Söpö söpö söpö kappale

Olen aamusta asti taistellut erään työasian kanssa. Siihen liittyvä tekninen prosessi on aiheuttanut minulle useita (uusia) harmaita hiuksia. Koska ei ole ketään keneltä kysyä teknistä apua, joudun pähkäilemään kaikenlaisten osaamiseni yli kipuavien ongelmien kanssa yksin.

Ongelmaa on aivan mahdotonta edes lähteä jakamaan muiden kanssa, koska tietämättömyys aihauttaa välittömiä paniikkireaktioita: "Pitäähän se nyt saada toimimaan, se pitää saada toimimaan!" Kellään ei ole ratkaisua, mutta kohkaamisen määrä on yletön. Oletan että paniikkipurkaukset johtuvat siitä, että muut tietävät vielä vähemmän kuin minä, jolloin ongelmien mittakaavaa on heidän mahdoton käsittää. :) Rasittavaa.

Onneksi muistin päivän kuluessa tosi söpön bändin, johon törmäsin jossakin, en nyt enää muista missä. Se tekee minut ihan tavattoman hyväntuuliseksi, vaikka olisi mikä bugi ja kökköys työn alla. Tässä nyt yksi kappale Raymond & Marialta, mutta tykkään kaikista kuulemistani niin paljon, että saatan linkittää niitä tänne toistekin. Niiden verkkosivutkin on ihanat! Erityisesti tässä kappaleessa kosketti ehkä tänään tuo video. Tekisi näet mieli pökertyä suorin vartaloin maahan, kuten tytöt videossa tekevät.:)

Falling slowly

Oletteko nähneet Once -elokuvan? John Carney on sen ohjannut. Näin sen ehkä vuosi sitten. Kävin muistaakseni Engelin kesäkinossa. Voi tosin olla, että se oli jossain muualla. En ole varma.

Elokuva on vähän epätavallinen rakkaustarina. Hassun söpö. Vaihtoehtomusikaali, joka voitti Oscarin parhaasta laulusta, joka oli Falling Slowly. Tosin ei se, eikä elokuvakaan ensin tehnyt mitään erityistä vaikutusta minuun. Sävelmä on todellakin falling slowly. Aika junnaava melodia, joka ei kamalasti kehity, ja se vielä toistuu elokuvassa useita kertoja.

Sitten luin jostain, että pääosan esittäjät Glen Hansard jaMarketa Irglova aivan oikeasti rakastuivat kuvausten aikana. Siinäpä vasta romanttinen stoori! Kiinnostuin elokuvasta jälkijättöisesti. Muistelin sen kuvia, ja kuuntelin junjunjunnaavaa tunnuskappaletta. Jotain hurjan herkkää siinä on, Oscar-musiikkiraati on erehtymätön. En voi kieltää etteikö kappale olisi jäänyt soimaan päähän.


No nyt on pari julkaisemassa jo toista yhteistä levyään. He esiintyvät nimellä The Swell Season. Levyä voi minusta fanittaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että pari on niin ihanan romanttisesti rakastunut. Tekivät leffan yhdessä ja rakastuivat, nyt tekivät levyn ja rakastavat. Ihanaa! Pitäähän moista onnea tukea. Voihan sen oman onnensa löytää vaikka mistä...

Vill ha dej!

Tänään oli aika pitkä päivä töissä. Aamupäivällä iso seminaari, jonka jälkeen pitkä kokous, pakollisten omien töiden tekemiseen jäi aikaa vasta myöhään iltapäivällä kun toimisto oli jo tyhjenemässä muista. Silti hyvä syksyfiilis. Tekemistä on hirveän paljon, mutta yksi asia kerrallaan. Kyllä tämä tästä.

Luukutin pikku kopissani Kristian Anttilaa, jota en yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan hymyilemättä. Meininki saa minut ihme kyllä tekemään myös töitä tehokkaammin.

Tuli kuitenkin mieleen sellainen ajatus (vasta töistä lähtiessä ;)), että en olisi ehkä nykyisen poikaystävän kanssa, jos en olisi mennyt treffeille kuuntelemaan Anttilan keikkaa. Tarinan paradoksi ja opetus sisältyy siihen faktaan, että menin treffeille ihan eri miehen kanssa. :)

Anttila bändeineen soitti keväällä Radio Extremin klubilla Korjaamolla. Sekä treffikumppani että minä olimme supertyytyväisiä siihen, että olimme treffeillä ihmisen kanssa, joka pitää samoista asioista. Totesimme tämän muistaakseni yhteen ääneen. Molemmat mielellämme käymme keikoilla, tosin minä vähemmän kuin hän. Korjaamo on loistava keikkapaikka ja baari. Joimme parit punaviinit ja keskustelimme innostuneesti musiikista ja kariutuneista ihmissuhteista ja ties mistä hölynpölystä. Pakko sanoa, että kyseessä olivat puitteiltaan by far parhaat treffit joilla olen ollut.

Keikkakin oli aivan loistava! Koko bändi oli yhtä maailman söpöintä ja tyylikkäintä ruotsalaispoikaa. Ihania, ei liian raskaita, mutta silti ajateltuja sanoituksia ja innostunutta esiintymistä. Pelleilyä ja hassuja välispiikkejä. Erinomaista lavakarismaa ja sopivasti showmeininkiä. Bändilläkin tuntui olevan hauskaa. Täydellistä. Treffikumppanini kanssa diggailimme molemmat, oli kivaa. Mutta kuinka ollakkaan, maailman söpöintä Anttilaa katsoessani mieleen tuli takiaisen lailla toinen ruotsalainen. Yhdennäköisyys oli - ei ehkä ilmeinen - mutta olemassa. Tai ehkä se ihastuttava ruotsalaisuuden säkenöivän onnellinen energia vei ajatukseni jatkuvasti harhateille. Kaikki laulutkin tuntuivat istuvan niin sopivasti siihen vallattomaan meininkiin, joka meillä oli kahdesti tavatessamme ollut. Jokaikinen biisi kolahti minuun! Oi nej!

No keikan jälkeen ajatukseni olivatkin sitten lopullisesti toisaalla. Ikävä tunnustaa, olin treffeillä mukavan ihmisen kanssa, joka olisi kai ansainnut jakamattoman huomion, mutta minä siirryin aivan toiseen aurinkokuntaan. Minkäs teet, tunteille ei mahda mitään.

Käänteentekevän tästä illasta tekikin se, että itsekin tajusin tilanteen kummallisuuden. Miksi mennä treffeille, jos ajatuksissa viipyy aivan pakkomielteen lailla joku toinen? Päädyin aika nopeasti tekemään valintoja, jotka ovat toistaiseksi osoittautuneet onnistuneiksi. Olisiko näin käynyt, jos ei Anttila olisi tullut Suomeen? Jos realistiseksi heittäydyn, niin kyllä varmaankin olisi ennemmin tai myöhemmin käynyt. Mutta on silti aika romanttista ja hauskaa ajatella, että Anttilalla oli sanansa sanottavana siinä, että päädyimme yhteen.

Siispä: Tack så mycket Kristian Anttila! :D


Tässä teille vielä video, josta voitte itse tarkistaa miten ihania ne ovat:
Vill ha dig

Voiko tälle ketään jäädä kylmäksi? Minä sanon että ei voi!

Ever Fallen in Love

Uuuh ja aaahh! Jo toinen hehkutuspostaus tänään, kun päädyin Taloussanomien Luova maailma -blogin ääreen. Se on yksi suosikeistani. :) Blogia pitää Pia Sievinen ja meillä on pitkälti sama maku aika monen asian suhteen. No selasin vanhempia postauksia peräti heinäkuun puoliväliin saakka ja mitä silmäni näkevätkään ranskalainen Nouvelle Vague -bändi tulee Helsinkiin keikalle. Soittavat Korjaamolla 3.10.09. Voi onnea!

Nouvelle Vague edustaa juuri sellaista sympaattista, kepeää, mutta samalla surumielisen elämänmakuista pop-musiikkia, josta pidän. Ranskalaisittain yhtyeen perkussiot ovat kohdallaan, mitä arvostan erityisesti. Ihastustani täydentää tietysti se, että bändin levyjen grafiikat ovat huippuviileitä (- voisin kehystää seinälle).

Monen mielestä NV on varmasti hiukan mitäänsanomatonta hissimusaa. Minulle se saa hymyn huulille ja tunnen eläväni. Heti poppivehkeet soimaan: Ever Fallen in Love

Kuva on kotoisin bändin verkkosivuilta: www.nouvellesvagues.com. Sivuilla on myös mm. verkkokauppa, josta ehkä joudun tilaamaan itselleni fanipaidan keikkaa varten. :D