Kuulumisia, uutisia, salaisuuksia

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut blogia heinäkuussa. Olen aina ollut lomilla kiireinen, reissussa, netin ulottumattomissa tai muuten vain internetpaastolla. Nyt on käynyt päin vastoin, heinäkuussa onkin yhtäkkiä aikaa. Vaikka olen lomalla, olen Suomessa. Lisäksi olen kavereiden ulottumattomissa (ei yhtään tuttavaa lähitienoilla), vieraalla paikkakunnalla (Savonlinna), eikä sääkään juuri tänään suosi kesärientoja saati uusien tuttavuuksien solmimista (sataa kuin Esterin hanurista). Siispä on pitkästä aikaa sekä aikaa että halua kirjoittaa blogia. Ja se on ihan hyvä, sillä nyt on ihan aidosti jotain kerrottavaa.
  
Maaliskuun jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Siis ihan oikeasti on! :)
Nyt on muutosta ilmassa. Huhtikuun puolivälissä palasin nimittäin Jordaniasta ja toin palatessani, jos ei nyt matkatuliaisen, niin kuitenkin yllättävän uutisen. Se oli tietoisuus siitä, että seuraava sukupolvi on idullaan. Matkan jälkeen siis varmistui asia, jota jo matkan aikana vähän uumoilin: että vauva tulee tähän meidän hajatalouteen.

Yllättävä, suuri ja hämmentävä uutinen siis.
Olen ollut alkuvaiheen ajan aika hissun kissun asiasta ja jakanut salaisuuden melko hitaasti ja valikoivasti kavereiden ja perheenjäsenten kanssa. Nyt eletään jo neljättä kuukautta ja raskaus alkaa hiukan näkyä, samoin enemmistö lähimmistä ystävistä, perheestä ja osin myös tuttavista alkaa olla tietoisia meidän tulevasta elämänmuutoksesta. Alan myös itse pikkuhiljaa tottua siihen, että olen raskaana. Ajatukseen lapsesta ja vanhemmuudesta en ole vielä tokikaan tottunut, saati valmistautunut. Kuten eräs tuntemani viisas nainen sanoi, on hyvä että luonto on ajatellut tämän yhdeksän kuukauden mittaisen valmistautumisvaiheen lisääntyvän ihmisyksilön puolesta. Jos odotus kestäisi kaksi viikkoa, voisi moni pallero tulla unohdetuksi pusikkoon, kuin jäniksenpoikanen ikään. Yhdeksässä kuukaudessa ajatukseen jälkeläisestä ehtii siis tottua ja valmistautua ja sitoutua, niin on ainakin tarkoitettu.

Raskauden myötä on moni asia päässä tuntunut loksahtavan paikoilleen. Moni sellainen juttu jota olemme vääntäneet viimeiset kolme ja puoli vuotta (koko yhdessäolomme ajan) on joko menettänyt merkityksensä tai asettunut ihan itsellään. Enemmän toki, kuin todellisista asioiden ratkeamisista, on kyse siitä, että nyt kun jotain todella odottamatonta ja suurta tapahtuu, tuntuu siltä, että kaikki pienemmät asiat tulevat ratkeamaan väkisinkin omalla painollaan. Ne siis laimenevat ja muuttuvat vähemmän tärkeiksi, siirtyvät pois ajattelun fokuksesta. Kysymykset asuinpaikasta, työstä, parisuhteen tulevaisuudesta ovat siirtyneet päivän polttavista aiheista sellaiseen "järjestyvät ajallaan" -asioiden koriin tai vaihtoehtoisesti "tässähän tämä tuli jo samalla päätettyä" -koriin.

Toisaalta raskauden myötä myös monenlaiset vähän typerätkin huolet valtaavat mielen ainakin ajoittain. Jos tähän asti olen opetellut elämään täydellisessä itsenäisyydessä, jossa ei juuri tarvitse vastata toiselle arkipäivän päätöksistä tai tavasta järjestää oma elämä - ihan vain siitä käytännön syystä, että asumme eri maissa, joudunkin nyt tottuttelemaan ajatukseen, että ei ole vain yksi minä ja toinen minä, vaan me, jonka pitäisi toimia yksikkönä ja suunnitella myös yhdessä tulevaisuutta. Se on haastavaa ja tulee vielä aiheuttamaan monta ristiriitaa ennen ja jälkeen lapsen syntymän, mutta tällä erää yritän pysytellä rauhallisena ja luottavaisena muutoksen edessä.

Kuva: Etsy

Ways to be with you

Kirjoitin eiliset aivoitukset tuhottoman väsyneenä, mutta päättäväisenä. Olin tullut kotiin vietettyäni illan hyvän ystäväni kanssa, jolle viinilasillisen ääressä painokkaasti esitin kokemuksiani - Vaihtoehtoja ei ole!
Ehkä tämä illan tunnelma kumusi tekstissänikin.

Täytyy myöntää, että aihe on vielä yhden jos toisenkin kirjoituksen väärti, tuntuu kuin jotain lukkoja olisi mielessäni auennut ja nyt jaksan/uskallan taas ajatella; olla määrätietoinen.
Siltä minusta tuntuu vielä tänäänkin. Muutos on osa tätä todellisuutta. Se realisoituminen on vielä hämärää, mutta minä elän sen parissa. Johonkin tämä johtaa.

Lennän illalla Kööpenhaminaan ja olen siitä taas äärettömän onnellinen. Olen joskus koneessa istuessani miettinyt, että jos tämä nyt tippuisi, niin kuolisin onnellisena. Ei niin, että kaikki olisi saavutettu ja sanottu, mutta olisin matkalla rakastamaani paikkaan, rakastamani ihmisen luokse ja silloin olen aina onnellinen. Jännittynyt ja odottava, mutta suunnattoman onnellinen.

Eli tietäkää te todistajat, jos Blue1 tänään painuu Itämereen, niin ainakin tämä yksi matkustaja menehtyi onnellisimmillaan. 

Tässä hyvä perjantai-biisi; Villa Nahin Ways to Be with you:

Pieniä mullistuksia ja suuria ihmeitä

Kaikenlaista aivan ihmeellistä on tapahtunut viime kuukausien aikana. Tai ehkä ei sittenkään mitään kovin mullistavaa konkreettista, minun päässäni vain on moni puu alkanut työntää vihreää vartta, moni palanen on loksahtanut omaan pikku koloonsa.

Lähipiirissäni sen sijaan on tapahtunut paljon: yksi avioituminen, kaksi asunnonostoa, rakastumisia, yksi odotettu kotiinpaluu, yksi uudelleenkäsittelyyn otettu parisuhde, yksi vakava päätös yhteisestä tulevaisuudesta, yksi kaksosraskaus ja nyt viimeisimpänä, eilen kuulemani uutinen vielä yhdestä aluillaan olevasta vauvelista. :D

Tämä kaikki ympäristössäni kukoistava onni, asioiden kohtaaminen, hyvänlainen muutos, rauha - en tiedä millä kaikilla sanoilla sitä kuvailisin - se tekee minut niin herkäksi. Se on sitä elämää, josta kukin meistä on pitkäksi venähtäneen teini-ikänsä kriiseissä haaveillut. Nyt me elämme sitä! Otamme ratkaisuja ja kohtaloita omiin käsiimme, olemme vakaita ja harkitsevia ja viisaita, kestämme vastoinkäymisiä. Teemme valintoja ja nautimme niistä asioista, joita meillä on. Valitsemme onnen!

- Tai siis en minä, mutta nuo kaikki muut! ;)

Minun päässäni kasvaneilla vihreävartisilla iduilla on se suuri merkitys, että huomaan kevään tai terapian tai ehkä jopa yleisen henkisen kasvuni seurauksena, että kaikki ympärilläni tapahtuvat hyvät asiat eivät vedä minua syvemmälle masennukseen, vaan ihan yllättäen huomaan olevani aivan äärettömän onnellinen kaikista niistä onnellisista asioista, joita kaikille rakastamilleni ihmisille tapahtuu. En oikein osaa vetää siitä muuta johtopäätöstä, kuin että kokeakseni onnea muiden puolesta täytyy minun olla itsekin aika onnellinen. Olen siis itsekin huomaamatta saavuttanut (ainakin hetkellisesti) jotain. Myös minussa on tapahtunut muutos.

Linkitän tähän teemaan El Perro Del Mar -bändin biisin Inner Island, joka saa minut aina liikuttumaan. Se on niin koruton, mutta ah niin kaunis. Tämä liveversio ei anna oikeutta sen intensiiviselle tunnelmalle, mutta toivottavasti saatte jostain käsiinne levytyksen.

Love love love love love love love

Luen tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan kirjaa Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa. Se on hyvä. Vaikka kiinnostukseni on ammatillista, on Mannermaan tapa kirjoittaa niin vetävä (ehkä ajoittain jopa liiankin reteä), että keskittymiskyvyttömänkin on helppo vapaaehtoisesti uppoutua.

Kirja on yhtä muutosta: työn, yhteiskunnan, ideologioiden, yhteisöjen ja yksilöiden muutosta. Muutoksiin lähtökohtaisen varovaisesti suhteutuvana rapuihmisenä moinen muutoksen vesiputous saattaa tuntua aika totaaliselta, ei tiedä mistä päästä muutoksiin sopeutuminen ja valmistautuminen pitäisi aloittaa. Pystyykö niitä kaikkia edes käsittämään? Määrää on vaikea sulattaa, vaikka tietysti ymmärrän, että muutoksethan ovat hitaita syklejä, eikä koko todellisuus yleensä yhdessä yössä heilahda.

Ja onneksi Mannermaan mukaan muutostrendien ohella tulevaisuutta määrittää aina myös vastaava joukko pysyvyystrendejä. Niiden kahden yhdistelmä ja painopisteet ovat todellisuuden rakennusaine.

Eräs tällainen pysyvyystrendi on RAKKAUDEN tarve. Tämän trendin nojalla kaikki yhteiskuntamallit ja skenaariot, jotka estäisivät tai vaikeuttaisivat ihmisen perustarvetta rakastaa ja saada rakkautta, olisivat mahdottomia.

Onpas lohdullisesti sanottu! Tämähän tarkoittaa, että rakkaus säilyy vaikka kaikki muu yhteiskunnassa ja kulttuurissa muuttuisi.

Mannermaan tulkinnassa rakkaus vaikuttaa (minun tulkintani) olevan jotenkin myötäsyntyistä, ikäänkuin ihmislajiin perimään liittyvä selviytymisen edellytys - tarve siinä missä syöminen ja nukkuminen. Vanhempien rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus vanhempiin voidaan tietysti katsoa biologiseksi välttämättömyydeksi, ihmiskunnan olemassaolon takaavaksi pysyvyystrendiksi. Kuolisimme sukupuuttoon, jos yksilöillä ei olisi halua saada jälkikasvua ja huolehtia siitä. Rakkauden voimalla pidämme huolta jatkuvuudesta.

Mutta miten sitten selittyy tarve romanttiseen rakkauteen? Onko se vain kulttuurinen harhauma, turha kehityskulku pois rakkauden biologisesta merkityksestä, lajin säilyvyydestä?

Ehkä minun on nyt turha jatkaa tätä viinilasillisen ja viime yön unettomuuden vauhdittamaa (tai oikemminkin hidastamaa) kehäpäätelmää muistuttavaa keittiöpohdintaa. Sitäpaitsi englanninkielisessä wikipediassa on kertakaikkiaan viehättävän perusteellinen määritelmä rakkaudesta. Voitte lukea tyhjentävästi kaikki kysymykseen liittyvät aspektit sieltä. :)

Summa summarum: Mannermaan teksti antaa toivoa, että muutosahdistuksen lisäksi tulevaisuus tarjoaa myös pysyvyyden elementtejä: Rakkautta arvostetaan ja tavoitellaan jatkossakin! Yksinkertainen on kaunista. En siis ihan hakoteille joudu.

Falling slowly

Oletteko nähneet Once -elokuvan? John Carney on sen ohjannut. Näin sen ehkä vuosi sitten. Kävin muistaakseni Engelin kesäkinossa. Voi tosin olla, että se oli jossain muualla. En ole varma.

Elokuva on vähän epätavallinen rakkaustarina. Hassun söpö. Vaihtoehtomusikaali, joka voitti Oscarin parhaasta laulusta, joka oli Falling Slowly. Tosin ei se, eikä elokuvakaan ensin tehnyt mitään erityistä vaikutusta minuun. Sävelmä on todellakin falling slowly. Aika junnaava melodia, joka ei kamalasti kehity, ja se vielä toistuu elokuvassa useita kertoja.

Sitten luin jostain, että pääosan esittäjät Glen Hansard jaMarketa Irglova aivan oikeasti rakastuivat kuvausten aikana. Siinäpä vasta romanttinen stoori! Kiinnostuin elokuvasta jälkijättöisesti. Muistelin sen kuvia, ja kuuntelin junjunjunnaavaa tunnuskappaletta. Jotain hurjan herkkää siinä on, Oscar-musiikkiraati on erehtymätön. En voi kieltää etteikö kappale olisi jäänyt soimaan päähän.


No nyt on pari julkaisemassa jo toista yhteistä levyään. He esiintyvät nimellä The Swell Season. Levyä voi minusta fanittaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että pari on niin ihanan romanttisesti rakastunut. Tekivät leffan yhdessä ja rakastuivat, nyt tekivät levyn ja rakastavat. Ihanaa! Pitäähän moista onnea tukea. Voihan sen oman onnensa löytää vaikka mistä...

Kas jotain uuden uutta - mut jotain vanhaakin

Olen kirjoittanut 29. syyskuuta 2008 alkaen blogia otsikolla Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Blogi alkoi eräänlaisena itsehoitona kariutuneeseen parisuhteeseen, jonka tulevaisuutta ei oltu tuolloin vielä aivan loppuun asti päätetty. Tavoitteenani oli alunperin käsitellä suhteemme ongelmia blogissa. Toivoin alussa, että olisimme puolueettomalla maaperällä pystyneet tuolloisen kumppanini kanssa kumpikin jakamaan ajatuksiamme riitaantumatta. Alunperin meillä molemmilla oli siis tunnukset blogiin ja tästä muistona vanhassa blogissa onkin yksi kirjoitus myös exältäni.

Alunperin kauniina syntynyt ajatus kuoli nopeasti kokoon ja blogista tuli minun henkilökohtaisen selviytymistaisteluni prosessikuvaus. Suhdekin sitten jouluun mennessä kuopattiin, kaivettiin uuden vuoden tullen uudelleen esiin ja kuopattiin taas - tällä kertaa lopullisesti. Soutamisesta ja huopaamisesta, kolhitusta itsetunnosta ja kaikenlaisista elämänhallinnan paineistako johtuen blogissa kaikui pitkään minun kiukkuinen ääneni. Hankala ero saattaa tehdä ihmisen katkeraksi elämälle ja niin minunkin tapauksessani kävi, kunnes sitten aloin taas päästä kuiville.

Tällä hetkellä olen uudessa tuoreessa suhteessa. Kaukosuhteessa. Tilanne on minulle uusi ja niin on moni muukin asia elämässäni. Uskon, että ajattelutavassani on alkanut tapahtua hiljaista muutosta erityisesti viimeisen 6 kuukauden aikana. Olen aloittanut aikuistumisprosessin. Olen pyrkinyt tietoisesti nauttimaan elämästä ja elämään sitä. Ruikutuksen sijaan.

Tämä Blogspot -blogi on olemassa syystä, että tunsin kesälomalta palattuani konkreettista tarvetta kääntää lehteä. Taustalla oli kyllästyminen vanhan blogin kirjoituksissa vallitsevaan syvällä itsesäälissä vaeltavaan sävyyn, mutta myös halu päästä teknisesti notkeamman Bloggerin käyttäjäksi. Siispä vaihdoin viime viikolla alustaa ja hyvältä tuntuu!

Olen lähes vuoden mittaisen bloggarin taipaleeni aikana kirjoittanut lähinnä itselleni. Olisin yhtä lailla voinut kirjoittaa päiväkirjaa manuaalisesti, kuten olen suurimman osan elämästäni tehnyt, mutta jostain syystä tekstien julkaiseminen on tuntunut hyvältä niiden yksityisestä luonteesta huolimatta. Aiheenani on 80%:ssa kirjoituksista ollut parisuhde, rakkaus tai seksi. Myös ystäväni ja lapsuuden perheeni sekä suhteeni heihin on minulle mieluisa aihe. Seuraan työssäni paljon erilaisia medioita ja luen mielelläni myös erityisesti toimittajien blogeja. Kun silmiini sattuu jotain mielenkiintoista itseäni koskettavaa tai blogini teemaan - ihmissuhteisiin liittyvää, kommentoin sitä mielelläni.

En keksi tänään - tähän alkuun - mitään muuta sanottavaa. Helsingissä on n. 20 C, epävakaista, mutta juuri nyt aurinko paistaa pilvien läpi. Työpäiväni on sopivasti päättymässä, lähdenpä tästä kävellemään kotiinpäin.