Päivänä muutamana

Tämä syksyn alku on ollut minulle jotenkin kamalan vaikeaa aikaa. Sen voi kiteyttää yhteen lauseeseen: Eniten vituttaa kaikki.

Olen kypsynyt aika monellakin rintamalla muutokselle. Valmius ja tarve on koko ajan vain kasvanut, ja nyt alan olla siinä pisteessä, että joudun joka päivä uudelleen ja uudelleen suostuttelemaan itseni pystyäkseni jatkamaan. Vielä pari viikkoa sitten olin suru puserossa, ahdistunut kuin mikä, mutta nyt olen kai pelkästään vihainen. Tämä lähinnä yksin minulle avautuva yksinpuhelu heijastelee nyt sitä, että nykyisessä työssäni on tullut perälauta vastaan. Pidemmälle en oikein enää pysty menemään, pää ehkä ei sitä kestäisikään. Muutoksen on tultava!

On tavallaan aika hassukin tunne huomata, että toimimaton tilanne, jonka kanssa on elänyt pitkään, on melkein huomaamattakin muhinut alitajunnassa ja tullut niin päätökseen, että vastaukset ovat ihan kuin yllättäen valmiina. Tiedän, että omassa käytöksessäni on tapahtunut muutos, itse olen tällä viikolla alkanut uskoa, että myös muiden suhtautumisessa minuun. Ehkä kaikki jo aavistavatkin, miten tämä tulee päättymään.

Minulla ei ole mitään varmaa tietoa mistään, on pelkkä usko siihen, että tämä tunne ei valehtele, vaan sitä on kuunneltava. Riskin joudun ottamaan, mutta nyt kun päätös on aivan yllättäen ja huomaamatta tullut tehdyksi, muutos on vain ajan kysymys. Siirryn siis eteenpäin tavalla tai toisella, päivänä tai muutamana.

Kuvassa olevan kortin aion lähettää huomenna jollekulle, mutta en ole vielä päättänyt kelle. Kerron sitten.

Elämä on kivaa!

Tässä on postikorttiprojektini ensimmäinen puhtaasti virtuaalinen tervehdys. Lähetän sen ilahdutukseksi Rakkauden viidakkokirjan Oliverille.

Kortti on ihan tajuttomasti myöhässä, muistan suunnitelleeni sen lähettämistä jo helmikuussa. Sitten en ehtinyt, sitten en löytänyt sopivaa kuvaa, sitten unohdin asian ja tässä se vihdoin on, kun huhtikuu on jo lopuillaan.

Kortti voisi kai olla kauniimpikin, mutta sen viesti on nyt tässä tärkein: Elämä on kivaa!

Oliverilla on ollut vaikea kevät, voitte lukea siitä blogista. Se on minua kovasti pitkin matkaa surettanut. Epätoivo on aina kouraisee sydänalasta ilkeästi, vaikka sen kokijana olisikin ihminen, jota ei ole koskaan tavannut. Oliverin koettelemusten kohdalla minun on ollut syystä tai toisesta hyvin helppo samaistua. Tunnistan paljon itseäni Oliverin tavassa kokea asioita. Uskon, että meissä on ihmisinä jotakin perustavalla tavalla hyvin samankaltaista, vaikka emme ehkä sitä arkipäivässä tunnistaisikaan, samoille laidunmaille sattuessamme.

Toivotan siis tämän kortin myötä Oliverille uskoa siihen, että parempia aikoja kohti mennään. Tsemppiä!

Kortti on (taas) kotoisin isovanhempieni jäämistöstä. En tiedä kyseisistä kisoista sen enempää, mutta päivämäärän perusteella olen ollut tuolloin viittä vaille kuusi vuotias. :)

Kevät!

Olen ollut koko kevätpuolen kovin laiska kirjoittamaan mistään kuulumisistani. Ehkä on ihan hyväkin merkki, että minulla ei ole ollut niin paljon valittamisen aihetta kuin aikaisemmin. Vaikka tunnelmat ovat vaihdelleet laidasta laitaan, on hidasta edistymistä kuitenkin tapahtunut.

T.S. Elliotko se sanoi, että huhtikuu on kuukausista julmin? Minun kohdallani ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Pidän huhtikuusta. Sen kalpeasta, ohuesta valosta ja jään alta paljastuvasta kellankukertavasta ruohosta. Ennen kaikkea pidän siitä, että katujen kuivuttua ne lakaistaan puhtaaksi hiekasta. Uusi alku.

Huhtikuu tuntuu myös paljon toiveikkaammalta kuin ikuisuudelta tuntuneet helmi- ja maaliskuut.

Ihanan pääsiäisen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Minulle on sattunut käänteitä erityisesti työrintamalla. Kaikenlaisia uuden alun avauksia on ollut ilmassa ja olen uskomattoman jännittynyt niistä. En uskalla vielä kertoa mitään, kun kaikki on täydellisen epävarmaa, kerron sitten jos jotain varmistuu. Mutta sen verran voin paljastaa, että ei tässä pitäisi huonoimmassakaan tapauksessa aivan hullusti käydä.

Seurustelurintama on taas niin voimissaan kuin kuvitella saattaa. Sanoinhan, että pääsiäinen oli ihana. Se oli! Kokonaista kuusi päivää. Meillä oli aivan uskomattoman hauskaa yhdessä. Nyt onneksi tapaamme jo parin päivän päästä uudelleen. Odotan jo kovasti.

Olemme vähän miettineet tämän suhteen jatkoa. On olemassa aika varmat tunnelmat siitä, että jotain täytyy tulevaisuudessa kehittää. Olisimme molemmat aika valmiita muutoksiin. Muuttoa sinne tai tänne täytyy pohtia vakavasti.

Kuvan kortin lähetin ihanalle perheelle Berliiniin. He ovat idoleitani siinä, miten ihmiset saavat elämänsä rullaamaan kaikenlaisiin etäisyyksiin, uraongelmiin ja ristiriitaisiin toiveisiin liittyviin vaikeuksiin kompastumatta. Toivoisin, että jonain päivänä saavuttaisin sellaista, mitä he ovat saavuttaneet.

Postikortin on sisareni tuonut Unkarista leiriltä, jonne hän matkasi ehkä n. 25 vuotta sitten. Jos joku tietää mitä kortissa lukee, kertokoon minullekin. En ole koskaan sitä selvittänyt, mutta iloiseksi kortti minut ainakin tekee. Toivottavasti teidätkin. Ihanaa huhtikuisen sunnuntain iltaa...

Jää sulaa

Postikorttiprojektini on ollut jäissä sitten joulukuun. Olen päättänyt käynnistää sen tällä viikolla uudelleen.
Kuvassa on vielä joulukuun saldoa, lähetin sen - kuten arvata saattaa - poikaystävälleni.

Tekstistä ei ole enää mitään muistikuvaa, mutta kortista voin kertoa sen verran, että se on iso-äitini jäämistöstä, kuten tämäkin Berliiniin lähettämäni kortti. Kortia on myyty Suomen rauhanpuolustajien tukemiseksi ja kortin kuva on graafikko Tapio Tapiovaaran työ. Se on kortissa olleen tekstin perusteella muistaakseni reproduktio 30-luvulla painetusta ja myydystä kortista, jolla tuettiin Espanjan sisällissodan tasavaltalaisia.

Minulla on ollut tämä kortti aika monen asunnon seinällä. Punaisen sävy on sellainen, josta erityisesti pidän. Se ei tässä kuvassa välity ihan oikein. Kuva itsessään on aika riipaiseva, mutta sehän on ollut tarkoituskin.

Koska pääni alkaa vähitellen sulaa talven syväjäästä, aion käynnistellä elämääni uudelleen. Lähetän siis lähitulevaisuudessa myös postikorttikokoelman jäänteitä eteenpäin. Tämä koko viikko on mennyt paremmin kuin edellinen ja huomattavasti paremmin kuin sitä edellinen. En tiedä johtuuko tämä mielialan kohetuminen valon määrästä, loman lähetymisestä, pienistä vauvan askelin tapahtuneista edistymisistä töissä, huonekalujen uudesta järjestyksestä kotona vai siitä, että olen taas jaksanut nähdä mahtavia ystäviäni. Poikaystävänkin kanssa olemme jälleen taistelleet vähän eteenpäin yhdestä varsin vakavasta alhosta.

Aion lähteä tänään aikaisin töistä. Jään sulaminen näkyy aika merkittävästi myös siinä, että halu jäädä töihin pusertamaan ylipitkiä työpäiviä alkaa olla aika terveellä tavalla lientynyt. Oma aika tuntuu taas arvokkaalta.

Hiljainen ilta

Olen tehnyt kaksi tosi pitkää työpäivää, huominen on samanmoinen. Tämäkin olisi ollut pitkä, jos ei työpaikallani olisi jälleen kerran ollut verkko alhaalla estämässä työnteon. Lähdin siis kotiin jo neljältä. Tosin jatkoin vielä kotona, kun verkko täältä käsin yllättäen toimikin.

Äiti tuli illalla kylään. Puhuimme Levin kuulumiset, vähän työtilitystä ja sitten tulevasta yhteisestä Pietarin matkastamme. Olen menossa kera vanhempieni Pietariin jouluksi. En tiedä mitä siitä tulee, mutta odotan innolla tutustumista kaupungin kanssa. Olen ollut siellä aiemminkin, mutta siitä on pitkä aika. Viivymme viisi päivää.

Huomaan olevani melkoisen väsynyt ja ehkä vähän masentunutkin. Tilaani kuvaa se, että poltin tupakkaa keittiön ikkunasta. En jaksanut välittää. Töitä on paljon, en ehdi tai jaksa nähdä ystäviäni ja seuraavaan tapaamiseen rakkaan kanssa on matkaa vielä neljä viikkoa. Jostain syystä juuri nyt on erityisen kova ikävä. Talvi on yksinäinen ja pimeä. Kaipaan fyysistä läheisyyttä, lämmintä syliä, lusikka-asennossa nukkumista, köllimistä ja kyhnyttämistä, kiireetöntä yhdessä oloa peiton alla leffaa katsoen. On vaikeaa viihtyä yksin. Kun ei oikein jaksa innostua mistään ja koko sielu tuntuu yhtä sumuisen harmaalta kuin Helsingin sää. (tosin nyt pakastaa)

Jos joku vaatisi määrittelemään onnen, niin minulla siihen liittyisi melko tiiviisti nukkuminen oman rakkaan kanssa. Seksiäkään en niin paljon tarvitse, kuin läheisyyttä, kiinni pitämistä. Lisäksi myös naurua ja yhteistä hassuttelua, pussailua ja halailua. Ja myönnettäköön, ei se seksikään olisi pahitteeksi, en valittaisi, jos sitä olisi elämässäni useammin. Puutteessako tässä ollaan? ;)

Teemabiisinä (aavistuksen pateettinen) Susanne Vegan Small Blue Thing

Ps. kuvan kortti lähti taas Tampereen kuvaajatytölle. Edellisen jälkeen ei ole kuulunut mitään, joten päätin lähettää uuden. Tämä on ikivanha Minimoi, jonkin muinaisen kahvilan tuulikaapista poimittu.

Kittâl 67°39′25″N, 24°54′30″E

Palasin eilen neljän päivän retkeltä Kittilästä (joka on inarinsaameksi Kittâl). Olen ollut Lapissa viimeksi lapsena. Kittilässä en koskaan aikaisemmin. Se oli hienoa. Lunta ja pakkasta, kaamos, hurjan jyrkkiä latuja ja hyvin erikoinen, tai sanotaanko erilainen tunnelma. Viihdyin kovasti hyvin ja nyt toivon kovasti, että taas pian tarjoutuisi tilaisuus mennä uudelleen.

En osaa lasketella alkuunkaan. Enkä mennytkään ollenkaan mäkeen. Levin hiihtokeskuksen mäki oli minulle turhan pitkä, jyrkkä ja pelottava. Ensi kerralla sitten.

Tällä kertaa otin haltuun murtsikkaa. Ensimmäisten hammastenkiristysten jälkeen pääsin rytmiin kiinni ja osasin jopa vähän nauttia lennokkaista laskuista ja joka puolella kropassa tuntuvasta liikunnasta. Edellisestä kerrasta oli kulunut melkein 20 vuotta, joten homma ei luonnistunut aivan vanhastaan. Innostuin kuitenkin. Tätä pitää jatkaa.

Tapasin erästä vanhaa tuttua, jonka näkeminen oli arveluttanut minua etukäteen varsin paljon. Meillä on sillä tapaa vähän erikoinen yhteinen menneisyys, että hän on minulle tuttu peräti kahden entisen poikaystävän kautta. Silloin kun ei tee mieli muistella exiä, ei kannata nähdä myöskään heidän ystäviään. Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin oikein lämmin kohtaaminen. Levijoessa oli virrannut tarpeeksi vettä.

Kävimme mielenkiintoisia keskusteluja aivan pikkutunneille asti. Havaitsimme, että meillä on harvinaisen samankaltainen elämäntilanne. Olemme molemmat kaukosuhteessa (etäisyyskin on melkein sama), teemme paljon töitä ja olemme eronneet n. vuoden sisällä. Meillä kummallakin tuntui myös olevan aika hyvä ja seestynyt suhde nykyhetkeen. Rauhallinen ja hyvä olo. Ei mitään suuria vastauksia elämän merkityksestä tai suunnasta, mutta tyytyväisyys tehtyihin ja tämänhetkisiin valintoihin. Se oli varsin riemullista. Toivottavasti näemme pian taas.

Tutustuin matkalla myös paremmin kollegoihini, joita oli mukana. Osa heistä on aivan fantastisia, loputkin varsin sympaattisia ihmisiä. Huomasin, että stressaan kaikesta sympatiasta huolimatta kovasti heidän seurassaan, syystä tai toisesta. Se aiheuttaa minussa kiristelyä ja kiukkuisuutta. He ovat leppoisia, mutta monissa tilanteissa hyvin erilaisia kuin minä, mikä ehkä ärsyttää ja vaikeuttaa suhtautumistani. Ehkä totun ajan kuluessa, toimistomme mentaliteettiin. Se tosin vaatii varmasti melkoisesti ajatustyötä ja puhdasta relaamista, pingotuksen unohtamista, ihmisenä kasvamista. Pikku hiljaa.

Kuvan postikortti lähti taas Geneveen tytölle, joka on sittemmin matkustanut Australian auringon alle. Voiko marraskuussa keksiä mitään parempaa?

Peacemarch, Rauhanmarssi, Fredsmarsjen

Berliini -teema jatkuu. Tämä kortti lähti sinne tervehdykseksi ja kiitokseksi tytölle, joka otti tämän valokuvan. Se oli samalla tervehdys myös hänen islantilaiselle poikaystävälleen, jota en ole koskaan tavannut, mutta johon suhtaudun lämmöllä, koska hän näyttää kuvissa niin mukavalta. Toinen syy on tietenkin se, että hän on islantilainen, eikä islantilaisiin voi suhtautua muuten kuin lämmöllä. Sen verran erikoisia ja omanlaisiaan ovat. Tai ainakin kaikki, joihin olen tutustunut ovat olleet.

Kuten arvata saattaa, minua kiehtoo tässä pariskunnassa myös se, että kyse on "skandinaavisesta liitosta". ;) Suhtaudun suurella mielenkiinnolla tällaisiin yhteispohjoismaisiin suhteisiin. Olen ehkä kertonutkin, että toisella ystävälläni on norjalainen poikaystävä. Sekin on minusta hurjan hauskaa. (Ovat tosin seurustelleet ties kuinka monta vuotta ja norjalaisuus on ehtinyt jo arkipäiväistyä mielessäni.) Nyt kun itsekin olen skandinaavisessa liitossa on kiinnostavaa seurailla tämän verrokkiryhmän edesottamuksia.

Skandinaaviset yhteenliittymät ovat minusta hauskoja, koska niissä osapuolet ovat kulttuurisesti tavallaan hyvin samanlaisia, mutta kuitenkin vähän erilaisia, mikä luo pientä jännitettä. Olen itse aivan ihastunut kaikenlaisista stereotypioista keskustelemiseen. Ne ovat aivan hulvaton aihe. On myöskin todella hupaisaa edustaa jotakin eksoottisen suomalaisuuden ideaa skandinaavisten keskustelukumppaneiden käsityksissä. Suomalaiset saattavat olla esimerkiksi ruotsalaisten mielestä vähän erikoisia (kummallisia ja surullisia), aika samaan tapaan kuin islantilaiset minusta aina lähtökohtaisesti vähän erikoisia, kuin sadusta kotoisin. Yksi syy ruotsalaisten asenteeseen suomalaisia kohtaan on varmasti kielessä, joka on niin käsittämätön, että se tekee meistä jo lähtökohtaisesti outoja. Meitä on myös vaikeaa ottaa vakavasti kun puhumme ruotsia, sillä teemme sen samalla tavalla kuin muumit muumianimaatioissa puhuvat. Eli hassusti.

Kuvassa oleva kortti on legendaarinen. Minua jopa vähän kirpaisi luopua siitä, koska se on mielestäni grafiikaltaan aivan upea. Se on peräisin mummolan jäämistöstä. En voi käsittää, miten se on säilytynyt vuodesta -83 saakka. Viimeiset 16 vuotta, eli mummon kuolemasta lähtien, se on tosin kulkenut minun mukanani. Oletan, että se on alunperin kotoisin jostain suuresta postikorttierästä, jota Suomen Rauhanpuolustajat ovat myyneet rauhan asian tukemiseksi. Mummolassani oltiin aktiivisesti rauhan asialla. :)

Muinaismuisto eli muisto museosta

Tässä on nyt mennyt pari viikkoa varsin vähäisillä tai sitten pitkään blogin luonnoksissa muhineilla päivityksillä. Töissä oli niin haipakkaa, että energiaa ei ole oikein riittänyt. Nyt on jonossa odottamassa muun muassa aika monta postikorttiprojektin juttua, tässä ensimmäinen.

Tämän lähetin armaalleni, koska hän on suuri merimaisemien ystävä. Kyseessä on todellisen merimaisemien kuninkaan, eli venäläisen Ivan Aivazovskin teos Näkymä Odessassa. En ole koskaan käynyt Odessassa. Se voisi olla kiinnostavaa. Matkustaa vaikka junalla Venäjän halki Mustanmeren rannalle viettämään leppoisaa rantaelämää. Odessa on myös legendaarinen lomaparatiisi.

Tämän taulun olen sen sijaan (tietääkseni) nähnyt Turun taidemuseossa joskus 1.7.-28.8.1988 välisenä aikana. (päivämäärä lukee kortissa). En siis oikeasti käyntiä muista, mutta muistan, että näyttelyssä vierailtiin koko meidän perheen ja vielä tädinkin perheen voimin. Rakas serkkuni (josta on täällä jo puhuttukin) ja minut on ikuistettu valokuvaan Turun taidemuseon rappusilla, jotka ovatkin oikein kuvaukselliset rappuset. Museo on muutenkin hieno ja myös sen oma kokoelma on hieno, kannattaa mennä tutustumaan, jos ette ole vielä tutustuneet.

Postikortti nro. 20 eli hanska löysi kotiin

Tämän lähetin ystävälleni Tanskaan kera eksyneen hansikkaan jo pari viikkoa sitten, kuva vain on jäänyt lisäämättä. Hansikas jäi siis Köpenhaminassa baariin, johon minä ja ruotsalaiseni jäimme pidemmäksi aikaa kuin ystäväni, joka meni kotiin miehensä luokse. Poimin sen sitten lattialta, kun olimme lähdössä, kannoin sitä mukanani koko viikonlopun, enkä muistanut antaa. Ja siispä lähetin sen postitse Suomesta. Ja kun se sitten oli päässyt perille, kävi ilmi, että hansikkaan pari oli hukkunut jo vuosi sitten ja se oli toiminut eään toisen parittoman parina, koska tyttö hukkaa hanskoja yhtenään. Ah niin söpöä! Mutta mikä vaivannäkö parittoman hanskan vuoksi! :D

Yllätyskäänne

Keskiviikkona tapahtui yllätyskäänne. Tai liekö se nyt ollut mitenkään erityisen yllättävä. Oli miten oli, käänne kuitenkin. Lentolippujen "peruutettu" varaus ei ollutkaan peruuntunut, vaan liput olivat veloittuneet ja varaus edelleen voimassa. Tarkistin asian henkilökohtaisesti soittamalla lentoyhtiön iloiselle tanskalaiselle asiakaspalvelijalle. Voimassa oli.

No tästä siis seurauksena se, että tapaamme ennen kuin päätös on tehty, jo ensi viikolla. En tiedä mitä tästä pitäisi ajatella? Onko päätökseen jo luisuttu - kaikki jatkukoon ennallaan - vai onko edessä vielä pitkä peukaloruuvi, loputon keskustelu suhteen plussista ja miinuksista? Pakko myöntää, että en tiedä olenko käänteestä kovinkaan pahoillani. Se toi tietyllä tavalla helpotuksen tilanteeseen. Ei tarvitsekaan vielä päättää, vaan voi 1,5 viikon ajan keskittyä miettimään jotain muuta. Ei tarvitse olla niin hirveän ahdistunut koko ajan.

Jo kuluneiden 1,5 viikon aikana olen havainnut, että minun on erittäin vaikeaa tehdä eropäätöstä. Olen kyllä yrittänyt, ajoittain järkevien neuvojen avulla jo melkein sen tehnytkin, mutta meidän kahden välistä keskustelua en ole uskaltanut viedä päätökseen. Olen muka koko ajan mielessäni tarvinnut lisää harkinta-aikaa. Myönnettäköön, että tämä voi olla merkki siitä, että en halua suhteen päättyvän. Vaikka olen loukkaantunut asioiden saamasta käänteestä, kyllästynyt jatkuvaan vehtaamiseen ja ylipäätään halukas tekemään ratkaisuja, on juuri tätä ratkaisua erittäin vaikeaa tehdä. Vaikealta on myös tuntunut se, että emme enää näkisi, emme koskaan. Se vasta olisi dramaattista.

Ehdin viikon alussa lähettää kuvassa olevan postikortin, jossa on Rion favelan pikkupoikia 1960-luvulla. Tykkään kuvasta! Kirjoitin korttiin, että olen kyllästynyt puhumaan meidän suhteesta, haluaisin pyyhkiä ongelman pöydältä. En oikein itsekään tiedä mitä tarkoitin, ehkä sillä hetkellä olin kallellaan eron suuntaan.

En ole saanut kortista vielä palautetta, mutta riippumatta siitä, jatkuuko suhde vai ei, on lähitulevaisuudessa ehkä turha odottaa ongelmavapaata olotilaa. Joka tapauksessa minulla on muutama kana kynittävänä joko itseni tai toisen osapuolen kanssa, yksin tai yhdessä. Ratkottavaa riittää. Mutta sitä kai elämä aina on. Jatkuvaa ongelmanraikaisua ja osaamisen kehittämistä sillä saralla. Parisuhde on hyvä harjoitusmaasto.

Kipeä sydän

Olin viikonloppuna Tanskassa, mutta en kirjoittanut siitä mitään etukäteen. En oikein keksinyt mitään erityistä sanottavaa. Oli kaikin puolin niin hyvä ja rauhallinen, ei edes kovin jännittynyt fiilis.

Tapahtumien kulku ei ollut oikein odottamani kaltainen. Tai oli ensin kaikin puolin, kunnes sitten lauantai-iltana kävimme nukkumaan ja päädyimmekin puhumaan asioista varsin vakavaan sävyyn. Siinä meni yö ja vielä seuraavakin päivä.

En oikein tiedä miten tämän käänteen pukisi. Erityisesti kaiken hehkutukseni jälkeen se tuntuu hirveän ahdistavalta kertoa. Ensin ajattelinkin, että pidän yllä blogihiljaisuutta, kunnes asia on selvä, mutta nyt tuntuu kuitenkin sillä tapaa kipeältä, että on ihan pakko.

Pohdimme siis pitäisikö suhde päättää.

Syitä on tarpeeksi, ne kaikki juontavat juurensa välimatkasta. Ne ovat syitä, joiden edessä on mahdoton väittää vastaan. Tosin olen itse viimeisen kuukauden aikana alkanut aika yllättävästikin päästä sinuiksi asian kanssa, olen keskittynyt positiivisiin puoliin ja mahdollisuuksiini katsoa välimatkan yli. Ehdin tulla siihen lopputulemaan, että tämä on minulle mahdollista ja antaa hyvin tilaa omalle elämälle, työlle, harrastuksille ja ystäville. Tämä ihmissuhde on tuntunut ihanalta lisältä muuten varsin hyvässä, joskin edelleen aavistuksen yksinäiseltä tuntuvassa elämässäni. Olen jopa ehtinyt aidosti hehkuttaa itselleni uutta, erinomaista elämäntilannettani, sen suomia mahdollisuuksia ja ihanuuksia.

Keskustelu oli siis minulle varsinainen järkytys, en ollut siihen alkuunkaan valmistautunut. Erityisesti, kun asiaa arvioitiin "vasta" viisi viikkoa sitten ja yksimielisen vakaasti päädyimme siihen, että eroamisessa ei ole mitään järkeä, koska emme nähneet mahdollisuutta olla erossa.

Olen aivan suunnattoman pettynyt! Ennen kaikkea itseeni. Erityisesti siitä syystä, että olen jälleen kerran tehnyt virhearvioinnin, joita herra paratkoon minun parisuhdetaipaleellani riittää! Miksi en osaa pitää varaani? Aina sattuu! Tilaisuuksia harkintaan on ollut useita. Ongelmista on puhuttu, mutta olen myös antanut vakuutella itseni siitä, että tämä voi toimia. Tyhmä, tyhmä, tyhmä minä!

Häneenkin olen pettynyt, sillä olisin toivonut hänen tuntevan itsensä paremmin ja tuntevan minua kohtaan syvemmin.

Toisaalta en voi syyttää ketään. Ei tämä helppoa ole ollut, eikä helpoksi muuttuisi.

Olin sunnuntaina varsinainen hermoraunio, mutta onneksi ystäväni oli lähellä ja nosti minut nopeasti muutamilla viisailla sanoilla pahimmasta itsesäälistä. Sain voimaa! Siitä jälleen kerran mitä vilpittömimmät kiitokset. En tiedä mihin hukkaan olisin joutunut, jos ei ympärilläni olisi niin viisaita, hienoja naisia.

Palatessani olikin miehen mieli jo muuttunut ja hän toivoi, että päätös olisi vielä pyörrettävissä. Olihan se ja toisaalta ei tietenkään ollut. Otimme aikalisän.

Palasin eilen aamun ensimmäisellä, klo 06 lähteneellä koneella Helsinkiin. Hermostuksissani heräsin jo kolmelta ja menin kentälle jo kaksi tuntia ennen koneen lähtöä. Check in -tiskin avautumista odotellessa oli aikaa pohtia, mitä helvettiä minä nyt teen. Tulin lopputulemaan, että meidän pitää nähdä mahdollisimman nopeasti uudelleen ja puhua asia halki. Siispä kahden viikon kuluttua päätämme asian lopullisesti. Lennot on jo varattu.

Yritän tällä kertaa olla mahdollisimman järkevä ja pohtia perin pohjin, mikä on omalta kannaltani paras ratkaisu. Viikonlopun keskustelu vaikutti merkittävässä määrin omiin tunteisiini. Olen yhtä aikaa järkyttynyt, pettynyt ja ärtynyt. Miksi asiani eivät voi koskaan, ei sitten niin koskaan, loksahtaa paikalleen? Olen tuomittu epäonnistumaan ihmissuhteissa!

Ai niin, ja oheinen kortti lähti viime viikolla Tanskaan ja sen sisältönä oli lyhyesti referoituna se, miten kaikin puolin hyvällä fiiliksellä olen meidän suhteesta. Miten uskomattoman naivia ja typerää!? Miten hitossa tästäkin suosta nyt taas noustaan?

Les Vampires asuu ehkä jo Lontoossa

Tunnustettakoon tässä, että en ole koskaan käynyt Lontoossa. Enkä missään muualla saarivaltiossa, enkä siinä viereisessäkään saarivaltiossa. Asiasta on tullut minulle jossain vaiheessa jo ongelma, joka on kuitenkin jäänyt ratkaisematta. Jostain syystä on ollut toistaiseksi aina kaikenlaisia syitä mennä jonnekin muualle ensin.

No viikonloppuna lähetin tällaisen kortin Lontooseen ystäväni pikkusiskolle. Se on kotoisin elokuvateatteri Orionin aulasta. Leffa on ollut arkiston ohjelmistossa joskus vuosia sitten. En ole nähnyt sitä, kortti on tarttunut mukaan puhtaasti esteettisistä syistä. Jos joku on nähnyt, niin kertokaa ihmeessä onko mistään kotoisin.

On mielenkiintoista ajatella, miten tuttavapiiriin kuuluu erilaisia ihmisiä hyvinkin pitkältä ajalta. Heistä saattaa tietää kaikenlaisia hyvin henkilökohtaisiakin asioita, vaikka ei ole koskaan varsinaisesti tutustunutkaan. Tämän kortin vastaanottoja on tällainen henkilö. Olen tuntenut hänet jo 15 vuotta, mutta emme siltikään varsinaisesti tunne toisiamme. Tästä huolimatta minulla on lämpimiä tunteita häntä kohtaan. Olen kiinnostunut hänen elämästään, tunnen vahvaa myötätuntoa, ihailen hänen määrätietoisuuttaan ja sitkeyttään. Tässä on todellakin nuori nainen, joka ei anna vaikeuksien lannistaa itseään. Olen jo muutaman vuoden ajan pohtinut, että minun pitäisi matkustaa Lontooseen sekä tutustuakseni Lontooseen että ennen kaikkea häneen. Se voisi olla hyvin mielenkiintoinen matka. Pitänee päättää päivämäärä ja kirjoittaa se kallenteriin.

Toivon kovasti, että kortti ilahdutti häntä. :)

Nomen est omen

Viikonloppu on lopuillaan. Miten ne aina kuluvat niin vauhdilla. Taas tuntuu siltä, että tarvitsisin vielä yhden päivän pelkästään lepäilyyn.

Olin eilen tyttöporukalla Tavastian lauantai-diskossa. En ole käynyt Tavastialla pitkään aikaan ja tämä uusi konsepti oli tosi toimiva. Hyvää vaihtelua Helsingin kapeahkoon yökerhovalikoimaan. Mikä tahansa uusi juttu piristää vähäisessä tarjonnassa. Tanssilattia oli aivan täynnä innokkaita jorailijoita ja musa oli mukavaa, 80-90-lukujen poppiklassikoita. Paikassa oli myös käynnissä aikamoinen säpinä, monilla oli haku päällä. Oli vähän hämmentävää olla sinkkutyttöjen kanssa liikkeellä. Sanoin eräälle minua aktiivisesti jututtaneelle kaverille, että ei kannata tuhlata paukkuja, jos on etsimässä seuraa, koska olen varattu. Järkevämpää on siirtyä lämmittämään jotain muuta. Sain tästä rehellisyydestä osakseni vuolaan kehutulvan ja selkääntaputtelut. Hän piti elettäni tosi tosi reiluna. En tiedä miten ihmiset hänen mielestään yleensä toimivat. Reaktio oli aika huvittava.

Yhdelle kanssabilettäjistä lähetin eilen postikortin. Kuvassa van Goghin Iirikset. Nomen est omen. Tätä korttia ei kyennyt lähettämään kellekään muulle. :) Halusin kortilla sanoa, että arvostan ystävyytemme todella korkealle ja haluan vaalia sitä. Kirjoitin korttiin sitten kuitenkin kaikenlaista muuta asiaa, painavia ajtuksia on niin vaikeaa sanoa. Mutta tuleepahan ainakin tässä sanottua: Tykkään susta kovasti!

Leonardo ja Franciscus

Lähetin tämän postikortin eilen suomalais-italialaisille rakastavaisille Espooseen meren rannalle. Siinäpä vasta inspiroiva rakkaustarina, jota etäisyyden kaltaiset vastoinkäymiset eivät ole horjuttaneet. Ajattelen sitä ajoittain ja saan siitä positiivista energiaa.

Sain heiltä syyskuun alussa kortin Roomasta, kirjoitinkin asiasta. Kortti oli hurjan hieno yllätys!

Tämä kortti on kotoisin Firanzestä, kävin siellä -80-90 -lukujen vaihteessa äidin ja isän kanssa. En enää muista vuotta, enkä kaupungistakaan mitään kovin konkreettista. Pitäisi siis mennä uudelleen. Kuvassa on Leonardo Da Vinci itsensä kuvaamana.

Italiasta puheen ollen äsken Wikipediassa käydessäni huomasin, että 3.lokakuuta on Franciscus Assisilaisen kuolinpäivä. ;D Tämä oli minusta kiinnostava tieto, sillä kävimme kesäkuussa Assisissa. Todella juhlallisen hieno ja mielenkiintoinen paikka, jossa on yksi kauneimmista näkemistäni kirkoista. Se on jyrkkään vuoren rinteeseen rakennettu kaksoiskatedraali, jota koristavat mm. Giotton maalaukset. Umbria oli kaiken kaikkiaan niin kaunis, että voin jotenkin hyvin ymmärtää mistä pyhimys on ajatustensa pohjan ammentanut. On tarvinnut vain katsoa ikkunasta ulos ja ihastella.

Aurinkoista lauantaipäivää kaikille ja erityisesti onnea ja voimia ystävälleni, joka ehkä juuri nyt ponnistaa poikaa maailmaan!

Majakka

Tämä kortti lähti sylttytehtaalle, eli Pohjanmaan rannikolla asuvalle serkulleni. Tytölle, josta koko postikorttiprojekti sai alkunsa. Kortti esittää Valassaarten majakkaa. Minusta se on hurjan tyylikäs. Yläreunassa on valitettavasti ruma ruskea tahra jostain teipistä, joka on pitänyt sitä seinällä. :(

Kortti on ostettu ainakin 20 vuotta sitten Vaasan merimuseosta, jonka kokoelmissa on sukulaisteni tekemiä esineitä, Vaasan Strömbergillä käsin valettuja koneen osia. Esi-isissäni on valureita, jos kyllä myös muiden muassa merimiehiä, sorvari, leipuri ja rakennusmestari. Myös ne jotka eivät olleet merillä työkseen, ovat olleet hulluina mereen. Eikä tämä piirre ole sukupolvien myötä muuttunut.

Valassaaret ovat minun lapsen mielessäni saanee vallan myyttisen hohdon. Tämän tarun mukaan ne sijaitsevat jossakin hyvin kaukana, tuntien venematkan päässä. Eikä meillä ollut niin suurta venettä, että sillä olisi uskaltanut matkalle lähteä. En ole siis koskaan käynyt siellä. En tiedä kauanko matka nykypäivän nopeilla veneillä kestäisi.

Kortin takana on tällainen varsin mielenkiintoinen teksti:

VALASSAARET

Sijainti: 63 25,3P 21 04,3I
Valassaarten saariryhmään kuuluvalla Storskärin saarella.
Laatu: Loistokoju putkimaisen ristikon tuetun tornin huipussa.
Rak.: 1886
Rak.aine: Rauta
Valon kork.: Vedenpinnasta 38,4m, maasta 36,0m.
Valon kantomatka: 21,0 mpk.
Valovoima: 117 000 cd.
Valotunnus: Pyörivä valkoinen vilkkuvalo (4) 20 sek. 0-360.
Valolähde: kaasu.

Position: 63 25,3'N 21 04,3'E
På holmen Storskär i ögruppen Valsöarna i Norra Kvarken.
Utseende: En fyrkur i toppen av ett rött korsverkformat torn stagat med vajrar.
Byggår: 1886.
Material: Järn.
Ljusets höjd: 38,4m över havsytan, 36,0m över marken.
Ljusets bärvidd: 21,0 sjömil.
Ljusstyrka: 117 000 Cand.
Ljuskaraktär: Röterande vitt blinkljus 4 blinkar var 20 sek 0-360.
Ljuskälla: Gas.

Kortin on julkaissut Vaasan merihistorian yhdistys - Vasa sjöhistoriska förening.

Toisaikaista

Olen ollut viime viikosta asti kipeänä. Maanantaina ensimmäisen kerran myönsin, että tämä on tosiasia ja tänään menin lääkäriin jo toistamiseen, koska ensimmäinen diagnoosi osoittautui vääräksi. Sain uudet lääkkeet, peräti kahdet antibiootit. Huh.

En ole ollut pitkään pitkään aikaan sairas. En edes muista koska olisin ollut töistä pois. En aio olla nytkään, koska töitä on niin paljon. Vaikkakin tänään huomasin, että oma jaksaminen ei ole pelkästä tahdonvoimasta kiinni. Nukuin työpäivän jälkeen 6 tuntia. Ja aivan kohta aion taas palata unille. Kaikenlainen urheilu on "lääkärin määräyksestä" kielletty. Tällainen kyvyttömyys ja toisaikaisuus ottaa päähän.

Sairastamisessa on se hyvä puoli, että yksinäisyys ei silloin vaivaa minua yhtään. Päinvastoin. On hyvä olla yksin, kun on heikkona. Saa olla rauhassa, nukkua, eikä kukaan ole kyselemässä kaikenlaista. En sairaana ollessani yleisesti ottaen tarvitse minkäänlaista huolenpitoa. Se on minusta yleensä pelkästään ärsyttävää. Kun voin huonosti haluan olla rauhassa. Olenkin helposti kärttyinen. Maanantain postauksessa oli selvästi havaittavissa tämä kärttyisyys. :)

Tämän kortin lähetin muuten maanantaina Helsingissä asuvalle ystävälleni. Minulla ei ole aavistustakaan mistä kortti on peräisin. Se muistuttakoon meitä lapsuuden haaveesta tulla isona balleriinaksi. Hassua on se, että ehdimme aikuisiksi kunnes jaoimme tämän ajatuksen! Meistä kummastakaan ei tullut balettitanssijaa, ei lähellekään, mutta baletista pidämme edelleen - ja toisistamme.

Modigliani

Tämä on postikortti #12. Lähetin sen kullalle Tanskaan, oli taas jotain sellaista tähdellistä sanottavaa, jonka halusin kirjoittaa korttiin. Kuvassa on Amadeo Modiglianin maalaus. En muista sen nimeä, mutta pidän siitä kovasti. Pidän yleisesti ottaen hänen töistään, niissä on herkkyyttä ja värit puhuttelevat minua.

Tämä kortti on kotoisin Tukholman Moderna Museetista. Olen käynyt siellä joskus muinoin Modigliani -näyttelyssä, en tosin muistaisi siitä mitään, jos korttia ei olisi. Se on hieno museo, haluaisin mennä sinne taas, ylipäätään olisi kiva mennä Tukholmaan. Talvella sitten.

Kävin muuten perjantaina lounastauolla ostamassa lisää postimerkkejä. Se tuntui aika mukavalta, vanhanaikaiselta ja mukavalta.

Postikortti Italiasta!

Postikorttiprojektini on poikinut "vastauksen". Kortti tuli henkilöltä, joka ei ole vielä edes saanut minulta korttia. :D Tämän lähetti kauan kadoksissa ollut ystävä Italianmatkaltaan. Onneksi hän oli siellä vain käymässä ja minulla on huomenna tilaisuus tavata tämä viehättävä ihminen.

Nyt se koristaa jääkaapin ovea. Kiinnitin sen pesto-magneetilla, jonka sain lahjaksi Italian kämppikseltäni, eli tytöltä jonka kanssa jaoin huoneen ja kerrossängyn kesäkuussa. Söimme myös paljon pestoa yhdessä. Minusta kokonaisuus toimii. Tähän en voinut kuvata jääkaappimagneettia tosi toimissa, koska keittiöstäni puuttuu tällä hetkellä valo.

Täytyy sano, että tulin kortista aivan valtavan iloiseksi! Se toi tuulahduksen lämpoä ja auringonpaistetta mukanaan. Kiitos kiitos vaan!


Loppuun teemabiisinä yksi kappale ja erityisesti video, josta kovasti myöskin pidän. Se on Beirutin Postcards from Italy:

Côte d'Azur

Postikorttiprojekti laajeni tällä viikolla uusille alueille, eli Geneveen. Tämän kortin #11 lähetin ystävälleni, joka on jo kahden vuoden ajan pohtinut jäädäkö Geneveen vai palatako Suomeen. Odottelen jälleen jännittyneenä uusinta tilannetietoa, joka saattaa tulla näinä päivinä. =)
Tämä Antibes -kortti muistuttaa Ranskan rivierasta, THE ULTIMATE lomanviettopaikasta. Emme ole koskaan lomailleet siellä yhdessä, mutta ihastus on yhteinen. Aurinkoa ja lämpöä riittää melkein ympäri vuoden. Rantaelämä on juuri sallaista aiemmin kuvaamaani kokonaisvaltaisen rentoa ja kiireetöntä. Mereneläviä on ravintoloissa tarjolla runsaasti ja edullisesti. Keltaisen ja okranväriseksi maalatut talot antavan väriterapiaa. Alueessa minua viehättää ehkä aivan erityisesti sen pitkä historia lomailupaikkana. Pariisilaiset ovat jo parin vuosisadan ajan pakanneet itsensä ja perheensä tai väkensä milloin mihinkin matkantekovälineeseen ja suunnanneet etelään. Lomallaolon kulttuuri on siis jotenkin sisäänrakennettuna rivieran kaupungeissa ja kylissä.

Minulla on suunnaton heikkous vintage matkailumainoksiin! Olen tämänkin kortin ostanut syystä, että kyseiset kuvat ovat minusta jostain syystä äärimmäisen esteettisiä. Enkä osaa selittää, miksi juuri matkajulisteet sytyttävät eri tavalla kuin muut. Viehtymys liittyy jotenkin lomalla olon ideaan ja matkallelähtöön ja niin edelleen. Lisäksi varsinkin tämä juliste on minusta graafiselta suunnittelultaan äärettömän hieno lajinsa edustajana.

Suosikkiperhe

Tämän kortin #10 lähetin Varsinais-Suomeen paluumuuttaneelle suosikkiperheelleni. Tällä kertaa muisto Portossa vietetystä uudesta vuodesta lähti oikeaan osoitteeseen, isännille. =) Kuvan oikeassa laidassa ylhäällä näkyvä pitkulainen valkoinen talo oli kotina heille ja majatalona meille. Olkkarin ikkunoista elämää suurempi näköala Douro -joelle, kuten tästä kuvastakin kykenee päättelemään.

Muistin muuten tässä päivänä muutamana, että tuon viikon aikana opin makeuttamaan raakoja sipulirenkaita siten, että ne käytettiin nopeasti kuumassa, ei kiehuvassa, vedessä. Loistolisä salaatin joukkoon, jos pitää sipulista, mutta voimakas maku ja jälkeenpäin tuoksahtava hengitys arveluttavat. Kuumalla vedellä sipuleista saa ihanan herkullisia. Pitää vain muistaa, että sipuleja ei saa kiehauttaa, jotta ne säilyvät kivan rapeina salaatin joukossa.