Plussat ja miinukset

Tässä on tämän päivän saldo. Hyvän ja huonon tuulen käyrä. Plussat ja miinukset. Ensin miinukset, sitten plussat.

- Heräsin neljältä ahdistuneena. Päätä särki, oksetti. Työasiat pyörivät mielessä toista tuntia, kunnes nukahdin hetkeksi uudelleen. Ei, en ole raskaana, vaan tapaan reagoida vatsalla ja unettomuudella stressiin.

- Aamu-tv:ssa oli vieraana Kike Elomaa.

- Kävi ilmi, että minulla ei oltu varattu hyttiä ensi viikonlopun työristeilylle Tallinnaan. Ajatus joutua jakamaan hytti jonkun tuntemattoman kanssa ei naurattanut.

- Luin Anja Alasillan blogia. Ei olisi pitänyt. Alasilta haukkui meidän verkkosivut.

- Huomasin, että minusta on tänä vuonna tullut Stockmann mealsin kanta-asiakas. Tuntui aika ankealta, että käyn siellä alvariinsa ostamassa kotiin mustaan muovikulhoon umpiopakattuja valmisaterioita, joita sitten lämmitän mikrossa.

- Helsingin suhteellisen lauha aamusää muuttui taas päivän aikana jäätävän kylmäksi pyryksi.

+ Muistin aamulla eilen katsomassani elokuvassa olleen lauseen: Elä jokainen päiväsi, kuin sillä olisi tarkoitus. Se antoi puhtia aamun aloitukseen.

+ Alasillan kirjoitus teki kiukkuiseksi, mikä antoi puhtia laittaa tiukka reklamaatioviesti asiassa, joka on ollut vaiheessa jo kuukauden.

+ Söin lounaaksi sushia. Istuin kahvihuoneessa kaksin työkaverin kanssa, josta pidän koko ajan enemmän ja enemmän. Hän on tosi hyvä tyyppi!

+ Olen ollut tupakoimatta jo melkein kaksi kuukautta.

+ Hyvä ystävä soitti. Emme ole puhuneet varmaan kolmeen viikkoon. Molemmilla oli yhtä nihkeä työtilanne. Lupasin mennä keskiviikkona kylään.

+ Sain hytin Tallinnaan.

+ Kotimatkalla ohitin kaksi hassua miestä:
1. jutteli ruotsalaisen teatterin edessä kirkkaan oranssi pipo päässään. Muuten kovin tyylikäs, mutta sitten se oranssi pipo, joka oli kyllä hauska. Se näkyi kauas. Huomasin, että olin taas kiireestä kantapäähän mustissa. Ei ihme että olen niin masentunut koko ajan. Huomenna jotain värikästä päälle.
2. sanoi: "...juokse kotiin", kun kiirehdin reippain askelin ohitseen. Luulin, että puhui minulle, kunnes huomasin jaloissaan minikoiran. Sillä oli päällä maastonvihreä toppatakki, jossa oli huppu, jossa karvareunus. Hullunkurinen näky. Koira oli hihnassa, joten en ymmärrä miten se olisi voinut noin vain juosta kotiin.

+ Stockmann mealsin valmisateria oli hyvä. Myöhemmin tuli vielä uudelleen nälkä. Onneksi olin ostanut myös cuscus-annoksen. Se ei ollut yhtä hyvä, mutta teki tehtävänsä.

+ Kyljet ja pehva vähän hellänä. Eilinen treeni on tehonnut.

+ Illalla alkanut Kallio-sarja vaikuttaa lupaavalta. Sen roskalava -kohtaukset oli kuvattu vanhan kodin edustalla. Tykkään myös siitä, että 22pistepirkkoa soitetaan. Se on hyvänmielen musiikkia. Haikeansuloista onnentunnetta kumpuavaa.


Kuva: Kallio.

Nyyh!

I don't want to wake up a single morning without you beside me.

Kuva: Le Love

Tyytymättömyys

Tämänhetkistä mielialaani kuvaa sana tyytymättömyys. En osaa oikein yksilöidä mikä on vialla, mutta jokin mättää.

Joulua edeltäneen ja seuranneen lähipiirikriisin seurauksena tunsin itseni tosi masentuneeksi ja voimattomaksi. Elämä tuntui kamalalta ongelmakimpulta. En voinut välttyä ajatukselta, että minulle tulee käymään samalla tavalla, ihmissuhteeni rikkoutuvat väistämättä ja tulen päätymään yksinäiseen ja tyhjään elämään.

Painiskelin sen kanssa, että jos lähimmät ihmissuhteet ovat tavalla tai toisella epäonnistuneita, jos jo varhain omaksumani käsitys läheisyydestä, parisuhteesta ja rakastamisesta on väärä, miten voin koskaan löytää mitään onnellista omaan elämääni. Pikkuhiljaa vanhenen ja katkeroidun, ainoana elämänsisältönäni toisten menestyksen ja onnen kadehtiminen.

Tämä pahin alho on nyt väistynyt, mutta tilalle on tullut suuri tyytymättömyys. Olen tyytymätön elämääni, itseeni, työhöni ja ympäristööni. Kaikki tuntuu vaikealta. Kuin kävelisi tahmeassa savessa, johon toinen jalka alkaa upota heti, kun on saanut toisen kiskaistua irti. Ihmettelen mikä minua oikein vaivaa, mikä minussa on vialla? Miksi elämäni on aina ollut, ja on edelleenkin vähintäänkin vähän sekaisin. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Vuoden vaihde on aina nollauksen paikka. Viime vuonna sain hyvin käännettyä mielialaani nousuun. Tein päätöksen, että vuodesta tulisi hyvä, onnellinen, parempi kuin edellisestä. Se olikin sitä, ei ihan kaikilta osin, mutta minun kohdallani parempi kuin moni aikaisempi. Joulua kohden mentäessä syntyi sitten tämä suuri kriisi. Tuli pyytämättä ja vei mennessään. Muiden ongelmien ei pitäisi antaa vaikuttaa itseensä niin lannistavasti, mutta itse olen huono sulkemaan tunteita pois. Yleensä olen mukana ja voin pahoin. Sitten homma ajan kanssa helpottaa.

Kuluvan vuoden vaihtuessa en saanut sopivaa rakentavaa nollausvaihdetta päälle. En saanut siirrettyä fokusta myönteisiin asioihin, vaan jäin kiertämään samalle saviselle polulle. Olen jo aika monta kertaa kuluneiden kolmen viikon aikana yrittänyt miettiä tänne sopivaa listaa uuden vuoden muutoksista. Myönteisistä uudistuksista, jotka lupaisin toteuttaa tämän vuoden aikana. Se ei vain synny millään. Olen kirjoittanut monta kohtaa, mutta vetänyt ne sitten yksitellen yli. Mikään ei huvita. Miksi on taas niin vaikeaa olla positiivinen. Ja niin vaikeaa suunnitella mitään. Odotan vain että aika kuluisi. Ja kuluuhan se, kohta huomaan jo olevani vanha ja katkera, onneton ihminen.

Tänään harmittaa erityisesti se, että sain eilen tekstarin mukavalta ihmiseltä. Vanhalta tutulta, ei hyvältä tutulta, mutta tuttavalta kuitenkin. Tapasimme yllättäen erään ystäväni juhlissa ja sitten uudelleen aivan sattumalta kadulla täällä Helsingissä. Nyt monen kuukauden jälkeen hän laittoi tekstarin ja kertoi tulevansa kaupunkiin, pyysi kahville. Miten mukava ajatus! Mutta minä tyhmäpä en ole vieläkään vastannut mitään, koska jännitän, kieriskelen yksinäisyydessäni ja olen väsynyt kaikkiin mukaviin ihmisiin. Ja kohta on jo päivä ohi. Tosi tyhmää!

Kuva: madiju.com/stilllife

Hiljainen ilta

Olen tehnyt kaksi tosi pitkää työpäivää, huominen on samanmoinen. Tämäkin olisi ollut pitkä, jos ei työpaikallani olisi jälleen kerran ollut verkko alhaalla estämässä työnteon. Lähdin siis kotiin jo neljältä. Tosin jatkoin vielä kotona, kun verkko täältä käsin yllättäen toimikin.

Äiti tuli illalla kylään. Puhuimme Levin kuulumiset, vähän työtilitystä ja sitten tulevasta yhteisestä Pietarin matkastamme. Olen menossa kera vanhempieni Pietariin jouluksi. En tiedä mitä siitä tulee, mutta odotan innolla tutustumista kaupungin kanssa. Olen ollut siellä aiemminkin, mutta siitä on pitkä aika. Viivymme viisi päivää.

Huomaan olevani melkoisen väsynyt ja ehkä vähän masentunutkin. Tilaani kuvaa se, että poltin tupakkaa keittiön ikkunasta. En jaksanut välittää. Töitä on paljon, en ehdi tai jaksa nähdä ystäviäni ja seuraavaan tapaamiseen rakkaan kanssa on matkaa vielä neljä viikkoa. Jostain syystä juuri nyt on erityisen kova ikävä. Talvi on yksinäinen ja pimeä. Kaipaan fyysistä läheisyyttä, lämmintä syliä, lusikka-asennossa nukkumista, köllimistä ja kyhnyttämistä, kiireetöntä yhdessä oloa peiton alla leffaa katsoen. On vaikeaa viihtyä yksin. Kun ei oikein jaksa innostua mistään ja koko sielu tuntuu yhtä sumuisen harmaalta kuin Helsingin sää. (tosin nyt pakastaa)

Jos joku vaatisi määrittelemään onnen, niin minulla siihen liittyisi melko tiiviisti nukkuminen oman rakkaan kanssa. Seksiäkään en niin paljon tarvitse, kuin läheisyyttä, kiinni pitämistä. Lisäksi myös naurua ja yhteistä hassuttelua, pussailua ja halailua. Ja myönnettäköön, ei se seksikään olisi pahitteeksi, en valittaisi, jos sitä olisi elämässäni useammin. Puutteessako tässä ollaan? ;)

Teemabiisinä (aavistuksen pateettinen) Susanne Vegan Small Blue Thing

Ps. kuvan kortti lähti taas Tampereen kuvaajatytölle. Edellisen jälkeen ei ole kuulunut mitään, joten päätin lähettää uuden. Tämä on ikivanha Minimoi, jonkin muinaisen kahvilan tuulikaapista poimittu.

Harmaan sävyjä

Kun viikonloppuna oli hiljaista ja harmaata, otin kuvia itään ja länteen sekä yhden pohjoiseen ja kaksi alas. Viimeiseen kuvaan sattunut pieni hämähäkki oli ehkä heittänyt henkensä kesän puutteessa. Sanokaa mitä sanotte, mutta syksy pukee minusta ehdottomasti Helsinkiä kaikista vuodenajoista parhaiten.

Toisaikaista

Olen ollut viime viikosta asti kipeänä. Maanantaina ensimmäisen kerran myönsin, että tämä on tosiasia ja tänään menin lääkäriin jo toistamiseen, koska ensimmäinen diagnoosi osoittautui vääräksi. Sain uudet lääkkeet, peräti kahdet antibiootit. Huh.

En ole ollut pitkään pitkään aikaan sairas. En edes muista koska olisin ollut töistä pois. En aio olla nytkään, koska töitä on niin paljon. Vaikkakin tänään huomasin, että oma jaksaminen ei ole pelkästä tahdonvoimasta kiinni. Nukuin työpäivän jälkeen 6 tuntia. Ja aivan kohta aion taas palata unille. Kaikenlainen urheilu on "lääkärin määräyksestä" kielletty. Tällainen kyvyttömyys ja toisaikaisuus ottaa päähän.

Sairastamisessa on se hyvä puoli, että yksinäisyys ei silloin vaivaa minua yhtään. Päinvastoin. On hyvä olla yksin, kun on heikkona. Saa olla rauhassa, nukkua, eikä kukaan ole kyselemässä kaikenlaista. En sairaana ollessani yleisesti ottaen tarvitse minkäänlaista huolenpitoa. Se on minusta yleensä pelkästään ärsyttävää. Kun voin huonosti haluan olla rauhassa. Olenkin helposti kärttyinen. Maanantain postauksessa oli selvästi havaittavissa tämä kärttyisyys. :)

Tämän kortin lähetin muuten maanantaina Helsingissä asuvalle ystävälleni. Minulla ei ole aavistustakaan mistä kortti on peräisin. Se muistuttakoon meitä lapsuuden haaveesta tulla isona balleriinaksi. Hassua on se, että ehdimme aikuisiksi kunnes jaoimme tämän ajatuksen! Meistä kummastakaan ei tullut balettitanssijaa, ei lähellekään, mutta baletista pidämme edelleen - ja toisistamme.

Vuosi takana

Laskeskelin, että perjantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun (alunperin) erosin edellisestä poikaystävästäni. Eropäätöksen jälkeen kului vielä viikko ja hän jo muutti asunnosta pois. Kaikki tapahtui kovin nopeasti. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, ehkä juuri tästä syystä paniikki olikin mekoinen. Tuntui, että maailma romahtaa siihen paikkaan.

Vietin tuon ensimmäisen viikonlopun ystäväni vanhempien luona Keski-Suomessa. Jään saamastani huolenpidosta ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ilman sitä olisikin voinut käydä hullusti. Muistelimme tätä viikonvaihdetta ystäväni kanssa eilen. Sain kriisin koittaessa apua yllättävältä taholta - emme olleet niin kovin läheisiä vielä silloin, mutta tämä pelastusoperaatio hitsasi meidät yhteen, toivottavasti lopullisesti. :) Kun on kerran ollut toisen ihmisen edessä kaikki panssarit alhaalla, ilman mitään kykyä kontrolliin ja estoihin, syntyy voimakas side. Suuri luottamus. Se olikin parasta, mitä ero poiki. Löysin sukulaissielun.

Matkaani ovat toki vuoden aikana keventäneet monet muutkin. Hienointa on, että niin monet lämpimät ja ihanat ihmiset ovat löytyneet rinnalle uudelleen, juuri kovimmat koetuksen hetkellä.

On hassua ajatella, että olen jo vuoden verrana asunut tässä asunnossa yksin. En tiedä olenko oikein kotiutunut siihen. Tavarat ovat vuodessa asettuneet omille uusille paikoilleen, omat reittini ovat vakiintuneet, talo ja alue on omani, mutta ei tämä silti edelleenkään kovin kodilta tunnu. Ei se silti tunnu "meidänkään" kodiltamme, yhteinen se ehti olla kuitenkin suhteellisen vähän aikaa, enemmän tämä on MINUN, minun yksin. Ja mitä pidempi aika kuluu, sitä enemmän kotia kartoittavat ja kuvittavat minun henkilökohtaiset, menneisyydestä vapaat muistoni. Kaipa tämä kodiksi muuttuu, viimeistään silloin kun muutan pois ja uusi koti tuntuu aluksi vieraalta. Silloinhan sitä aina jonkin aikaa kaipaa vahvasti vanhaan paikkaan.

Ei kai tämänkaltaisella vuosipäivällä muuten olisi merkitystä, mutta minusta on aina hyvä vähän nollata asioita, kun niistä on kulunut aikaa, miettiä tapahtuneita asioita, omaa kehitystä jne. Entisen suhteen pohdinta saa minut aina aika alavireiseksi, mutta se ei mielestäni poissulje pohdinnan tarpeellisuutta, erityisesti, jos se saa muistamaan, että kaikki on hyvin. Ja nyt kaikki on kyllä aika hyvin, ja olen selvinnyt erosta yli - no, vähintäänkin hyvin!

Kirjoitin viime keväänä erään yhteydenpitosotkun yhteydessä blogiin aika hyvän lauseen. En muista/tiedä mistä se on peräisin, mutta toistan sen tässä. Yritän muistaa tämän aina, kun turhan ikävät muistot hiipivät mieleen. Katkeruus on pannassa:

"Kuole menneisyydelle joka hetki. Et tarvitse sitä. Käsittele sitä vain, jos se on nykyisyyden kannalta ehdottoman merkityksellistä."

Teemabiisinä herkkä ja hieno Cat Powerin (feat. Yoko Ono): Revelations


Lisäys 2.9.09: Vuosipäivä

Vaikea päivä

Tänään on taas ollut kovin vaikea päivä. Jotkut päivät ovat sellaisia, että jo aamusta yksinäisyys vaivaa, eikä se helpota missään vaiheessa. Sellaisena päivänä kaukosuhteessa eläminen on yhtä helvettiä. Tässä tunteessa on varmasti kyse niin kyvyttömyydestä nukkua yksin (eli valvomisesta), harmaasta säästä, viikonlopun ylitsepursuavasta vauvavauvailusta kuin kettumaisesta työpäivästäkin. Olen aamusta asti tuntenut aivan valtavaa kaipausta olla ihmisen lähellä, halausta tai jotain, en tiedä.

Keskustelin kollegan kanssa lounaalla työpaikka"romansseista". Laitoin romanssin lainausmerkkeihin syystä, että mistään kovin romanttisesta ei keskustelussa ollut kyse. Kuulin tositarinoita siitä, miten meidänkin toimistossa on tietyillä miehillä tendenssi vongata häpeilemättä nuoria naisia siitä riippumatta ovatko naimisissa tai monen lapsen isiä vai eivät. Sanoin, että en voi käsittää varattuja ihmisiä jotka flirttailevat työpaikalla tai baarissa antaen katseensa harhailla. Minusta se on ehdottoman väärin!

Varsin tuomitseva lausahdus, täytyy myöntää. Olen aikamoinen tiukkapipo tässä asiassa, mutta puolustaudun sillä, että minulla on karvaita kokemuksia. Enkä haluaisi siis kellekään muulle tuottaa vastaava pahaa mieltä kuin olen itse kokenut. Ainoa suoraselkäinen vaihtoehto on siis toimia toisin ja myös saarnata tämän tiukkapipoisen elämäntavan puolesta. ;)

Noh, kollegani viisaana naisena kuintenkin muistutti minua siitä, miten parisuhteet väljähtyvät: "Mieti houkutusta, kun olet ollut saman ihmisen kanssa kymmenen vuotta, eikä suhteessa ole ollut enää vuosiin mitään kipinää". Ihmisillä on kaipaus tuntea itsensä viehättäväksi, hauskaksi ja halutuksi. Tätä kaipausta he toteuttavat kun parisuhteesta on hehku haihtunut.

Keskustelu jäi kaikumaan mieleen ja täytyy myöntää, että tämänpäiväisessä yksinäisyydessäni pystyin hetkellisesti ymmärtämään logiikan. Ja itseänikin tottapuhuen vähän närkästyttää tämä ymmärrys! Kysymys kai on siitä, että yksinäisessä olossa läheisyys, kiinnostus, innostus, mikä tahansa huomionosoitus, lähes miltä tahansa taholta, tuntuu tärkeältä ja voimauttavalta. Tänään kun tuntuu että näännyn ja näivetyn tämän harmaan sään, ikkunan takana monotonisena suhisevan liikenteen, sekaisen kämpän, tiskaamattomien tiskien, tyhjän jääkaapin, hymyttömän olon ja muiden lukuisten yksinoloni symbolien alle. Kun kukaan ei ole jakamassa asioita kanssani, on kai sama nukunko vain toisella puolikkaalla sänkyä ja jätänkö senkin petaamatta aamuisin. Voin hyvin syödä iltapalaksi pelkkää spagettia tai paketillisen raakoja nakkeja. Kukaan ei ihmettele, eikä kysele. Minun ei liioin tarvitse kenenkään vuoksi yrittää enempää. Yrittämisen puute ja energiattomuus on masentavaa.

Hyh, onpa varsinaista vanhapiikapuhetta (mitenkään vanhojapiikoja väheksymättä). Puheessani kaikuu luovuttaja-asenne. Tulisi jo seuraava päivä.