Kimpassa - Tillsammans

En oikein tiedä miten tämän kertoisin. Tuntuu niin epätodelliselta, vaikka olen tiennyt uutisen jo toista vuorokautta. Minä ja poikaystäväni lyömme hynttyyt yhteen syksyn saapuessa. Muutamme siis yhteen.
Tekisi mieli huutaa!

Tätä on odotettu niin kauan, että en tahdo ollenkaan käsittää, että tosi on kyseessä. Olemme seurustelleet jo 2,5 vuotta. Se on pitkä aika yhdessäoloa ja vielä pidempi erilläänoloa. Nyt kaikki muuttuu ainakin syksyn ajaksi. Yhdessä asumista kestää alustavasti vain vuoden vaihteeseen eli n. 4 kuukautta, ja sitten toiselle koittaa paluu Kööpenhaminaan. Silloin todennäköisesti päivitetään taas sotasuunnitelma, eli mietitään mitä tulevaisuudessa tehdään, missä asutaan ja mistä haaveillaan.

Välittömästi uutisen jälkeen pienen ihmisen mieltä alkoivat rasittaa kaikenlaiset käytännön kysymykset. Mihin mahtuvat vaatteet ja tavarat? Tarvitaanko uusia huonekaluja, entä toinen TV? Myös pyörä pitää ostaa.
Toistaiseksi on kuitenkin helppo hymuillä. Yhdessä on kivempi olla kuin yksin - edessä on siis hyviä päiviä!

Kuva: Anna Gavaldan kirjasta Ensemble, c'est tout tehty elokuva Kimpassa - ruotsiksi Tillsammans.

It's good to be here

Tänään ilahdutti tämä Candy Changin blogista löytynyt kuva. En oikein osaa selittää mikä siinä viehättää tai ilahduttaa. Kaipa se, että joskus olisi kiva havahtua huomaamaan, että jossain tiloissa ja paikoissa viihtyy, on kotonaan ja onnellinen (siis muuallakin kuin kotona). Candy on kirjoittanut sen jalkakäytävään. Helsingissä on oikeastaan aika montakin paikkaa, josta voisin sanoa niin. Ainakin voisin mennä kyltin kanssa Koffin puistoon. Se on kodin jatke. Omaa tilaa.

Kuva: Candy Chang

Asioita joista pidän: Hymy

Onko mitään ihanampaa kuin hymy? Tutun tai ventovieraan, ei väliä. Ihanaa on myös oman hymyn voima. Se miten voi tartuttaa pienen sirun onnea keskustelukumppaniin tai vastaantulijaan, kehen tahansa, jonka kanssa hymynsä haluaa jakaa.

Minulla oli onnellisen hymyn hetki tänään aamulla matkalla töihin, kun törmäsin ystäväni poikaystävään liikennevaloissa ja pääsin onnittelemaan häntä vauvauutisista, joita olin ystävältäni kuullut. Tuo aamuinen hymy kantoi kirkkaana pitkälle päivään.

Toivoisin, että jaksaisin ja muistaisin hymyillä enemmän. Toivoisin myös, että minulle hymyiltäisiin. Se on niin vaivatonta, se on niin helppoa ja se kuitenkin korjaa hetkeksi kaikki murheet. Valaisee kaiken.

Kuva: Okinawa Soba

Danny & Annie - 27 vuotta yhdessä

Tämä on ihana. Tosi tarina, Danny ja Annie, 27 vuotta yhdessä, kunnes kuolema heidät erottaa. Suurta rakkautta.

Via Cup of Jo

Suomenlinnassa sunnuntaina

Tässä muutama kuva viime viikonlopulta. Se oli meidän ensimmäinen yhteinen viikonloppumme minun kotiinpaluuni jälkeen. Oli ihanaa.

Ei ollut samanlaista ahdistusta edellisestä ja seuraavasta erosta kuin yleensä, koska loma oli vielä tuoreessa muistissa. Parin viikon eron aikana olimme kuitenkin ehtineet tahoillamme miettiä kaikenlaista. Meillä oli paljon puhuttavaa.

Viikonloppu oli hieno. Syvä. Täynnä tunnetta.

Sunnuntai on aina haikea. Nyt torjuimme ahdistusta käymällä Hietsun kirpputorilla, josta mukaan tarttui lisälämmitin, siis sähköpatteri (!).
Älkää kysykö miksi. Minun tehteävänäni on syyskuussa rahdata se Tanskaan.

Iltapäivän lopulla lähdimme Suomenlinnaan. Ajatus tuntui lautalla aivan hullulta, koska sadepilvet olivat todella uhkaavat.

Mutta emme sitten lopulta kastuneet ollenkaan, vaan saimme seurata Kustaanmiekassa pilvien liikettä ja auringon pilkietelyä ja lopuksi kaunista auringonlaskua.

Rakastan Suomenlinnaa, erityisesti Kustaanmiekkaa. Se on fantastinen! Ja äärettömän romanttinen. Paras paikka viettää viimeistä iltaa, kun aamulla pitää erota rakkaastaan.

Rannalla viettämissämme hetkissä oli jotain ikimuistoista, katkeransuloista haikeutta, mutta samaan aikaan suurta onnea. Ei huolta huomisesta, vain suurta kiitollisuutta siitä, että saa kokea juuri tämän hetken.

Pieniä mullistuksia ja suuria ihmeitä

Kaikenlaista aivan ihmeellistä on tapahtunut viime kuukausien aikana. Tai ehkä ei sittenkään mitään kovin mullistavaa konkreettista, minun päässäni vain on moni puu alkanut työntää vihreää vartta, moni palanen on loksahtanut omaan pikku koloonsa.

Lähipiirissäni sen sijaan on tapahtunut paljon: yksi avioituminen, kaksi asunnonostoa, rakastumisia, yksi odotettu kotiinpaluu, yksi uudelleenkäsittelyyn otettu parisuhde, yksi vakava päätös yhteisestä tulevaisuudesta, yksi kaksosraskaus ja nyt viimeisimpänä, eilen kuulemani uutinen vielä yhdestä aluillaan olevasta vauvelista. :D

Tämä kaikki ympäristössäni kukoistava onni, asioiden kohtaaminen, hyvänlainen muutos, rauha - en tiedä millä kaikilla sanoilla sitä kuvailisin - se tekee minut niin herkäksi. Se on sitä elämää, josta kukin meistä on pitkäksi venähtäneen teini-ikänsä kriiseissä haaveillut. Nyt me elämme sitä! Otamme ratkaisuja ja kohtaloita omiin käsiimme, olemme vakaita ja harkitsevia ja viisaita, kestämme vastoinkäymisiä. Teemme valintoja ja nautimme niistä asioista, joita meillä on. Valitsemme onnen!

- Tai siis en minä, mutta nuo kaikki muut! ;)

Minun päässäni kasvaneilla vihreävartisilla iduilla on se suuri merkitys, että huomaan kevään tai terapian tai ehkä jopa yleisen henkisen kasvuni seurauksena, että kaikki ympärilläni tapahtuvat hyvät asiat eivät vedä minua syvemmälle masennukseen, vaan ihan yllättäen huomaan olevani aivan äärettömän onnellinen kaikista niistä onnellisista asioista, joita kaikille rakastamilleni ihmisille tapahtuu. En oikein osaa vetää siitä muuta johtopäätöstä, kuin että kokeakseni onnea muiden puolesta täytyy minun olla itsekin aika onnellinen. Olen siis itsekin huomaamatta saavuttanut (ainakin hetkellisesti) jotain. Myös minussa on tapahtunut muutos.

Linkitän tähän teemaan El Perro Del Mar -bändin biisin Inner Island, joka saa minut aina liikuttumaan. Se on niin koruton, mutta ah niin kaunis. Tämä liveversio ei anna oikeutta sen intensiiviselle tunnelmalle, mutta toivottavasti saatte jostain käsiinne levytyksen.

Häät

Hyvä ystäväni meni lauantaina naimisiin rakastamansa miehen kanssa. Siinä vasta suurta romantiikkaa! Parin ensi tapaamisesta on kulunut alle vuosi, mutta nähtyään heidät yhdessä, kukaan tuskin ihmettelee nopeita päätöksiä - varmuutta.
Kun sen oikean löytää, niin...

Nopeimmat juhlijat ennättivät kiertää jatkoille shakkipöydän kautta.
Ottelu oli yllättävän tasaväkinen.

Kevät!

Olen ollut koko kevätpuolen kovin laiska kirjoittamaan mistään kuulumisistani. Ehkä on ihan hyväkin merkki, että minulla ei ole ollut niin paljon valittamisen aihetta kuin aikaisemmin. Vaikka tunnelmat ovat vaihdelleet laidasta laitaan, on hidasta edistymistä kuitenkin tapahtunut.

T.S. Elliotko se sanoi, että huhtikuu on kuukausista julmin? Minun kohdallani ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Pidän huhtikuusta. Sen kalpeasta, ohuesta valosta ja jään alta paljastuvasta kellankukertavasta ruohosta. Ennen kaikkea pidän siitä, että katujen kuivuttua ne lakaistaan puhtaaksi hiekasta. Uusi alku.

Huhtikuu tuntuu myös paljon toiveikkaammalta kuin ikuisuudelta tuntuneet helmi- ja maaliskuut.

Ihanan pääsiäisen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Minulle on sattunut käänteitä erityisesti työrintamalla. Kaikenlaisia uuden alun avauksia on ollut ilmassa ja olen uskomattoman jännittynyt niistä. En uskalla vielä kertoa mitään, kun kaikki on täydellisen epävarmaa, kerron sitten jos jotain varmistuu. Mutta sen verran voin paljastaa, että ei tässä pitäisi huonoimmassakaan tapauksessa aivan hullusti käydä.

Seurustelurintama on taas niin voimissaan kuin kuvitella saattaa. Sanoinhan, että pääsiäinen oli ihana. Se oli! Kokonaista kuusi päivää. Meillä oli aivan uskomattoman hauskaa yhdessä. Nyt onneksi tapaamme jo parin päivän päästä uudelleen. Odotan jo kovasti.

Olemme vähän miettineet tämän suhteen jatkoa. On olemassa aika varmat tunnelmat siitä, että jotain täytyy tulevaisuudessa kehittää. Olisimme molemmat aika valmiita muutoksiin. Muuttoa sinne tai tänne täytyy pohtia vakavasti.

Kuvan kortin lähetin ihanalle perheelle Berliiniin. He ovat idoleitani siinä, miten ihmiset saavat elämänsä rullaamaan kaikenlaisiin etäisyyksiin, uraongelmiin ja ristiriitaisiin toiveisiin liittyviin vaikeuksiin kompastumatta. Toivoisin, että jonain päivänä saavuttaisin sellaista, mitä he ovat saavuttaneet.

Postikortin on sisareni tuonut Unkarista leiriltä, jonne hän matkasi ehkä n. 25 vuotta sitten. Jos joku tietää mitä kortissa lukee, kertokoon minullekin. En ole koskaan sitä selvittänyt, mutta iloiseksi kortti minut ainakin tekee. Toivottavasti teidätkin. Ihanaa huhtikuisen sunnuntain iltaa...

Paras syntymäpäivälahja

Sain muutama viikko sitten eräältä elämää ihanammalta tytöltä myöhäisesti (tai ennakoiden) toimitetun syntymäpäivälahjan. Se on arviolta paras lahja mitä olen koskaan saanut. En voi kyllin kiittää. Katsokaa ja arvioikaa itse!

Olen tässä taulua katsellessani miettinyt, että jos minun pitäisi ottaa kotoani uuteen elämään mukaan kolme esinettä, olisi tämä niiden joukossa. Kahta muuta en ole vielä päättänyt! ;)

Eikä tarvinnut edes itse ryhtyä ristipistojen tikkaamiseen, kuten tammikuussa suunnittelin. Ristipistot löysivät luokseni ihan itse, auttamatta. Ja niiden viesti kouraisee sydänalaani joka kerta kun vilkaisen. Asetin kuvan hyllylle sänkyä vastapäätä. Näen sen joka aamu ensimmäiseksi herättyäni.

Ihanan lahjan kunniaksi teemabiisinä minulle, ja ihanimmalle tytöllekin, tärkeä biisi: Please, please, please... Se on soinut tässä blogissa pari kertaa aikaisemminkin, mutta soikoon taas.

Kolmekymmentä

Eräs parhaista ystävistäni täytti kolmekymmentä kaksi viikkoa sitten. Juhlat olivat ihanat!
Mukavaa musiikkia, suussa sulavaa suklaakakkua ja mitä ihastuttavampia ihmisiä.

Kolmekymmentä on kai useimmille jonkinlainen henkinen rajapyykki. Kaikki tuntuvat jännittävän maagista lukua tavalla tai toisella. Kun juhlat ovat ohi, sitä ei paljon mieti.

The Party Pricess summasi elämäänsä suloisessa kuoharikännissä silminnähden onnellisena:
Mulla on maailman ihanin perhe, maailman ihanimmat ystävät
ja maailma ihanin poikaystävä!

Tähän vilpittömään tunnustukseen kiteytyi ONNI. Mitä muuta ihminen tarvitsee ympärilleen, kuin läheisiä ihmisiä - rakkautta sen eri muodoissa.

Myönnän, että olen vähän kateellinen tästä onnesta, vaikkakin kyllä suon sen ystävälleni kaiken mitä vilpittömimmin. Hän on joutunut maksamaan siitä varsin kovan hinnan.
Helppoa ei ole ollut.

Tuleekin tässä mieleen erään toisen viisaan naisen sanat:
"Kyse ei ole onnistumisesta tai epäonnistumisesta, vaan siitä, uskaltaako elää."
Itse en ole tässä onnistunut niin hyvin, ystäväni on vaikeuksistaan huolimatta tavoittanut tämän taidon paljon paremmin.

Join itseni juhlissa aikamoiseen humalaan ja käppäilin ravintolasta kotiin varmasti melkoisen haparoivin askelin. Onnistuin silti ottamaan illasta muutaman kuvan ja ikuistamaan kotimatkani. Tuloksen näette yllä.

Löysin myös illan aikana itselleni (tuhdista humalasta huolimatta) mitä parhaimman elämäntaidon valmentajan ja uuden koirakaverinkin. Hau!

I believe in pink

I believe in pink... I believe in kissing, kissing a lot... and I believe that happy girls are the prettiest girls.

- Audrey Hepburn

Suuresti kunnioittamani - ihana nainen - Audrey Hepburn, oli aika viisas. Lisää pinkkiä, lisää pusuja, lisää onnea ja kauneutta elämään!
Pinkki on tämän kevään hitti, väittävät muotilehdet. Meikäläisellä on tänään taas harmaata päällä. Huomenna pinkkiä! Lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon.

kuva: Dress Design and Decor

Ps. Mieleen juolahti sellainen ajatus, että itse asiassa tuosta pitäisi muuttaa yksi kirjain. ii saisi antaa tilaa uu:lle. En oikeastaan edes pidä pinkistä väristä - ainakaan kovin paljon. Sen sijaan Punk on ihan periaatteesta lähellä sydäntä. Ainakin asenteessa. Tosin tämä koko kirjoitus oli aika antipunkki. Niii. I'm getting old.

Merkittävä päivä

Tänään on merkittävä päivä. Varasin ajan terapiaan. Päätin asian eilen ja tein sen tänään. Pitkään aikaan ei ole puhelinsoitto jännittänyt yhtä paljon. :)

Viime kesänä päättyneen, ei niin onnistuneen ja lyhyeksi jääneen, terapiajakson jälkeen olen jahkaillut asiaa pitkään. Välillä esteenä on ollut heikko talous, välillä taas harhaluulo, että saan pääni ja asiani järjestykseen omin voimin. Voi mitä tekosyitä molemmat!

Talvi on kulunnut aikamoisessa alhossa. Nyt minusta tuntuu, että masennus alkaa vaikuttaa fyysiseen olotilaani, koska tunnen oloni tosi heikoksi koko ajan. Selvitän myös fyysisiä oireita ihan varmuuden vuoksi. Molempi parempi.

Nyt olen menossa ensimmäiseen tapaamiseen, katsotaan mitä siitä seuraa ja toivotaan parasta. Ehkä sieltä jotain onnen avaimia tarttuu matkaan, vaikka ei suuria maailmaa mullistavia muutoksia syntyisikään.

Kuva: Doug Savage

Ole onnellinen!

Olen lähes koko talven kippuroinut omassa onnettomuudessani. Olen ollut väsynyt, masentunut, yksinäinen ja haluton. Ajoittain olen ollut myös erittäin rasittunut töistäni. Tässä ei ole kyse siitä, että töitä olisi välttämättä ylivoimaisen paljon. Ahditus vaan saa kaiken elämässä tuntumaan ylivoimaiselta, kaikki vaikuttaa kaikkeen, enkä saa edes välttämätöntä tehdyksi. Eritoten, kun työ on ajoittain ainoa konkreettinen elämänsisältöni, on merkitys hyvinvointiin myös kohtuuttoman suuri.

Näitä pohjamutia möyhiessä tuli mieleen Steve Lowen ja Alan Mcarthurin kirja Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa?

Ostimme sen ystäväni kanssa R-kioskin kirjakorista eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä kesällä 2008, kun hän oli luonani käymässä ja haimme tarpeita puistokaljottelua varten. Siitä repesi riemu ainakin hetkeksi, kirja on ainakin osittain ihan oivaltava. Ainakin otsikko on puhutellut minua monasti ja puhuttelee nytkin. ;)
(Ei kannata ostaa opusta, jos joku haluaa lukea, luovutan mieluusti oman kappaleeni kiertoon.)

Jos minun pitäisi rehellisesti vastata otsikon kysymykseen, vastaus kuuluisi:
"Kyllä! Minussa on jotain vikaa, kaikki ei ole paskaa."

Kaikki tuntuu paskalta, mutta harva asia oikeasti on paskaa. Useimmat asiat ovat vähintäänkin ok, jopa hyviä. Kyse on pitkälti asenteesta, kun oikein tahtoo, voi paskassakin nähdä hyviä puolia, eikä tarvitse antaa kaiken paskan vetää itseään likaviemäriin asti. Voi pyrkiä pintaan ja myös pysyä pinnalla, jopa ehkä kävellä ulos kuivin jaloin.

Kävimme taas tänään varsin järkevän keskustelun poikaystäväni kanssa. Hän kritisoi minua negatiivisesta asenteestani. Monet ovat sanoneet samat asiat aikaisemminkin, mutta jostain syystä tämä ongelma vaivaa minua edelleen. Arvostan sitä rakentavassa hengessä annettua palautetta, jota häneltä saan. Meillä on varsin hyviä keskusteluja, silloin kun niitä on. Tietysti negatiivinen asenne on tällä hetkellä pitkälti seurausta esimerkiksi väsymyksestä ja masennuksesta, joka ruokkii kielteisyyttä ja toivottomuuden tunnetta, mutta toisaalta kyseessä on itseään ruokkiva kehä. En pääse masennuksesta ylös, jos en pyri tavalla tai toisella kääntämään polkua.

Olen jo monta viikkoa, mutta nyt erityisesti koko kuluneen viikonlopun, kysellyt itseltäni miksi en ole onnellinen. Päässä on pyörinyt monenlaista syytä. Mutta rehellinen vastaus kai kuuluisi: "Mitäpä sitä kyselemään. Jos haluat olla onnellinen, ole onnellinen!" Mikään ei varsinaisesti estä sitä, eikä kukaan oikeasti asetu tielle. Olosuhteet ovat hidasteita, periksi ei pitäisi antaa. Ja kuka väitti että elämä on helppoa.

Nokkelimmat saattavat nyt huomata, että tässä on jotain psyykkausta meneillään. Ja totta se onkin. Yritän taas mielikuvaharjoittelua. Positiivista asennetta. Rasti seinään jokaisesta positiivisesta päivästä, pystyssä päin kohdatusta vastoinkäymisestä. Tässä toimikoon sama logiikka kuin tupakanpolton lopettamisessa.

Huomenna pistän päälle jotain punaista. :)

Loistava kuva on kotoisin tästä tosi kivasta blogista: Fridas fina

Jouluoksennus

Edellisen kirjoituksen syntyhetken kiistattoman pirteästä tunnelmasta huolimatta joulu ei kääntynyt nousuun, päinvastoin, tunnelma laski entistä alemmas. Olen huono jouluissa, se ehkä kertoo jotain minusta ja kypsymättömyydestäni. En kestä perhejoulua, enkä oikein kaukojouluakaan näemmä. Eritoten, jos se pitää viettää perheen kanssa. Enkä oikein kestä mitään muutakaan joulunvieton muotoa, koska juhla ylipäätään tekee minut masentuneeksi. Jostain syystä minulle tulee aina valheellinen olo. Ilonpito tuntuu teeskentelyltä ja muistuttaa enemmän niistä piiloon painetuista ristiriidoista ja ikävistä asioista, joista ei puhuta. Se muistuttaa minua myös oman elämäni puutteista, ulkopuolisuudesta, tekee olon entistä yksinäisemmäksi. On yleensä piinallinen tavalla tai toisella. Huomaan aina toivovani, että se olisi ohi mahdollisimman pian.

Olimme siis neljä päivää Pietarissa, joka oli kyllä puitteiltaan mitä mahtavin joulukaupunki (jos haluaa välttää perinnejoulun, mutta silti fiilistellä joulua tavalla tai toisella). Puitteet siis kunnossa, mutta henkisesti matka oli kuluttava ja kotiinpaluu sitäkin kuluttavampi. Jouduin välttelystä huolimatta aavistuksenomaiseen perhejouluun neljän sukupolven kokoontuessa tänään sisareni luokse syömään. Aamukuuden herätys ei ollut omiaan auttamaan siinä, että tunsin itseni todella väsyneeksi ja masentuneeksi. Sain melko suorasanaisia moitteita happamasta olemuksestani, mikä ei todellakaan ollut omiaan nostamaan tunnelmaa. Kotiin palattuani olin aivan raunio.

Ehkä jouluasennettani kuvaa parhaiten tyytymättömyys, en osaa iloita muiden onnesta, enkä liioin itse nauttia hyvistä hetkistä, vaan vertaan kaikkia onnellisia "näkyjä" ja kohtaamiani ihmisiä omaan tilanteeseeni: yksinäisyyteen. Se saa minut vetäytymään masentuneena kuoreeni. Se taas aikaansaa syyllisyyden tunnetta, mikä taas aikaansaa vihaisia puolustusreaktioita kuviteltuja syyttäjiä kohtaan. Tällaisella hetkellä minun on hyvin vaikea nähdä itsessäni tai elämässäni mitään hyvää. Lähinnä jään pohtimaan, mikä minussa on vialla, kun en pysty olemaan yhtä onnellinen kuin muut. Tässä mielentilassa toivoisi kaikkein eniten voivansa välttää muita ihmisiä ja kohtaamisia, kysymyksiä. Toivoisi, että voisi olla näkymätön, voisi olla tilanteissa kenenkään muun tietämättä, tarkkailla joutumatta huomion kohteeksi.

Kirjoituksen otsikko viittaa siihen fyysiseen reaktioon, jonka joulu minussa saa aikaan. Reagoin nimittäin useasti stressiin vatsallani; voimakas stressi aiheuttaa pahoinvointia ja tänään kotiin tuntuani kakistelin juhla-ateriat viemäriin. Se näyttää muodostuneen jo perinteeksi, viime jouluna kävi samalla tavalla, tosin silloin oksensin jo ennen kuin käytiin pöytään.

Illalla satoi ensilumi!

Helsinkiin satoi tänään ensilumi. Painelin niin väsyneenä ja kylmissäni Katajanokalta kotiin, että en jaksanut ihastella lumisadetta ulkona ollessa. Mutta nyt kun olen sisällä ja pyry tauonnut, on kiva katsella valkoista maisemaa ikkunasta. Lumi on varmaan kaikkien mielestä aina tosi tervetullut juttu. Se kun valaisee näkymän niin kauniisti.

Viime viikonloppu kului meiltä muuten suht hiljaisesti flunssassa sängyn pohjalla. Meikäläinen keitteli glögiä, teetä ja vihanneskeittoa. Uunissa valmistui kanaa ja onnistuin polttamaan kämmenselkäni vastuuksiin tosi ikävän näköisesti. Tänään työkaverit naureskelivat makeasti kokatessa syntynyttä palovammaani. Nöyryyttävää. Olisi pitänyt sanoa, että haavoituin taistelussa. :)

Nopeana tilannetietona voin kertoa, että suhde jatkuu. Päätöstä punniskeltiin aika huolella, joten nyt on suhteellisen varma olo. Tulevasta ei pitkällä tähtäimellä tiedä kukaan, mutta erosimme maanantai-aamuna ihan onnellisissa tunnelmissa. Tykkään siitä, miten olemme oppineet paremmin puhumaan toisillemme. On avoin ja rehellinen tunnelma. Ehkä tämä kysymys on nyt molempien osalta ainakin hetken aikaa rauhassa ruotimiselta. Palaan tähän vielä...

Yllätyskäänne

Keskiviikkona tapahtui yllätyskäänne. Tai liekö se nyt ollut mitenkään erityisen yllättävä. Oli miten oli, käänne kuitenkin. Lentolippujen "peruutettu" varaus ei ollutkaan peruuntunut, vaan liput olivat veloittuneet ja varaus edelleen voimassa. Tarkistin asian henkilökohtaisesti soittamalla lentoyhtiön iloiselle tanskalaiselle asiakaspalvelijalle. Voimassa oli.

No tästä siis seurauksena se, että tapaamme ennen kuin päätös on tehty, jo ensi viikolla. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella? Onko päätökseen jo luisuttu - kaikki jatkukoon ennallaan - vai onko edessä vielä pitkä peukaloruuvi, loputon keskustelu suhteen plussista ja miinuksista? Pakko myöntää, että en tiedä olenko käänteestä kovinkaan pahoillani. Se toi tietyllä tavalla helpotuksen tilanteeseen. Ei tarvitsekaan vielä päättää, vaan voi 1,5 viikon ajan keskittyä miettimään jotain muuta. Ei tarvitse olla niin hirveän ahdistunut koko ajan.

Jo kuluneiden 1,5 viikon aikana olen havainnut, että minun on erittäin vaikeaa tehdä eropäätöstä. Olen kyllä yrittänyt, ajoittain järkevien neuvojen avulla jo melkein sen tehnytkin, mutta meidän kahden välistä keskustelua en ole uskaltanut viedä päätökseen. Olen muka koko ajan mielessäni tarvinnut lisää harkinta-aikaa. Myönnettäköön, että tämä voi olla merkki siitä, että en halua suhteen päättyvän. Vaikka olen loukkaantunut asioiden saamasta käänteestä, kyllästynyt jatkuvaan vehtaamiseen ja ylipäätään halukas tekemään ratkaisuja, on juuri tätä ratkaisua erittäin vaikeaa tehdä. Vaikealta on myös tuntunut se, että emme enää näkisi, emme koskaan. Se vasta olisi dramaattista.

Ehdin viikon alussa lähettää kuvassa olevan postikortin, jossa on Rion favelan pikkupoikia 1960-luvulla. Tykkään kuvasta! Kirjoitin korttiin, että olen kyllästynyt puhumaan meidän suhteesta, haluaisin pyyhkiä ongelman pöydältä. En oikein itsekään tiedä mitä tarkoitin, ehkä sillä hetkellä olin kallellaan eron suuntaan.

En ole saanut kortista vielä palautetta, mutta riippumatta siitä, jatkuuko suhde vai ei, on lähitulevaisuudessa ehkä turha odottaa ongelmavapaata olotilaa. Joka tapauksessa minulla on muutama kana kynittävänä joko itseni tai toisen osapuolen kanssa, yksin tai yhdessä. Ratkottavaa riittää. Mutta sitä kai elämä aina on. Jatkuvaa ongelmanraikaisua ja osaamisen kehittämistä sillä saralla. Parisuhde on hyvä harjoitusmaasto.

Romantikkoja ja romatikkoja

Syyskuu on muutaman tunnin kuluttua ohi. Vielä ennen sen päättymistä palaan romantiikka-aiheeseen, johon hassusti päädyttiin aiemman postaukseni kommenteissa. En oikein itsekkään tiedä mitkä piirteet tekevät minusta "ikuisen romantikon", mitä se oikein tarkoittaa, mistä määrittely pitäisi edes aloittaa, mutta yritän.

Ehkä romantiikassa ylipäätään on kyse siitä, että määritelmät eivät kuulu sen piiriin, eikä liioin järkeily. Tunteet, herkkyys, intuitio, mielikuvitus sen sijaan kyllä. Määrittely tappaa ominaisuuden keskeisimmän olemuksen ja siksi sen avaaminen tuntuu jo lähtökohtaisesti ihan kornilta, huippuvaikealta ainakin. Näen itseni romantikkona syystä, että eläytyminen hetkeen, pieniin asioihin ja kokemuksiin (ja miksei isompiinkin), on tärkeintä mitä tiedän. Koen suurta, hyvin myötäsyntyistä tarvetta arjen yläpuolelle nousemiseen, vähästä nauttimiseen, kuvitteluun, fiilistelyyn, tarinoihin, ajoittaiseen liikuttumiseen ja herkistymiseen. Ilman tätä, ei elämäni olisi elämisen arvoista. Tai ainakin se on minun näkökulmastani helposti huumorintajutonta ja ikävää. Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että en pitäisi yksinkertaisista arkipäiväisistä asioista. Siedän kyllä hyvin rutiineja ja jopa nautin niistä (ainakin ajoittain ;)).

Kuvaisin tätä romanttista luonteenpiirrettä mielelläni määreellä "elämän nälkä". Se on omistautumista kaikelle vastaan tulevalle, niin hyvälle kuin huonolle, janoa tuntea syvästi sekä kiitollisuutta olemassaolosta, siitä että saa kokea kaiken - aivan kaiken. Tämä kiitollisuus tosin on usein piilevää, kuten olen aiemminkin kertonut. ;)

Olen pitänyt tätä ominaisuutta myös rasitteena ja jotkut masennuskaudet tai ympäristön suhtautuminen ovat saaneet minut kokonaan tai osin sulkemaan sen pois itsestäni. Olen kuitenkin erilaisten vaiheiden kautta oppinut ymmärtämään, että kyseessä on hyvin olennainen ja positiivinen osa minua, osa persoonallisuuttani ja identiteettiäni. Se on yksi niistä ominaisuuksista joka tekee minusta minut. Enkä voi painaa sitä pois tekemättä itsestäni samalla onnetonta ja paljon ikävämpää ihmistä. Ominaisuus myös autaa minua selviytymään vaikeuksista ja estää minua kyynistymästä niiden edessä, vaikka elämä näyttäytyykin ajoittain aika rumana.

Näistä syistä olen päättänyt sitä vaalia ja kunnioittaa. Aion myös antaa itselleni tilaa kasvaa persoonana, löytää tasapaino ailatelevan kokemusten ja heittäytymisen tarpeen ja kyynisen elämäänkyllästyneen laskelmoinnin välillä niin, että osaisin hyvällä, tasapainoisella ja minulle mahdollisimman rakentavalla tavalla elää omaa elämääni.

Olen huomannut, että tämä ominaisuuden vaikutus saattaa parisuhteessa olla paitsi hyvä, myös huono. Intuitioni on usein vahva, pystyn yleensä eläytymään toisten ihmisten iloihin ja suruihin (tosin ajoittain mennään myös metsään, vaikka tarkoitus on hyvä). Näin ollen voin olla tueksi ja iloksi lähimmilleni, levittää hyvää mieltä. Toisaalta taas ihmiset, jotka kokevat tällaisen intuition uhkaavana tai tungetteluna, eivät tietenkään reagoi siihen positiivisesti. Jotkut saattavat pitää minua typeränä, besservisserinä, ylimielisenä, keskittymiskyvyttömänä haihattelijana, naivina, lapsellisena jne. Olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä tästä. Olen näet aika vakuuttunut siitä, että kyseessä on paras, kaunein ja vilpittömin osa minua.

En ole aivan varma pitääkö Oliverin arvaus romantikkojen vähyydestä paikkaansa. Arvailisin, että samoilla ominaisuuksilla varustettuja ihmisiä voi olla aika paljonkin, mutta ihmiset kanavoivat luonteenpiirrettään eri tavalla tai painavat niitä piiloon. Ylipäätään kaikenlainen herkkyys ja tunteiden näyttäminen tuntuu olevan varsin epämuodikasta tässä maailmankolkassa. Ehkä monien arki ei anna sille edes tilaa.

Yhteenkuuluvaisuuden tunne muihin romantikkoihin on minustakin aivan selvä. Ajoittain elämässä on niin hyvä tuuri, että törmää tällaiseen sukulaissieluun. Se on harvinaista, mutta silloin kolahtaa. Minun kohdallani se on tapahtunut muutaman kerran. Romantikkoystäväni ovat keskenään hyvin erilaisia, monella tapaa myös hyvin erilaisia kuin minä. Tavalla tai toisella kuitenkin kuulumme yhteen. Side on luja.

Uskon tänä vuonna löytäneeni myös yhden uuden sukulaissielun. Poikaystäväni. Siinäpä vasta ilon aihetta kerrakseen!

Los Angeles, surffarit, pois lentävät linnut ja ihmiset jotka jättävät jäljen

Viime perjantaina järjestin asunnossani hurjat jatkot sekalaiselle ryhmälle erilaisia vaeltajia. Tapahtumat saivat alkunsa elokuvanäytöksestä, oikeammin jo teatterin ulkopuolelta, kehittyen sitten mitä hupaisimpien käänteiden kautta näihin aivan kummallisiin jatkoihin. Kotini on varsin pieni, mutta meitä ahtautui tänne parisenkymmentä. Mukana oli muutama uusi tuttavuus, kauempaa kulkenut taiteilijasielu, mutta mikä ihmeellisintä, myös sellaisia ystäviä, jotka asuvat aivan lähellä, mutta joiden kanssa en ole puhunut pitkään aikaan. Sattumoisin siis päädyimme etääntymisestä huolimatta pikkutunneilla juomaan lämmintä rommia (raakana) minun keittiööni.

Jälleennäkeminen oli myös varsin jännittävä ja erityiskiitos lähteekin illan ihastuttavalle muusalle, joka oli myös tukihenkilönä näiden, ehkä jo aavistuksen vieraiksi muuttuneiden ihmisten keskellä!

No, tämän tarinan jaan siitä syystä, että Spotifyn soittolistalleni oli jäänyt jatkoista ihana muisto, jonka vasta äsken ymmärsin: kuuntelimme Nick Drakea.

Ja kuunnellessani yhtäkkiä muistin myös sen, mikä tuossa perjantai-illassa oli niin merkittävää. Olin sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa tunnen itseni hyväksi, paremmaksi ihmiseksi. Elämä tuntuu tavoittelemisen arvoiselta ja kauniilta kaikkine rosoineen ja rikkinäisine reunoineen. Kiitos siis kuuluu erityisesti myös kahdelle herralle, joilta olen oppinut vuosien varrella paljon ihmisenä olemisesta, luopumisen ja epäonnistumisen vaikeudesta, selviytymisestä, kanssaihmisten kunnioituksesta ja yksinkertaisesti hyvyydestä. He ovat jättäneet minuun jälkensä omalla hiljaisella olemassaolollaan. Vähän haikealta tuntuu se, että nyt kun olen heistä etääntynyt osaan arvostaa paremmin sitä hyvää, mikä minulla oli lähipiirissäni vuosikaudet, vaan ei enää.

Nick Drake kosketti minua ja myös tämä YT-video on minusta aivan mahtava. Onhan siinä muun muassa rantaelämää, surffareita, aallonmurtaja, nopeutettua kuvaa, hassua kuvaa, merkityksetöntä kuvaa, pysäköity auto ja kissoja.