Joululahja

Nään poikaystävääni seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Siihen on vielä yli kuusi viikkoa aikaa. Hirmuista. Toisaalta olen jo ehtinyt tottua ajatukseen. Onhan näitä pausseja ollut ennenkin ja tämä kyseinen ero on ollut tiedossa jo toukokuusta. Olen nimittäin lähdössä kuukaudeksi matkalle ja sitä on valmisteltu hartaasti ja pitkään.

Koska olemme joulun erossa, päätin ennakoida ja antaa joululahjan jo ennakkoon. Se on By Nordin ihana susilakana (kuvassa). Olen ollut siihen rakastunut jo kauan, ilokseni sain sitten huomata, että poikaystävänikin on. Susi on julmetun kaunis. Voisin katsella sitä tuntikausia.

Uskottomuus

Olen taas pakosta palannut vanhan tutun uskottomuusaiheen tiimoille. Jos jokin, niin se nostaa minulla karvat pystyyn. En voi pysytellä rauhallisena. Tällä kertaa aihe vielä liippaa läheltä, aivan liian läheltä, vaikka omassa parisuhteessa se ei olekaan (toivon näin) aktualisoitunut. Sanottaneen suoraan, että joulu on pilalla!

Uskottomuudessa on jotain todella halpamaista. Se on niin äärimmäistä itsekkyyttä. Se murskaa toisen ihmisen itsetunnon niin täysin, tuhoaa luottamuksen. Siitä toipuminen vie kuukausia tai vuosia, kaikki eivät toivu koskaan. Kaikkein kovin pala on se, että asiasta toivuttuaan helposti heittäytyy kyyniseksi, elämänhalu ja ilo kaikkoaa. On vaikeaa nähdä asioissa ja ihmisissä hyvää, luottaa edes lähimpiin ystäviin tai perheeseen.

Olen nyt joutunut olkapääksi tässä tilanteessa täysin vastentahtoisesti. Toisaalta velvollisuus pakottaa minut kuuntelemaan. Kuunnellessa on noussut niin kovin paljon kaikenlaisia synkkiä muistoja mieleen. Muistoja viime vuosilta, muistoja omasta lapsuudesta. Täytyy myöntää, että joskus paskan olisi aiheellista antaa painua pohjaan. Kaikenlaisten karvaiden kokemusten sekoittaminen ja pintaan saattaminen, saa elämän tuntumaan taas vastenmieliseltä, vaikka oma elämäntilanne ei sinänsä olisikaan mitään vailla. Masennus tarttuu. Muistan sen jo lapsuudesta.

Olen tukihenkilön roolini kestäessä viime päivien aikana jotenkin oppinut ymmärtämään, että yksi kerta on huomattavasti pienempi paha, kuin usein toistuva uskottomuus, säännöllinen loukkaava käyttäytyminen tai pitkään jatkunut suhde johonkin toiseen. Se vaikuttaa asiasta yli pääsemiseen ja toipumisprosessin kestoon. Ensimmäisen vaihtoehdon pystyy sivuuttamaan helpommin kuin muut. Tärkeintä on huomata, onko kyseessä käyttäytymismalli, toimintatapa jota ei voi muuttaa, sellainen henkilö, jolle ei kannata antaa anteeksi.

Jäähyväisiä ja eroja

Jäähyväisiä ja eroja on ilmassa. Jos kyllä joitakin yhdistymisiäkin, uusia ja vanhoja. Tässä muutamia tunnelmakuvia ystäväni läksiäisistä, joita vietettiin viikonloppuna. (Valitsin rakeisimmat kuvat, jotta kukaan ei tule vastoin tahtoaan tunnistetuksi täällä) Hän matkusti kauas ja on poissa pitkään. On hyvin todennäköistä, että en tule näkemään häntä moneen vuoteen. Meillä on ollut vähän hankala suhde ja siitä syystä tuntuu kovin vaikealta, että hän lähtee. Tuntuu, että asiat jäävät jälleen kerran puhumatta, leijumaan ilmaan. Toivon kovasti, että hän löytää etsimänsä ja on onnellinen kunnes taas tavataan.

Tähän sopii PJ Harveyn You Said Something, joka on ehkä kaikkein romanttisin biisi minkä tiedän (okei, myönnettäköön, että niitä on monia). Se on kertomus yhdestä elämää suuremmasta muistosta ja olen aina samaistunut siihen aivan suunnattoman paljon. Se on nostanut minua monenmoisissa vaiheissa ja aina sitä kuunnellessa minulle tulee myös ystäväni ja yhteiset seikkailumme mieleen.

Yllätyskäänne

Keskiviikkona tapahtui yllätyskäänne. Tai liekö se nyt ollut mitenkään erityisen yllättävä. Oli miten oli, käänne kuitenkin. Lentolippujen "peruutettu" varaus ei ollutkaan peruuntunut, vaan liput olivat veloittuneet ja varaus edelleen voimassa. Tarkistin asian henkilökohtaisesti soittamalla lentoyhtiön iloiselle tanskalaiselle asiakaspalvelijalle. Voimassa oli.

No tästä siis seurauksena se, että tapaamme ennen kuin päätös on tehty, jo ensi viikolla. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella? Onko päätökseen jo luisuttu - kaikki jatkukoon ennallaan - vai onko edessä vielä pitkä peukaloruuvi, loputon keskustelu suhteen plussista ja miinuksista? Pakko myöntää, että en tiedä olenko käänteestä kovinkaan pahoillani. Se toi tietyllä tavalla helpotuksen tilanteeseen. Ei tarvitsekaan vielä päättää, vaan voi 1,5 viikon ajan keskittyä miettimään jotain muuta. Ei tarvitse olla niin hirveän ahdistunut koko ajan.

Jo kuluneiden 1,5 viikon aikana olen havainnut, että minun on erittäin vaikeaa tehdä eropäätöstä. Olen kyllä yrittänyt, ajoittain järkevien neuvojen avulla jo melkein sen tehnytkin, mutta meidän kahden välistä keskustelua en ole uskaltanut viedä päätökseen. Olen muka koko ajan mielessäni tarvinnut lisää harkinta-aikaa. Myönnettäköön, että tämä voi olla merkki siitä, että en halua suhteen päättyvän. Vaikka olen loukkaantunut asioiden saamasta käänteestä, kyllästynyt jatkuvaan vehtaamiseen ja ylipäätään halukas tekemään ratkaisuja, on juuri tätä ratkaisua erittäin vaikeaa tehdä. Vaikealta on myös tuntunut se, että emme enää näkisi, emme koskaan. Se vasta olisi dramaattista.

Ehdin viikon alussa lähettää kuvassa olevan postikortin, jossa on Rion favelan pikkupoikia 1960-luvulla. Tykkään kuvasta! Kirjoitin korttiin, että olen kyllästynyt puhumaan meidän suhteesta, haluaisin pyyhkiä ongelman pöydältä. En oikein itsekään tiedä mitä tarkoitin, ehkä sillä hetkellä olin kallellaan eron suuntaan.

En ole saanut kortista vielä palautetta, mutta riippumatta siitä, jatkuuko suhde vai ei, on lähitulevaisuudessa ehkä turha odottaa ongelmavapaata olotilaa. Joka tapauksessa minulla on muutama kana kynittävänä joko itseni tai toisen osapuolen kanssa, yksin tai yhdessä. Ratkottavaa riittää. Mutta sitä kai elämä aina on. Jatkuvaa ongelmanraikaisua ja osaamisen kehittämistä sillä saralla. Parisuhde on hyvä harjoitusmaasto.

Kipeä sydän

Olin viikonloppuna Tanskassa, mutta en kirjoittanut siitä mitään etukäteen. En oikein keksinyt mitään erityistä sanottavaa. Oli kaikin puolin niin hyvä ja rauhallinen, ei edes kovin jännittynyt fiilis.

Tapahtumien kulku ei ollut oikein odottamani kaltainen. Tai oli ensin kaikin puolin, kunnes sitten lauantai-iltana kävimme nukkumaan ja päädyimmekin puhumaan asioista varsin vakavaan sävyyn. Siinä meni yö ja vielä seuraavakin päivä.

En oikein tiedä miten tämän käänteen pukisi. Erityisesti kaiken hehkutukseni jälkeen se tuntuu hirveän ahdistavalta kertoa. Ensin ajattelinkin, että pidän yllä blogihiljaisuutta, kunnes asia on selvä, mutta nyt tuntuu kuitenkin sillä tapaa kipeältä, että on ihan pakko.

Pohdimme siis pitäisikö suhde päättää.

Syitä on tarpeeksi, ne kaikki juontavat juurensa välimatkasta. Ne ovat syitä, joiden edessä on mahdoton väittää vastaan. Tosin olen itse viimeisen kuukauden aikana alkanut aika yllättävästikin päästä sinuiksi asian kanssa, olen keskittynyt positiivisiin puoliin ja mahdollisuuksiini katsoa välimatkan yli. Ehdin tulla siihen lopputulemaan, että tämä on minulle mahdollista ja antaa hyvin tilaa omalle elämälle, työlle, harrastuksille ja ystäville. Tämä ihmissuhde on tuntunut ihanalta lisältä muuten varsin hyvässä, joskin edelleen aavistuksen yksinäiseltä tuntuvassa elämässäni. Olen jopa ehtinyt aidosti hehkuttaa itselleni uutta, erinomaista elämäntilannettani, sen suomia mahdollisuuksia ja ihanuuksia.

Keskustelu oli siis minulle varsinainen järkytys, en ollut siihen alkuunkaan valmistautunut. Erityisesti, kun asiaa arvioitiin "vasta" viisi viikkoa sitten ja yksimielisen vakaasti päädyimme siihen, että eroamisessa ei ole mitään järkeä, koska emme nähneet mahdollisuutta olla erossa.

Olen aivan suunnattoman pettynyt! Ennen kaikkea itseeni. Erityisesti siitä syystä, että olen jälleen kerran tehnyt virhearvioinnin, joita herra paratkoon minun parisuhdetaipaleellani riittää! Miksi en osaa pitää varaani? Aina sattuu! Tilaisuuksia harkintaan on ollut useita. Ongelmista on puhuttu, mutta olen myös antanut vakuutella itseni siitä, että tämä voi toimia. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä!

Häneenkin olen pettynyt, sillä olisin toivonut hänen tuntevan itsensä paremmin ja tuntevan minua kohtaan syvemmin.

Toisaalta en voi syyttää ketään. Ei tämä helppoa ole ollut, eikä helpoksi muuttuisi.

Olin sunnuntaina varsinainen hermoraunio, mutta onneksi ystäväni oli lähellä ja nosti minut nopeasti muutamilla viisailla sanoilla pahimmasta itsesäälistä. Sain voimaa! Siitä jälleen kerran mitä vilpittömimmät kiitokset. En tiedä mihin hukkaan olisin joutunut, jos ei ympärilläni olisi niin viisaita, hienoja naisia.

Palatessani olikin miehen mieli jo muuttunut ja hän toivoi, että päätös olisi vielä pyörrettävissä. Olihan se ja toisaalta ei tietenkään ollut. Otimme aikalisän.

Palasin eilen aamun ensimmäisellä, klo 06 lähteneellä koneella Helsinkiin. Hermostuksissani heräsin jo kolmelta ja menin kentälle jo kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Check in -tiskin avautumista odotellessa oli aikaa pohtia, mitä helvettiä minä nyt teen. Tulin lopputulemaan, että meidän pitää nähdä mahdollisimman nopeasti uudelleen ja puhua asia halki. Siispä kahden viikon kuluttua päätämme asian lopullisesti. Lennot on jo varattu.

Yritän tällä kertaa olla mahdollisimman järkevä ja pohtia perin pohjin, mikä on omalta kannaltani paras ratkaisu. Viikonlopun keskustelu vaikutti merkittävässä määrin omiin tunteisiini. Olen yhtä aikaa järkyttynyt, pettynyt ja ärtynyt. Miksi asiani eivät voi koskaan, ei sitten niin koskaan, loksahtaa paikalleen? Olen tuomittu epäonnistumaan ihmissuhteissa!

Ai niin, ja oheinen kortti lähti viime viikolla Tanskaan ja sen sisältönä oli lyhyesti referoituna se, miten kaikin puolin hyvällä fiiliksellä olen meidän suhteesta. Miten uskomattoman naivia ja typerää!? Miten hitossa tästäkin suosta nyt taas noustaan?

Jälkikirjoitus

Tänään tapahtui aika merkillinen juttu. Olin ehkä jossain syvällä mielessä varautunut johonkin, en tiedä itsekään mihin, mutta tätä en osannut odottaa.

Sain sähköpostissa blogiin tarkoitetun (näin ymmärsin) tekstin exältä. Se oli lähetetty eilen, mutta koska sähköpostini jumitti eilisen illan, niin luin sen vasta aamupäivällä töissä. Päivä johon tekstissä viitataan on siis 1.9.09.

Hassua kyllä joudun nyt varmaankin myöntämään, että taisin tehdä ajoituksessa virheen, vaikka olen yleensä tarkka päivämäärien kanssa. "Vuosipäivä" oli eilen. Se oli kaksi viikkoa syntymäpäivän jälkeen ja siitä viikon kuluttua tapahtui muutto. No whatever, eihän sillä tosiaan mitään merkitystä ole.

Olen työpäivän aikana ehtinyt pohtia pitäisikö julkaista kirjoitus vai ei. Tavallaan se ei minusta enää kuulu tähän juttuun ja ensimmäinen reaktioni olikin, että MUA EI KIINNOSTA!!! Tunsin siis ärtymystä. Kuulumisten kertominen kysymättä on tavallaan yhtä kiusallista tällaisissa vielä nihkeissä ihmissuhteissa, kuin se, että sattumalta törmää kadulla, vaikka ei haluaisi. Parempi olisi, jos ei kuulisi mitään. Itseasiassa törmäämisestä puheenollen uskon, että näimme toisemme kaukaa viime perjantaina. Kuitenkin niin kaukaa, että tervehtiminen ei ollut mitenkään välttämätöntä. Onneksi.

No, olen siis pohtinut julkaisemista siitä syystä, että pidän sulkeutuvista ympyröistä, enkä arvosta sensuuria. Toisaalta taas tuntui vähän vastenmieliseltä julkaista se tässä blogissa, koska jos lehti on kääntynyt, niin se pitää pitää käänettynä. "Kuole menneisyydelle..." ja niin edespäin. En oikein pysty hyväksymään sitä ajatusta, että täällä minun blogissani, näiden tekstien joukossa olisi jotain vierasta ja ikäviä tunteita herättävää, sellaista jota en halua muistella.

Siispä päätin julkaista kirjoituksen vanhassa blogissa (kirjoittajan luvalla). Jos/kun lukijaa kiinnostaa mitä exälleni kuuluu, niin voitte käydä lukemassa sen täältä.

En aio tässä analysoida kirjoitusta sen enempää. Sanon vain, että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin näen, että exäni on haurain ihminen, johon olen koskaan tutustunut. Ja uskon, että juuri kaikki piiloon ajettu herkkyys minua alunperin hänessä viehätti. Minusta se kaikkea inhimillistä heikkoutta ja myös herkkyyttä kohtaan tunnettu vastenmielisyys, johon teksti nytkin viittaa on pelkoa. Sellaista pelkoa olla oma itsensä, jota en itse haluaisi kantaa mukanani. Helpompi on tunnistaa heikkoutensa ja haavoittuvaisuutensa, silloin paremmin tietää vahvuutensakin. Mutta tämä on minun tulkintani. Saa kommentoida, jos on eri mieltä. :)

Kohta tulee yksi ihana tyttö tänne tyhjentämään kanssani punkkupänikän pohjia. Jee!

Vuosi takana

Laskeskelin, että perjantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun (alunperin) erosin edellisestä poikaystävästäni. Eropäätöksen jälkeen kului vielä viikko ja hän jo muutti asunnosta pois. Kaikki tapahtui kovin nopeasti. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, ehkä juuri tästä syystä paniikki olikin mekoinen. Tuntui, että maailma romahtaa siihen paikkaan.

Vietin tuon ensimmäisen viikonlopun ystäväni vanhempien luona Keski-Suomessa. Jään saamastani huolenpidosta ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ilman sitä olisikin voinut käydä hullusti. Muistelimme tätä viikonvaihdetta ystäväni kanssa eilen. Sain kriisin koittaessa apua yllättävältä taholta - emme olleet niin kovin läheisiä vielä silloin, mutta tämä pelastusoperaatio hitsasi meidät yhteen, toivottavasti lopullisesti. :) Kun on kerran ollut toisen ihmisen edessä kaikki panssarit alhaalla, ilman mitään kykyä kontrolliin ja estoihin, syntyy voimakas side. Suuri luottamus. Se olikin parasta, mitä ero poiki. Löysin sukulaissielun.

Matkaani ovat toki vuoden aikana keventäneet monet muutkin. Hienointa on, että niin monet lämpimät ja ihanat ihmiset ovat löytyneet rinnalle uudelleen, juuri kovimmat koetuksen hetkellä.

On hassua ajatella, että olen jo vuoden verrana asunut tässä asunnossa yksin. En tiedä olenko oikein kotiutunut siihen. Tavarat ovat vuodessa asettuneet omille uusille paikoilleen, omat reittini ovat vakiintuneet, talo ja alue on omani, mutta ei tämä silti edelleenkään kovin kodilta tunnu. Ei se silti tunnu "meidänkään" kodiltamme, yhteinen se ehti olla kuitenkin suhteellisen vähän aikaa, enemmän tämä on MINUN, minun yksin. Ja mitä pidempi aika kuluu, sitä enemmän kotia kartoittavat ja kuvittavat minun henkilökohtaiset, menneisyydestä vapaat muistoni. Kaipa tämä kodiksi muuttuu, viimeistään silloin kun muutan pois ja uusi koti tuntuu aluksi vieraalta. Silloinhan sitä aina jonkin aikaa kaipaa vahvasti vanhaan paikkaan.

Ei kai tämänkaltaisella vuosipäivällä muuten olisi merkitystä, mutta minusta on aina hyvä vähän nollata asioita, kun niistä on kulunut aikaa, miettiä tapahtuneita asioita, omaa kehitystä jne. Entisen suhteen pohdinta saa minut aina aika alavireiseksi, mutta se ei mielestäni poissulje pohdinnan tarpeellisuutta, erityisesti, jos se saa muistamaan, että kaikki on hyvin. Ja nyt kaikki on kyllä aika hyvin, ja olen selvinnyt erosta yli - no, vähintäänkin hyvin!

Kirjoitin viime keväänä erään yhteydenpitosotkun yhteydessä blogiin aika hyvän lauseen. En muista/tiedä mistä se on peräisin, mutta toistan sen tässä. Yritän muistaa tämän aina, kun turhan ikävät muistot hiipivät mieleen. Katkeruus on pannassa:

"Kuole menneisyydelle joka hetki. Et tarvitse sitä. Käsittele sitä vain, jos se on nykyisyyden kannalta ehdottoman merkityksellistä."

Teemabiisinä herkkä ja hieno Cat Powerin (feat. Yoko Ono): Revelations


Lisäys 2.9.09: Vuosipäivä

Kevyesti nousee askel

Olin eilen rakkaan ystävän kanssa limulla. Istuimme parisen tuntia juoruilemassa vähän kaikenlaisista jutuista; tärkeistä ja vähemmän tärkeistä. Keskustelu olisi ollut muuten varsin antoisa, kuten yleensä aina, mutta koska kahvilan terassilla ehkä 50 cm päässä meistä istui utelias vieras mies, kuunnellen sujuvasti kaiken mitä puhuimme, edes teeskentelemättä keskittymistä johonkin toiseen asiaan, päätimme jatkaa yksityiskohtaisempaa keskustelua autossa.

Ystäväni heitti minut kotiin pienellä punaisella autollaan, jonka kernaasti ottaisin omakseni. Autoilu siinä pienessä mobiilissa on kertakaikkinen elämys! Matkalla ja kotioveni eteen pysähdyttyämme sitten puhuimme siitä, mistä olimme tulleet puhumaan, eli suhteista, tai sanotaan se nyt suoraan: miehistä. Kuuntelimme myös erosta toipuvalle sopivan voimautumisbiisin. JA SE ON HIENO!

Molemmilla oli tippa linssissä. Tätä kappaletta voi synkistelevä vastaeronnut kuunnella repeatilla uudelleen ja uudelleen ja tuntea voimauttavaa ylpeyttä siitä, että pärjää. Siis että kaikesta huolimatta on hieno ja voimakas ihminen, jota eivät vaikeat vaiheet niin vain nujerra. Ja siis meikäläinenkin voi erosta yliselvinneen lahjomattomalla ymmärryksellä ihan pelkästä solidaarisuudesta ystävää kohtaan liikuttua kappaleen voimasta kyyneliin.

Parasta tässä kappaleessa on se, että olen aina suhtautunut suoranaisella karsastuksella Scandinavian Music Grouppiin. Parhaaltahan tuntuu se, kun joutuu pyörtämään omat mielipiteensä ja toteamaan olleensa jossakin asiassa väärässä. Tunne on katharttinen, siinä kasvaa ihmisenä. Ja kyllähän SMG puraisi minuun ja kovaa. Biisissähän on aivan loistavat sanat, osaisimpa kirjoittaa itse jotain yhtä hienoa. Ja levynkin nimi: Palatkaa Pariisiin! tietenkin nostalgiasyistä osui ja upposi. Ihan täysillä!

Tässä siis jakoon voimakkaita ja sinnikkäitä ajatuksia: Näin minä vihellän matkallani

Tänään lähti muuten postikortti #2 (kuva yllä). Sekin lähti Tanskaan, tosin toiselle rakkaalle kuin ensimmäinen. Tällä on erityisen lämmin side Norjaan ja siksipä tämä korttivalinta. Kortti on näet ostettu Edward Griegin kotimuseosta Norjasta. Olimme siellä luokkaretkellä kun olin 13. Kortti on ollut jossain vaiheessa jollain seinällä, poistettu teippi on repinyt yläreunaan jäljen.

Kas jotain uuden uutta - mut jotain vanhaakin

Olen kirjoittanut 29. syyskuuta 2008 alkaen blogia otsikolla Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Blogi alkoi eräänlaisena itsehoitona kariutuneeseen parisuhteeseen, jonka tulevaisuutta ei oltu tuolloin vielä aivan loppuun asti päätetty. Tavoitteenani oli alunperin käsitellä suhteemme ongelmia blogissa. Toivoin alussa, että olisimme puolueettomalla maaperällä pystyneet tuolloisen kumppanini kanssa kumpikin jakamaan ajatuksiamme riitaantumatta. Alunperin meillä molemmilla oli siis tunnukset blogiin ja tästä muistona vanhassa blogissa onkin yksi kirjoitus myös exältäni.

Alunperin kauniina syntynyt ajatus kuoli nopeasti kokoon ja blogista tuli minun henkilökohtaisen selviytymistaisteluni prosessikuvaus. Suhdekin sitten jouluun mennessä kuopattiin, kaivettiin uuden vuoden tullen uudelleen esiin ja kuopattiin taas - tällä kertaa lopullisesti. Soutamisesta ja huopaamisesta, kolhitusta itsetunnosta ja kaikenlaisista elämänhallinnan paineistako johtuen blogissa kaikui pitkään minun kiukkuinen ääneni. Hankala ero saattaa tehdä ihmisen katkeraksi elämälle ja niin minunkin tapauksessani kävi, kunnes sitten aloin taas päästä kuiville.

Tällä hetkellä olen uudessa tuoreessa suhteessa. Kaukosuhteessa. Tilanne on minulle uusi ja niin on moni muukin asia elämässäni. Uskon, että ajattelutavassani on alkanut tapahtua hiljaista muutosta erityisesti viimeisen 6 kuukauden aikana. Olen aloittanut aikuistumisprosessin. Olen pyrkinyt tietoisesti nauttimaan elämästä ja elämään sitä. Ruikutuksen sijaan.

Tämä Blogspot -blogi on olemassa syystä, että tunsin kesälomalta palattuani konkreettista tarvetta kääntää lehteä. Taustalla oli kyllästyminen vanhan blogin kirjoituksissa vallitsevaan syvällä itsesäälissä vaeltavaan sävyyn, mutta myös halu päästä teknisesti notkeamman Bloggerin käyttäjäksi. Siispä vaihdoin viime viikolla alustaa ja hyvältä tuntuu!

Olen lähes vuoden mittaisen bloggarin taipaleeni aikana kirjoittanut lähinnä itselleni. Olisin yhtä lailla voinut kirjoittaa päiväkirjaa manuaalisesti, kuten olen suurimman osan elämästäni tehnyt, mutta jostain syystä tekstien julkaiseminen on tuntunut hyvältä niiden yksityisestä luonteesta huolimatta. Aiheenani on 80%:ssa kirjoituksista ollut parisuhde, rakkaus tai seksi. Myös ystäväni ja lapsuuden perheeni sekä suhteeni heihin on minulle mieluisa aihe. Seuraan työssäni paljon erilaisia medioita ja luen mielelläni myös erityisesti toimittajien blogeja. Kun silmiini sattuu jotain mielenkiintoista itseäni koskettavaa tai blogini teemaan - ihmissuhteisiin liittyvää, kommentoin sitä mielelläni.

En keksi tänään - tähän alkuun - mitään muuta sanottavaa. Helsingissä on n. 20 C, epävakaista, mutta juuri nyt aurinko paistaa pilvien läpi. Työpäiväni on sopivasti päättymässä, lähdenpä tästä kävellemään kotiinpäin.