Asioita joista pidän: Elokuvat joissa soi please please please

Olen katsonut parin viime kuukauden aikana kaksi elokuvaa, joissa molemmissa soi The Smithsin Please, Please, Please, Let Me Get What I Want. Se on tärkeä kappale.

Molemmista elokuvista olen pitänyt aivan mahdottoman paljon! Tosin ensimmäisen aikana nukahdin, mutta se ei johtunut leffasta. ;D

1. This is England (kuva yllä)
2. (500) Days of Summer

Eivät voisi olla enää erilaisempia keskenään nämä kaksi elokuvaa, mutta silti purevat minuun varmaankin aika samoista syistä. Ovat katkeransuloisia, elämänmakuisia, romanttisiakin siinä mielessä, että niihin liittyy vaikeuksia ja taistelua. Vaikeuksia ei kuitenkaan voiteta, eivätkä henkilöiden ponnistelut tuota toivottua tulosta, kärsimys ei jalosta, mutta opettaa läksyn elämästä. Samaistun elokuvien henkilöihin tavalla tai toisella. Lisäksi pidän kovasti "keltaisen värisistä" eli nostalgisista elokuvista.

JA koska kyseinen kappale on minulle ironisessa apeudessaan TÄRKEÄ, tunnen myötäsyntyistä yhteyttä elokuvien maailmoihin. (Tosin ykkösessä kappale soi vasta lopputeksteissä, mikä seikka yhdessä nukahtamiseni kanssa laittaa "yhteyskokemukseni" aika kyseenalaiseen valoon. ;D )

Arvaan, että mikä tahansa leffa, jossa The Smiths (tai tarkemmin please, please, please...) soi, saisi minut välittömästi pitämään itsestään. Ainakin näitä kahta esimerkkiä suosittelen lämpimästi!

Runo

Tuuli huljuaa
yli aution maiseman.
Sen tuntee kaikin aistein.
Syksyisen illan
harmaa alakulo
painaa raskaana
maata ja mieltä.

Äkkiä tuuli tönaisee
pilvimatton railon
ja tähti,
yksi ainoa tähti
iloa sätilevä ihme!
Ja koko maailma uudeksi.

- Maaria Leinonen -

Leonardo ja Franciscus

Lähetin tämän postikortin eilen suomalais-italialaisille rakastavaisille Espooseen meren rannalle. Siinäpä vasta inspiroiva rakkaustarina, jota etäisyyden kaltaiset vastoinkäymiset eivät ole horjuttaneet. Ajattelen sitä ajoittain ja saan siitä positiivista energiaa.

Sain heiltä syyskuun alussa kortin Roomasta, kirjoitinkin asiasta. Kortti oli hurjan hieno yllätys!

Tämä kortti on kotoisin Firanzestä, kävin siellä -80-90 -lukujen vaihteessa äidin ja isän kanssa. En enää muista vuotta, enkä kaupungistakaan mitään kovin konkreettista. Pitäisi siis mennä uudelleen. Kuvassa on Leonardo Da Vinci itsensä kuvaamana.

Italiasta puheen ollen äsken Wikipediassa käydessäni huomasin, että 3.lokakuuta on Franciscus Assisilaisen kuolinpäivä. ;D Tämä oli minusta kiinnostava tieto, sillä kävimme kesäkuussa Assisissa. Todella juhlallisen hieno ja mielenkiintoinen paikka, jossa on yksi kauneimmista näkemistäni kirkoista. Se on jyrkkään vuoren rinteeseen rakennettu kaksoiskatedraali, jota koristavat mm. Giotton maalaukset. Umbria oli kaiken kaikkiaan niin kaunis, että voin jotenkin hyvin ymmärtää mistä pyhimys on ajatustensa pohjan ammentanut. On tarvinnut vain katsoa ikkunasta ulos ja ihastella.

Aurinkoista lauantaipäivää kaikille ja erityisesti onnea ja voimia ystävälleni, joka ehkä juuri nyt ponnistaa poikaa maailmaan!

Kotona 2

Viikonloppu on ohi. Palasin iltapäivällä ystvävien autossa Helsinkiin. Ihana suloisesti hyrräävä auto. Tuntuu taas hyvältä olla kotona. Eilisten juhlien ja puolalaisen vodkan jäljiltä tunsin hienoista krapulaa ja illaksi suunniteltu jumppa oli jätettävä väliin. Sen sijaan siivosin ja tiskasin, pesin pyykkiä. Koti tuntuu paljon kotoisammalta, kun se on siisti. Laitoin siskonpojan kuvan hyllylle kehyksiin. Sopiva ilta kynttiläkauden avaukseen, vaikka villasukat puuttuvat. Ei oteta niitä käyttöön ihan vielä.

Kaivoin perjantaina tapahtuvaa lähtöä varten jo kaikenlaista tavaraa esille, kavereiden tuliaisia, matkavakuutuskortin, passin, metrolipun.

Nyt pystyn ehkä myöntämään sen, mitä olen tässä jo yli viikon hautonut: olen todella peloissani ensi viikonlopun tapaamisesta. Olen hurjan jännittynyt ja odotuksesta mutkalla, mutta samalla pelkään niin paljon, että melkein haluaisin perua koko homman. Tähän vaikuttaa se, että emme ole nähneet kuuteen viikkoon. Puhumme joka päivä puhelimessa, mutta meillä ei yleisesti ottaen ole kovin paljon sanottavaa. Joka kerta kun olemme tavanneet, on kohtaaminen pitkän eron jälkeen ollut vaikeaa. Kun en tiedä miltä se tulee tällä kertaa tuntumaan, olen peloissani.

Tällä kertaa tunteet ovat aivan erilaisella vakavuusasteella kuin ennen, enkä halua tällä kertaa joutua katumaan sitä, että olen siellä ja tunnen niinkuin tunnen. Katuminen on ehkä liioiteltu ilmaisu, mutta aiemmin minulle on tullut ensimmäisen illan aikana vaivautunut olo, ikävä tunne siitä, että ei olisi pitänyt tulla ollenkaan, epävarmuus siitä haluanko/haluammeko tätä nyt ihan oikeasti. Sitten tunne on mennyt ohi ja kaikki on ollut paremmin kuin hyvin, erinomaisesti suorastaan. Aiemmin tämä ei ole ollut niin vakavaa, koska joka kerta olen tavallaan uudelleen tehnyt päätöksen siitä, että tämä jatkuu ja on kaiken vaivan arvoista. En mitenkään jaksaisi käydä sitä keskustelua nyt, haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin, että asiat olisivat luonnollisia ja etenevisivät omalla painollaan, hyvin, onnellisesti. Pelkään kaikkia mahdollisia kyseenalaistuksia.

Erityisesti pelkään itseäni ja pelkoani, että hermostuksissani ja epävarmuuksissani provosoin jonkin karmean kuluttavan tilanteen, kuten minulla on ollut niin usein tapana. Tätä miettiessä tuntuu, että olen impulssiivisuudessani ihan oikeasti aivan kamalan hankala ihminen. Olen itsellenikin hankala kestää. Tunnepuoleni vie elämääni kuin pässiä narussa.

Tässä tämän illan (ehkä aavistuksen korni) teemabiisi, joka on minusta kyllä ihan rehellisesti sanoen tosi hieno kappale: Have A Little Faith In Me