koska suomalaiset sairastuvat masennukseen useammin kuin muut eurooppalaiset ja jäämme myös useammin työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Eli elämänlaatu ei ole leikinasia, vaikka ohjelmassa aika hassun "tsemppaavasti" siitä puhutaankin, jaetaan onnentaitoharjoitteita jne.

Minä sain testistä aika huonot pisteet. Uskon, että siihen vaikutti testin tekohetken kuumeinen ja masentunut mieleni. Oli vaikea nähdä mitään kovin valoisasti, kun oli niin kipeä olo. Testin antamat harjoitteet sen sijaan olivat ihan yleisellä tasolla kannustavia ja hyödyllisiä ja yritän pitää niitä mielessä. Esimerkiksi omat onnentaitoharjoitteeni ovat: 1. näkökulman vaihtaminen, 2. kiitollisuus, 3. tavoitteet.

Aion siis lisätä optimismia, itseni palkitsemista ja ylpeyden tunnetta pienistä onnistumisista (sen sijaan, että tuskastuisin, kun en saavuta suuria heti huomenna), hyvistä asioista iloitsemista ja toisten auttamista.
Tämä viimeisin liittyy siihen, että yritän olla paitsi apuna ja tukena läheisilleni, myös levittää hyvää mieltä ja iloa ympäristööni. Ajattelu on joutunut tänään testiin jo aika monta kertaa ja olen epäonnistunut surkeasti. Mutta hyvää on ollut se, että heti ikävän ajatuksen jälkeen olen muistanut harjoitteen ja repäissyt itseni ylös kiukusta tai alhosta.

Suosittelen testiä muillekin, se oli hyvä.

Kuva on muuten taas Candy Changin. Siinä vasta kiva ihminen!

PS. Mitä olette mieltä lisäämästäni uudesta toiminnosta SnapShotista, joka avaa puhekuplana tiivistelmän linkkien takana olevasta sisällöstä? Pidin ensin kokeilun arvoisena ideana, mutta nyt on alkanut arveluttaa, näyttää sekavalta. Jos teitäkin ärsyttää, niin otetaan pois. Kaikki tekninen edistys ei aina lisää käytettävyyttä.

Lopetan märehtimisen!

Olen kuluttanut aamupäivän lueskelemalla työpaikalleni tulevia kymmeniä sidosryhmiemme julkaisemia lehtiä. Toimistoomme tulevien tavanomaisten sanoma- ja aikakausilehtien lisäksi myös sidosryhmäjulkaisujen läpi kahlaaminen kuuluisi tavallaan työni kuvaan. Luettavaa siis piisaa ja täytyy myöntää, että minulla on kesällä tarjoutunut tähän työajalla lueskeluun mahdollisuus oikeastaan ensimmäisen kerran tänä vuonna. Olen yleisesti ottaen aika heikosti perillä näissä julkaisuissa käydystä keskustelusta, mutta tänä aamuna yritin siis korjata tilannetta.

Ja löytyihän sieltä jotain kiinnostavaakin. Toimihenkilöunionin jukaisemassa Pro -lehdessä oli psykologian tohtori Marja Kokkosen haastattelu, joka herätti mielenkiintoni. Kokkonen väittää, että negatiivisten tunteiden ja kokemusten märehtiminen ja murehtiminen voi olla vaarallista. Se voi aiheuttaa jopa fysiologisia sairauksia. Lisäksi: "Märehtivät nuoret aikuiset kokevat fyysisen terveytensä huonommaksi kuin ne, jotka eivät märehdi," sanoo Kokkonen. Ikävien asioiden hautominen vaikuttaa myös mielenterveyteen - se lisää ahdistusta, vaikka märehtijä kuvitteleekin helpottavansa oloaan ja ymmärtävänsä asioita paremmin. Kokkosen mukaan kyseessä on käyttäytymismalli, jossa märehtijä pakenee omaa vastuutaan tehdä asialle jotain. "Taustalla on avuton käyttäytyminen."

Täytyy sanoa, että vaikka kirjoituksen sävy vähän hymyilyttääkin, niin kuuma veitsi upposi kuitenkin voihin. Kokkonen kehottaa märehtijöitä opettelemaan pois kielteisestä ajattelusta. Kielteisten tunteiden taustalla vaikuttavasta avuttomuudesta poisoppiminen auttaa näkemään asiat neutraalimmin. Siirtyminen ratkaisukeskeisempään elämäntapaan helpottaa myös sosiaalisia suhteita. On tärkeää huomata oman käytöksen rasittavuus ja ero toisten hyväksikäytön ja toisiin turvautumisen välillä.

Tunnistan nämä mainitut piirteet itsessäni hyvin vahvasti. Jos ne eivät liity minuun itseeni tai parisuhteeseeni, liittyvät ne esimerkiksi työhön. Ja nyt kun parisuhde ei ole kielteisessä ajattelussani pinnassa, työ ja minäkuva ovat sitäkin enemmän. Olen siis jatkuvasti jonkin asteisen kielteisen ajattelun - märehtimisen - vankina. Minulla onkin opettelemista myönteisessä ajattelussa ja juuri mainitussa ratkaisukeskeisyydessä. Näen tätä ongelmaa myös lähipiirissäni, (tosin yhä vähemmän nyt, kun ihmiset aikuistuvat, elämän palaset loksahtavat paikalleen ja itsetuntemus kehittyy). Negatiivisesti ajattelevat ihmiset vain ruokkivat toisissaan tätä avuttomuuden auraa, eikä mitään kehitystä tapahdu. Nopean laskutoimituksen perusteella perheessäni ja ystäväpiirissäni parhaiten ovat pärjänneet juuri ne, jotka eivät liikoja märehdi. Täytyy myöntää, että pidän heitä yleisesti ottaen melko epäempaattisina ja itsetuntemukseltaan kehittymättöminä persoonina (sanon tämän kaikella rakkaudella), mutta he ovat aivan varmasti keskimäärin onnellisempia (ja terveempiä) kuin minä ja kaltaiseni märehtijät ja murehtijat. Ainakin he saavat enemmän aikaan.

Kokkosen haastattelusta nousee yksi asia, josta voin antaa itselleni vitsan sijasta päänsilitystä. Apua voi hakea terapiasta ja pahaa oloa voi siirtää paperille. Kielteisiä tunteita on hyvä käsitellä esimerkiksi pitämällä päiväkirjaa. Säännöllisen kirjoittamisen myötä tekstin tekeminen muuttuu neutralisoivaksi prosessiksi ja tekstit muuttuvat myönteisemmiksi. Olen siis päässyt elämänmuutoksessani ainakin yhden askeleen eteenpäin: olen käynyt psykologin juttusilla ja purkanut tuntojani blogissa sen sijaan, että kuormittaisin niillä ystäviäni ylenmäärin. Ja kas, olen ollut ratkaisukeskeinen!