Punta del Este

Unelma

Olen yrittänyt viime aikoina tehdä listaa asioista, joista minä unelmoin. Omista unelmista. Se on yllättävän vaikeaa. En keksi mitään. On titetysti sellaisia hyvin konkreettisia "unelmia", kuten se, että haluaisin yhteisen kodin poikaystäväni kanssa, mutta en jotenkin voi laskea sitä tälle listalle. Se ei ole mikään unelma, se on enemmänkin tulevaisuuden suunnitelma, elinehto.

Tässä listan teon yhteydessä olen huomannut, että minua ei oikein huvita tunnustaa mistä unelmoin. Pelkään toivoa mitään - jospa ne eivät toteudukaan. Kuitenkin yksi suurimpia ahdistuksen aiheita arjessani on tarkoituksettomuus. En ymmärrä tai koe mielekkääksi tekemiäni asioita, en näe niillä suuntaa. Tässä on selvä ristiriita, ymmärrän sen itsekin. Ikuisen itsetutkiskelun paikka.

Hmm... ne unelmat sitten. Listalla on toistaiseksi yksi asia. Haluan asua meren rannalla. Ja tietysti vielä niin, että ei vain kaupungissa meren rannalla vaan ihan konkreettisesti meren rannalla.Sillä tapaa että ikkunasta aukeaa näkymä merelle. Sitä minä haluan.

Kuva: Avdelingen

Majakka

Tämä kortti lähti sylttytehtaalle, eli Pohjanmaan rannikolla asuvalle serkulleni. Tytölle, josta koko postikorttiprojekti sai alkunsa. Kortti esittää Valassaarten majakkaa. Minusta se on hurjan tyylikäs. Yläreunassa on valitettavasti ruma ruskea tahra jostain teipistä, joka on pitänyt sitä seinällä. :(

Kortti on ostettu ainakin 20 vuotta sitten Vaasan merimuseosta, jonka kokoelmissa on sukulaisteni tekemiä esineitä, Vaasan Strömbergillä käsin valettuja koneen osia. Esi-isissäni on valureita, jos kyllä myös muiden muassa merimiehiä, sorvari, leipuri ja rakennusmestari. Myös ne jotka eivät olleet merillä työkseen, ovat olleet hulluina mereen. Eikä tämä piirre ole sukupolvien myötä muuttunut.

Valassaaret ovat minun lapsen mielessäni saanee vallan myyttisen hohdon. Tämän tarun mukaan ne sijaitsevat jossakin hyvin kaukana, tuntien venematkan päässä. Eikä meillä ollut niin suurta venettä, että sillä olisi uskaltanut matkalle lähteä. En ole siis koskaan käynyt siellä. En tiedä kauanko matka nykypäivän nopeilla veneillä kestäisi.

Kortin takana on tällainen varsin mielenkiintoinen teksti:

VALASSAARET

Sijainti: 63 25,3P 21 04,3I
Valassaarten saariryhmään kuuluvalla Storskärin saarella.
Laatu: Loistokoju putkimaisen ristikon tuetun tornin huipussa.
Rak.: 1886
Rak.aine: Rauta
Valon kork.: Vedenpinnasta 38,4m, maasta 36,0m.
Valon kantomatka: 21,0 mpk.
Valovoima: 117 000 cd.
Valotunnus: Pyörivä valkoinen vilkkuvalo (4) 20 sek. 0-360.
Valolähde: kaasu.

Position: 63 25,3'N 21 04,3'E
På holmen Storskär i ögruppen Valsöarna i Norra Kvarken.
Utseende: En fyrkur i toppen av ett rött korsverkformat torn stagat med vajrar.
Byggår: 1886.
Material: Järn.
Ljusets höjd: 38,4m över havsytan, 36,0m över marken.
Ljusets bärvidd: 21,0 sjömil.
Ljusstyrka: 117 000 Cand.
Ljuskaraktär: Röterande vitt blinkljus 4 blinkar var 20 sek 0-360.
Ljuskälla: Gas.

Kortin on julkaissut Vaasan merihistorian yhdistys - Vasa sjöhistoriska förening.

Tämä maisema on rakas

Sujautin kortin #5 postilaatikkoon tänä iltana. Sen saa armas ruotsalainen. Postikortin lähettäminen Tanskaan näyttäisi muuten kestävän 2 postipäivää. Tehokas on eurooppalainen postiyhteistyö ja kuljettimet, täytyy kehua. Ensimmäinen kortti vietti eniten aikaa täällä helsinkiläisessä postilaatikossa.

Tämä maisema on syöpynyt verkkokalvolle, vaikka en kyseisessä paikassa ole koskaan käynytkään. Ja se on niin rakas, että en melkein malttanut siitä nytkään luopua. Siihen kiteytyy minun mielessäni huolettomuuden olemus.

Ostin kortin Pompidou -keskuksen kirjakaupasta ollessani Pariisissa keväällä 2005. Vietin siellä paljon aikaa kirjoja, julisteita ja kortteja selaillen. Myynnissä oli kaikkea tosi kivaa. Kortti oli huoneeni seinällä koko kevään (ja on ollut Suomeen palattuanikin). Haaveilin harmaassa, sumuisessa ja alkutalvesta tosi kylmässä Pariisissa meren rantaan pääsystä. Kortti piti toivoa yllä.

Kuva on minusta jostain syystä aivan valtavan ihana. Siinä on tunnelmaa ja suolaisen merituulen raikkautta. Rakastan rantaelämää. Siis sellaista vanhanaikaista rannallaoloa, jota etelämpänä harrastetaan, että körötellään autolla koko perhe sekä isoäiti sunnuntaina yhdessä tuhansien muiden kaupunkilaisten kanssa meren rannalle. Täydessä autossa mukana aurinkovarjot, uimalelut ja loistavat eväät. Sitten rentoudutaan, lueskellaan ja oleskellaan aurinkotuolissa tai viltillä, otetaan ehkä maltillisesti aurinkoa. Kaikki käyvät uimassa, paitsi isoäiti, joka kahlaa vain polviin asti viilentymään. Ja rannalla on tosi kuuma, vaikka merituuli tekeekin kaiken raikkaaksi toisin kuin kaupungissa, jossa on vain tukahduttava ja pölyinen helle.

No niin, muun muassa tällaisesta siis haaveilin Pariisissa helmikuussa 2005, joka oli silloin kylmin helmikuu 10 vuoteen. Kesäkuussa pääsinkin sitten meren rantaan peräti kahdesti. Se oli ihanaa vaikka ei Pariisikaan näin jälkeenpäin ajatellen yhtään hassumpi paikka ollut.