Asioita joista pidän: Samothracen Nike

Yksi vaikuttavimmista koskaan näkemistäni taideteoksista on Louvressa esillä oleva Samothracen siivekäs voitto eli Samothracen Nike. Se on läheltä tarkasteltuna huikaisevan upea, mutta kauempaa ehkä vieläkin mykistävämpi.

Veistos on sijoitettu niin sanotun Daru-portaikon keskitasanteelle ja hallitsee sieltä majesteetillisesti pitkää patsaiden täyttämää galleriaa, jota Daru-pavinljongiksikin kai kutsutaan. Näky lumosi minut jo kun olin Louvressa ensimmäisen kerran 5-vuotiaana, tai näin on minulle kerrottu. Kevään 2005 aikana Pariisissa ollessani kävin ihailemssa sitä useita kertoja.

En tiedä onko kukaan muu katsonut lapsuudessaan YLE:llä jo 80-luvun alussa pyörinyttä Mestarin siveltimestä -sarjaa. Se oli 10 minuutin mittainen pikku pätkä, jota näytettiin täytteenä muiden ohjelmien välissä. Jokaisessa jaksossa esiteltiin yksi taiteilija ja hänen teoksensa. Teema uusi sarjan ainakin viime syksynä ja on ehkä näyttänyt sitä useaankin otteeseen.

Olen varmasti nähnyt sarjan kaikki jaksot lapsena, mutta muistan sen teosesittelyistä vain joitakin hassuja. Sen sijaan sarjan alkukuva ja -musiikki on syöpynyt verkkokalvolle. Siinä on kuvattu Louvren Daru-portaikkoa ja sen yläpäässä oleva Samothracen Nike sekä portaita ylös alas kulkeva museovieraiden virta. En löytänyt pätkää netistä - sillä ei ole YLE:n mukaan nettikatseluoikeuksia. Ahkerassa mestarin siveltimestä -sarjan katselemisessa on varmasti selitys siihen miksi Samothracen Nike on ollut minusta pienestä pitäen niin valtavan kiehtova.

Nike on seissyt paikallaan vuodesta 1884, jolloin se tuotiin Kreikasta Ranskaan. En voi olla ajattelematta, että ainakin osa veistoksen myyttisestä maineesta, on sen nerokkaan intendentin ansiota, joka keksi sijoittaa sen juuri siihen paikkaan, jossa se edelleen on.
Jos teillä on tilaisuus, niin menkää paikan päälle ja pysähtykää tilaan hetkeksi. Se on varmasti aina yhtä hälyinen, mutta sen kiintopiste on aina yhtä vangitseva.


Lisätietoja veistoksesta Wikipediassa 

Adélaïde

Päivän Pariisi-teemaa jatkaakseni Adélaïde -biisi, johon olen kovasti tykästynyt. Eihän siinä nyt mitään ihmeellistä ole, perus hissimusaa, kasarijumputusta ja matalaa ranskankielistä mutinaa. Videokin on tottavieköön aika pöljä.

Minuun tämä kuitenkin vetoaa söpöllä keskinkertaisuudellaan ja ovathan nuo pojat videossa jotenkin vastustamattoman hassuja. Eivät yritäkään tehdä mitään kovin intellektuaalista, vaan "tässä videossa olis nyt niinku tämmönen sininen nainen". (vai näkeekö joku muu tässä jotain syvällisiä merkityksiä?) Mitä muuta tarvitaan?! Ei mitään, sanon minä!

Vastustamattoman nostalginen on muuten tuo videon kattokerroksen huone, josta herätään aamulla ikean vuodesohvalta, joka taitellaan pakettiin. Ah, niin pariisilaista!

La meilleure baguette de Paris

Pariisilaiset ovat valinneet kaupungin parhaan patongin. Sen leipoi Pascal Barillon. Leipomo on Montmartrella sijaitseva "Au Levain d'Antan" ja se sijaitsee osoitteessa 6, rue des Abbesses (18e).

Kuvia valinta/maistelutilaisuudesta voi katsella täällä. Minusta on kovasti söpöä tuo tarmo ja vakavuus, jolla maistelevat patonkeja. Pitääkö muuten siitä yhdestä ja samasta patongista riittää maisteltavaa jokaiselle tuomarille ja miten huomioidaan se, että eri kohdat patongista maistuvat erilaiselle. Kärki ei ole ollenkaan saman makuinen kuin keskivaihe. =)

Tuolla linkin takana, Pariisin kaupungin Picasa-albumeissa, on muuten vaikka mitä kiinnostavaa. Ihania kuvia ihanasta kaupungista.

Täältä voivat ranskaa osaavat lukea alkuperäisen uutisen.

Asioita joista pidän: le grec

Eräs tuttavani on parhaillaan käymässä Bordeauxissa ja keskustelussa nousi esiin " se kebab, jonka sisällä on ranskalaisia", eli ranskalaisittain le grec. Syntinen himon kohde, jollaisia ahdoin napaani aika monta Pariisissa ollessani. Meillä oli tapana ostaa tällaiset ja mennä syömään Canal St Martinin reunalle matkalla baariin, baarista toiseen tai baarista kotiin. :) En oikein tiedä mikä minua näissä himotti. Ehkä se raa'an sipulin ja tomaatin ja salaatin ja lihan ja ranskalaisten yhdistelmä pakattuna näppärään pikku kääreeseen. Makua on tuhannesti enemmän kuin suomalaisessa kebabissa, ja väitän myös että maukkaampaa on kuin saksalainen döner!

Aika Pariisissa oli kummallinen siitäkin syystä, että ensin laihduin ihan luurangoksi ja sitten aloin loppukeväästä grecin ja muiden ruokahimojen ansiosta äkkiä lihoa niin, että Suomeen tullessani olin tuhdeimmassa kunnossa koskaan.

Olen kerran saanut aikamoista paheksuntaa osakseni tämän mielitekoni ansiosta. Eräs Suomessa tapaamani ranskalaismies katsoi minua inhoten ja sanoi, että ei voi kuvitella mitään yhtä vastenmielistä ruokaa kuin grec. Ilmeensä oli sanoin kuvaamattoman järkyttynyt. Hänen käsityksensä minusta tuskin palasi enää ennalleen. :) Tunnen edelleen hiljaista tyydytystä siitä, että pääsin horjuttamaan hänen maailmankuvaansa niin pahasti. Hahaa!

Asioita joista pidän: Rättikattoinen Renault

Yläasteen ranskankirjamme kuvituksena oli hassunkurisia ranskalaista elämää kuvaavia piirroksia. Erityisesti työkirjassa toistui useita kertoja kuva tällaisesta Renaultista, konka katto oli kääritty rullalle taakse. Olin huono ranskassa ja kun en jaksanut seurata tunneilla, jäljentelin kuvaa vihkoon ja työkirjan sivuille lukemattomia kertoja. Sitä myötä rellun muodot syöpyivät tajuntaan.

Ehkä juuri tämän muiston vuoksi tunnen salaista rakkautta rättikattoisiin relluihin. Ja jos joku auto pitäisi ostaa, ostaisin tunnesyistä sellaisen. - Tiedän tiedän, eihän ranskalaisista autoista ole tosimiesten mielestä mihinkään. Jokin relluissa minua silti miellyttää. Ne ovat niin hupaisan näköisiä. Komiikka kuuluu niihin aivan yksiselitteisen olennaisesti.

Eihän tällaista autoa voi katsoa hymyilemättä. Varsinkin jos kuvittelee, että rättikattoiseen pikkurelluun on ahtautunut pitkäjalkainen viisihenkinen perhe sekä koira ja isoäiti. Eväskorit ja muut tykötarpeet on sidottu avonaiseen takaluukuun, josta vielä pistää ulos aurinkovarjo ja ja ajetaan hikisestä suurkaupungin helteestä rannalle.

Minun mielessäni tähän ajatukseen yhdistyy syystä tai toisesta myös Jacques Tatin maailma, erityisesti Riemuloma Rivieralla -elokuva (suomenkielinen käännös on väärä, mutta minusta mitä mainioin - riemuloma tosiaankin :D) Rellulla ajetaan tietysti vauhdikkaasti, kuin nopeutetussa filmissä, ihan liian kovaa. Tehdään nopeita ohjausliikkeitä, väistellään jalankulkijoita ja taustalla soi hassunkurinen veijarimusiikki.

Tässä pätkä Tatin Trafic -elokuvasta; rellukuski on aika puhutteleva. Heh!:

Mobylette

Yksi tyylikkäimpiä menopelejä joita olen nähnyt on tämä ranskalaisen Motobecane -tehtaan valmistama Mobylette. Se tuli tuotantoon 1949. Niitä valmistettiin vuoteen 1981 mennessä 14 miljoonaa. Sitten Motobecane otti ja teki konkurssin. Polkupyörän ja mopedin yhdistelmä on varsin näppärän kokoinen - ja ennen kaikkea tyylikkään vauhdikas.


Olen keskimäärin aika laiska pyöräilijä. Tällä hetkellä en edes omista omaa pyörää, koska edellinen varastettiin ja lainassa on siskon oma. Tällainen Mobylette varmasti innostaisi minua enemmän, sillä olen vuosikausia haaveillut Vespasta tai muusta skootterista. Mobylettessa viehättää vielä erityisesti sen polkupyörämäinen muotoilu. Olisi myös hauska päästä kokeilemaan käytiin polkemisen mekaniikkaa. Mistähän näitä keräilyharvinaisuuksia vielä saisi?

Asioita joista pidän: Francoise Hardy

Francoise Hardy on yksi tyyli-ikoneistani. Hän on pistämätön.

Samalla kertaa tyttömäinen ja poikamainen, herkkä ja tiukka, rento ja huoliteltu, luonnollinen ja harkittu, seksikäs olematta hitustakaan tyrkky.

Hänen tyylissään on jotain sellaista, mistä kovasti pidän: funktionaalista mukavuutta joka muuttuu käyttäjänsä yllä koruttomaksi kauneudeksi.

Mustat poolopaidat, farkut, matalat kengät, lyhyet hameet ja simppelit t-paidat ovat
tyylin merkitsijöitä.

Ja tietysti otsis, joka voi olla huoliteltu tai sotkuinen, miten vain. Omaani kasvatan parhaillaan pois ja muutenkin leikkasin tukan lyhemmäksi, mutta näitä kuvia katsellessa tekee taas mieli oikeaa Francoise-tukkaa (joka myös Jane Birkin-tukkana tunnetaan :)).


Francoisen viehätys piilee myös siinä, että hän ei ole pelkkä kaunis kuva,
vaan myös niin kovin ihastuttava laulajana ja lauluntekijänä.
Kuunnelkaapa vaikka tämä Voilà vuodelta 1967.

A quoi ça sert l'amour?

Tämä teki hyväntuuliseksi tänään. Toivottavasti teidätkin. Ihanan vauhdikas pari. :)

Côte d'Azur

Postikorttiprojekti laajeni tällä viikolla uusille alueille, eli Geneveen. Tämän kortin #11 lähetin ystävälleni, joka on jo kahden vuoden ajan pohtinut jäädäkö Geneveen vai palatako Suomeen. Odottelen jälleen jännittyneenä uusinta tilannetietoa, joka saattaa tulla näinä päivinä. =)
Tämä Antibes -kortti muistuttaa Ranskan rivierasta, THE ULTIMATE lomanviettopaikasta. Emme ole koskaan lomailleet siellä yhdessä, mutta ihastus on yhteinen. Aurinkoa ja lämpöä riittää melkein ympäri vuoden. Rantaelämä on juuri sallaista aiemmin kuvaamaani kokonaisvaltaisen rentoa ja kiireetöntä. Mereneläviä on ravintoloissa tarjolla runsaasti ja edullisesti. Keltaisen ja okranväriseksi maalatut talot antavan väriterapiaa. Alueessa minua viehättää ehkä aivan erityisesti sen pitkä historia lomailupaikkana. Pariisilaiset ovat jo parin vuosisadan ajan pakanneet itsensä ja perheensä tai väkensä milloin mihinkin matkantekovälineeseen ja suunnanneet etelään. Lomallaolon kulttuuri on siis jotenkin sisäänrakennettuna rivieran kaupungeissa ja kylissä.

Minulla on suunnaton heikkous vintage matkailumainoksiin! Olen tämänkin kortin ostanut syystä, että kyseiset kuvat ovat minusta jostain syystä äärimmäisen esteettisiä. Enkä osaa selittää, miksi juuri matkajulisteet sytyttävät eri tavalla kuin muut. Viehtymys liittyy jotenkin lomalla olon ideaan ja matkallelähtöön ja niin edelleen. Lisäksi varsinkin tämä juliste on minusta graafiselta suunnittelultaan äärettömän hieno lajinsa edustajana.

Tämä maisema on rakas

Sujautin kortin #5 postilaatikkoon tänä iltana. Sen saa armas ruotsalainen. Postikortin lähettäminen Tanskaan näyttäisi muuten kestävän 2 postipäivää. Tehokas on eurooppalainen postiyhteistyö ja kuljettimet, täytyy kehua. Ensimmäinen kortti vietti eniten aikaa täällä helsinkiläisessä postilaatikossa.

Tämä maisema on syöpynyt verkkokalvolle, vaikka en kyseisessä paikassa ole koskaan käynytkään. Ja se on niin rakas, että en melkein malttanut siitä nytkään luopua. Siihen kiteytyy minun mielessäni huolettomuuden olemus.

Ostin kortin Pompidou -keskuksen kirjakaupasta ollessani Pariisissa keväällä 2005. Vietin siellä paljon aikaa kirjoja, julisteita ja kortteja selaillen. Myynnissä oli kaikkea tosi kivaa. Kortti oli huoneeni seinällä koko kevään (ja on ollut Suomeen palattuanikin). Haaveilin harmaassa, sumuisessa ja alkutalvesta tosi kylmässä Pariisissa meren rantaan pääsystä. Kortti piti toivoa yllä.

Kuva on minusta jostain syystä aivan valtavan ihana. Siinä on tunnelmaa ja suolaisen merituulen raikkautta. Rakastan rantaelämää. Siis sellaista vanhanaikaista rannallaoloa, jota etelämpänä harrastetaan, että körötellään autolla koko perhe sekä isoäiti sunnuntaina yhdessä tuhansien muiden kaupunkilaisten kanssa meren rannalle. Täydessä autossa mukana aurinkovarjot, uimalelut ja loistavat eväät. Sitten rentoudutaan, lueskellaan ja oleskellaan aurinkotuolissa tai viltillä, otetaan ehkä maltillisesti aurinkoa. Kaikki käyvät uimassa, paitsi isoäiti, joka kahlaa vain polviin asti viilentymään. Ja rannalla on tosi kuuma, vaikka merituuli tekeekin kaiken raikkaaksi toisin kuin kaupungissa, jossa on vain tukahduttava ja pölyinen helle.

No niin, muun muassa tällaisesta siis haaveilin Pariisissa helmikuussa 2005, joka oli silloin kylmin helmikuu 10 vuoteen. Kesäkuussa pääsinkin sitten meren rantaan peräti kahdesti. Se oli ihanaa vaikka ei Pariisikaan näin jälkeenpäin ajatellen yhtään hassumpi paikka ollut.

Pus

Opiskelen ranskaa sanan päivässä.

Tänään tuli tämä:
pus (French) pus [nm]: a fluid product of inflammation...


Hahaha! En ymmärrä tätä yhtään, miten voi olla, että pus on mätä. Ihan huippua.

Pus pus kaikille vaan. :D

Ever Fallen in Love

Uuuh ja aaahh! Jo toinen hehkutuspostaus tänään, kun päädyin Taloussanomien Luova maailma -blogin ääreen. Se on yksi suosikeistani. :) Blogia pitää Pia Sievinen ja meillä on pitkälti sama maku aika monen asian suhteen. No selasin vanhempia postauksia peräti heinäkuun puoliväliin saakka ja mitä silmäni näkevätkään ranskalainen Nouvelle Vague -bändi tulee Helsinkiin keikalle. Soittavat Korjaamolla 3.10.09. Voi onnea!

Nouvelle Vague edustaa juuri sellaista sympaattista, kepeää, mutta samalla surumielisen elämänmakuista pop-musiikkia, josta pidän. Ranskalaisittain yhtyeen perkussiot ovat kohdallaan, mitä arvostan erityisesti. Ihastustani täydentää tietysti se, että bändin levyjen grafiikat ovat huippuviileitä (- voisin kehystää seinälle).

Monen mielestä NV on varmasti hiukan mitäänsanomatonta hissimusaa. Minulle se saa hymyn huulille ja tunnen eläväni. Heti poppivehkeet soimaan: Ever Fallen in Love

Kuva on kotoisin bändin verkkosivuilta: www.nouvellesvagues.com. Sivuilla on myös mm. verkkokauppa, josta ehkä joudun tilaamaan itselleni fanipaidan keikkaa varten. :D