Syyspäivän ilta

Ulkona on ihan vihonviimeinen myrsky. Voi olla vain tyytyväinen, että ei tarvitse lähteä mihinkään ja kotiinkin ehdin kuivana ennen kuin sade alkoi.

Olen tänään tehnyt harjoituksia Kelan sivuilla. Hain äitiyspäivärahaa ja vanhempainrahaa. Ei ollut ihan yksinkertainen temppu, koska vapaiden optimointi vaatii melkoista suunnittelua. En tiedä päädyinkö nyt ihan parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mutta tehty on, ainakin toistaiseksi.

Tällaisten byrokraattisten prosessien kautta konkretisoituu koko elämäntilanne. Ymmärtää paremmin, mitä ensi vuonna oikein tapahtuu. Näillä näkymin olen kotona ainakin heinäkuun loppuun asti. On toki mahdollista, että vielä paljon sitä pidempään, mutta tämän tiedon kanssa elän toistaiseksi.

Ystäväni jakoi tänään tämän Silvio bandin kappaleen. Sen nimi Annoying Thoughts on aika hyvä, koska kappale sinänsä jo oli minusta aika "annoying". Jotain hauskaakin siinä silti oli. Vetoavaa. Syyspäivän iltaan hyvin sopivaa.


Minua vähän huvitti, sillä bändin nimi Silvio toi mieleen aivan toisen Silvion. Tutumman ja rakkaan. Kesällä 1997 ostin Havannasta Silvio Rodriguezin levyn, jossa oli myös tämä kappale. En voi kuunnella sitä tuntematta jotain kummallista haikeutta. Kaikki siihen liittyvät muistot ovat himmenneet vuosien varrella, mutta musiikki koskettaa jotain syvällä tunnemuistissa olevia fiiliksiä ja ei sitä voi kuunnella herkistymättä.

Kuulumisia, uutisia, salaisuuksia

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut blogia heinäkuussa. Olen aina ollut lomilla kiireinen, reissussa, netin ulottumattomissa tai muuten vain internetpaastolla. Nyt on käynyt päin vastoin, heinäkuussa onkin yhtäkkiä aikaa. Vaikka olen lomalla, olen Suomessa. Lisäksi olen kavereiden ulottumattomissa (ei yhtään tuttavaa lähitienoilla), vieraalla paikkakunnalla (Savonlinna), eikä sääkään juuri tänään suosi kesärientoja saati uusien tuttavuuksien solmimista (sataa kuin Esterin hanurista). Siispä on pitkästä aikaa sekä aikaa että halua kirjoittaa blogia. Ja se on ihan hyvä, sillä nyt on ihan aidosti jotain kerrottavaa.
  
Maaliskuun jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Siis ihan oikeasti on! :)
Nyt on muutosta ilmassa. Huhtikuun puolivälissä palasin nimittäin Jordaniasta ja toin palatessani, jos ei nyt matkatuliaisen, niin kuitenkin yllättävän uutisen. Se oli tietoisuus siitä, että seuraava sukupolvi on idullaan. Matkan jälkeen siis varmistui asia, jota jo matkan aikana vähän uumoilin: että vauva tulee tähän meidän hajatalouteen.

Yllättävä, suuri ja hämmentävä uutinen siis.
Olen ollut alkuvaiheen ajan aika hissun kissun asiasta ja jakanut salaisuuden melko hitaasti ja valikoivasti kavereiden ja perheenjäsenten kanssa. Nyt eletään jo neljättä kuukautta ja raskaus alkaa hiukan näkyä, samoin enemmistö lähimmistä ystävistä, perheestä ja osin myös tuttavista alkaa olla tietoisia meidän tulevasta elämänmuutoksesta. Alan myös itse pikkuhiljaa tottua siihen, että olen raskaana. Ajatukseen lapsesta ja vanhemmuudesta en ole vielä tokikaan tottunut, saati valmistautunut. Kuten eräs tuntemani viisas nainen sanoi, on hyvä että luonto on ajatellut tämän yhdeksän kuukauden mittaisen valmistautumisvaiheen lisääntyvän ihmisyksilön puolesta. Jos odotus kestäisi kaksi viikkoa, voisi moni pallero tulla unohdetuksi pusikkoon, kuin jäniksenpoikanen ikään. Yhdeksässä kuukaudessa ajatukseen jälkeläisestä ehtii siis tottua ja valmistautua ja sitoutua, niin on ainakin tarkoitettu.

Raskauden myötä on moni asia päässä tuntunut loksahtavan paikoilleen. Moni sellainen juttu jota olemme vääntäneet viimeiset kolme ja puoli vuotta (koko yhdessäolomme ajan) on joko menettänyt merkityksensä tai asettunut ihan itsellään. Enemmän toki, kuin todellisista asioiden ratkeamisista, on kyse siitä, että nyt kun jotain todella odottamatonta ja suurta tapahtuu, tuntuu siltä, että kaikki pienemmät asiat tulevat ratkeamaan väkisinkin omalla painollaan. Ne siis laimenevat ja muuttuvat vähemmän tärkeiksi, siirtyvät pois ajattelun fokuksesta. Kysymykset asuinpaikasta, työstä, parisuhteen tulevaisuudesta ovat siirtyneet päivän polttavista aiheista sellaiseen "järjestyvät ajallaan" -asioiden koriin tai vaihtoehtoisesti "tässähän tämä tuli jo samalla päätettyä" -koriin.

Toisaalta raskauden myötä myös monenlaiset vähän typerätkin huolet valtaavat mielen ainakin ajoittain. Jos tähän asti olen opetellut elämään täydellisessä itsenäisyydessä, jossa ei juuri tarvitse vastata toiselle arkipäivän päätöksistä tai tavasta järjestää oma elämä - ihan vain siitä käytännön syystä, että asumme eri maissa, joudunkin nyt tottuttelemaan ajatukseen, että ei ole vain yksi minä ja toinen minä, vaan me, jonka pitäisi toimia yksikkönä ja suunnitella myös yhdessä tulevaisuutta. Se on haastavaa ja tulee vielä aiheuttamaan monta ristiriitaa ennen ja jälkeen lapsen syntymän, mutta tällä erää yritän pysytellä rauhallisena ja luottavaisena muutoksen edessä.

Kuva: Etsy

Vauvoja vauvoja vauvoja!

 

 Pieniä ihmisiä suorastaan ryöppyää lähipiiriini. Yksi sun toinen kaveri ja läheinen on joko juuri synnyttänyt tai sitten pieniin päin. Eikä siinä mitään, hyvä niin. Iloitsen jokaisesta uutisesta, ihan oikeasti!

Viimeisimmän onnellisen uutisen toi suloinen postikortti. Olin äidin puolesta niin onnellinen, että tuli itku. Tiedän, että tätä pienokaista on toivottu todella pitkään.  

Tällä hetkellä on myös hallinnassa ahdistus, josta olen ajoittain kärsinyt. Siis ahdistus oman vauvattomuuden ja perheettömyyden aiheuttamasta tyhjyyden tunteesta - tunteesta, että elämä on jotenkin vajaa, jos ei ole lasta. Olen työstänyt ajatusta viimeisen vuoden ajan paljon ja nyt tuntuu siltä, että olen omillani asian kanssa. Luotan kohtaloon - asiat järjestykööt aikanaan, jos ovat järjestyäkseen. Jos eivät, niin minkäs teet, elettävä on siitä huolimatta.

Viime aikoina olen myös vähän hämmentävällä tavalla alkanut arvostaa lähipiirissäni olevien lasten kanssa viettämääni aikaa. Minulla on ollut tosi kivoja hetkiä pienten ihmisten kanssa kuluvan kevään aikana. Näin ei ole aina ollut, mutta hyvä meno jatkukoon!