Hasardihommaa

Blogiin kirjoittaminen ei ole oikein maistunut viime viikkoina. Tämä on ehkä ollut aistittavissa verkkaisesta päivitystahdista. Kesämielellä ollaan...

Aamulla kahvihuoneessa pomo tapaili Mikko Alatalon Hasardihommaa -kappaleen sanoja. Jotain siinä laulettiin ylijäämäihmisistä. Kuulosti alatalomaisesti aika loistavalta. Hasardihommaa ei löytynyt YouTubesta, kun äsken etsin, mutta tällainen toinen helmi löytyi: Hervantaan, Hervantaan. Ja on siellä muutakin kuuntelemisen arvoista Mikkoa. Hyvä alku päivälle. Suosittelen.

Saksalaisia vieraita ja keijukaisen mekko

Meillä on töissä iso joukko saksalaisia vieraita. Kukaan ei oikein tiedä mistä ovat ja miksi ovat täällä, mutta ovat ahtautuneet yhteen keskikokoiseen neuvotteluhuoneeseen, vaikka suurinkin olisi heille selvästi liian pieni. Ilmeisesti heitä on tullut ilmoitettua enemmän. Tilassa on silminnähden ahdasta ja kuuma. Hymyilyttää, kun kävelen ohi.
Esitelmät tulkaa tulkki. Se on harvinaista. Yleensä kaikki puhuvat ja ymmärtävät englantia tarpeeksi.


Minulla on tänään suuria vaikeuksia keskittyä työntekoon. Aamupäivän ponnistelun jälkeen aivosähkökäyrän paikalla on pelkkää viivaa. Loman lähestymisen huomaa siinä, että kukaan ei ole kovin tehokas ja kaikki viipyvät mielellään kahvihuoneessa pitkään. Moni elättelee suunnitelmia siitä, että voisivat vetäytyä iltapäiväksi kotiparvekkeelle lueskelemaan kaiken maailman raportteja.

Olen etsinyt verkkokaupoista kivaa kesämekkoa, vaikka minulla ei ole nyt rahaakaan.
Pitkällisen haravoinnin seurauksena olen löytänyt mm. tällaisen äärettömän söpön kesämekon, jota voi tietysti pohjoismaissa käyttää ehkä yhtenä päivänä kesässä.

Valmistaja on brittiläinen Nadinoo ja mekon nimi Pixies dress.

Lisää kivoja vaihtoehtoja: Anthropologie ja All Saints

Nyt on sitten kesäkuu koittanut.

Kittâl 67°39′25″N, 24°54′30″E

Palasin eilen neljän päivän retkeltä Kittilästä (joka on inarinsaameksi Kittâl). Olen ollut Lapissa viimeksi lapsena. Kittilässä en koskaan aikaisemmin. Se oli hienoa. Lunta ja pakkasta, kaamos, hurjan jyrkkiä latuja ja hyvin erikoinen, tai sanotaanko erilainen tunnelma. Viihdyin kovasti hyvin ja nyt toivon kovasti, että taas pian tarjoutuisi tilaisuus mennä uudelleen.

En osaa lasketella alkuunkaan. Enkä mennytkään ollenkaan mäkeen. Levin hiihtokeskuksen mäki oli minulle turhan pitkä, jyrkkä ja pelottava. Ensi kerralla sitten.

Tällä kertaa otin haltuun murtsikkaa. Ensimmäisten hammastenkiristysten jälkeen pääsin rytmiin kiinni ja osasin jopa vähän nauttia lennokkaista laskuista ja joka puolella kropassa tuntuvasta liikunnasta. Edellisestä kerrasta oli kulunut melkein 20 vuotta, joten homma ei luonnistunut aivan vanhastaan. Innostuin kuitenkin. Tätä pitää jatkaa.

Tapasin erästä vanhaa tuttua, jonka näkeminen oli arveluttanut minua etukäteen varsin paljon. Meillä on sillä tapaa vähän erikoinen yhteinen menneisyys, että hän on minulle tuttu peräti kahden entisen poikaystävän kautta. Silloin kun ei tee mieli muistella exiä, ei kannata nähdä myöskään heidän ystäviään. Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin oikein lämmin kohtaaminen. Levijoessa oli virrannut tarpeeksi vettä.

Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja aivan pikkutunneille asti. Havaitsimme, että meillä on harvinaisen samankaltainen elämäntilanne. Olemme molemmat kaukosuhteessa (etäisyyskin on melkein sama), teemme paljon töitä ja olemme eronneet n. vuoden sisällä. Meillä kummallakin tuntui myös olevan aika hyvä ja seestynyt suhde nykyhetkeen. Rauhallinen ja hyvä olo. Ei mitään suuria vastauksia elämän merkityksestä tai suunnasta, mutta tyytyväisyys tehtyihin ja tämänhetkisiin valintoihin. Se oli varsin riemullista. Toivottavasti näemme pian taas.

Tutustuin matkalla myös paremmin kollegoihini, joita oli mukana. Osa heistä on aivan fantastisia, loputkin varsin sympaattisia ihmisiä. Huomasin, että stressaan kaikesta sympatiasta huolimatta kovasti heidän seurassaan, syystä tai toisesta. Se aiheuttaa minussa kiristelyä ja kiukkuisuutta. He ovat leppoisia, mutta monissa tilanteissa hyvin erilaisia kuin minä, mikä ehkä ärsyttää ja vaikeuttaa suhtautumistani. Ehkä totun ajan kuluessa, toimistomme mentaliteettiin. Se tosin vaatii varmasti melkoisesti ajatustyötä ja puhdasta relaamista, pingotuksen unohtamista, ihmisenä kasvamista. Pikku hiljaa.

Kuvan postikortti lähti taas Geneveen tytölle, joka on sittemmin matkustanut Australian auringon alle. Voiko marraskuussa keksiä mitään parempaa?