Postikortti nro. 20 eli hanska löysi kotiin

Tämän lähetin ystävälleni Tanskaan kera eksyneen hansikkaan jo pari viikkoa sitten, kuva vain on jäänyt lisäämättä. Hansikas jäi siis Köpenhaminassa baariin, johon minä ja ruotsalaiseni jäimme pidemmäksi aikaa kuin ystäväni, joka meni kotiin miehensä luokse. Poimin sen sitten lattialta, kun olimme lähdössä, kannoin sitä mukanani koko viikonlopun, enkä muistanut antaa. Ja siispä lähetin sen postitse Suomesta. Ja kun se sitten oli päässyt perille, kävi ilmi, että hansikkaan pari oli hukkunut jo vuosi sitten ja se oli toiminut eään toisen parittoman parina, koska tyttö hukkaa hanskoja yhtenään. Ah niin söpöä! Mutta mikä vaivannäkö parittoman hanskan vuoksi! :D

Illalla satoi ensilumi!

Helsinkiin satoi tänään ensilumi. Painelin niin väsyneenä ja kylmissäni Katajanokalta kotiin, että en jaksanut ihastella lumisadetta ulkona ollessa. Mutta nyt kun olen sisällä ja pyry tauonnut, on kiva katsella valkoista maisemaa ikkunasta. Lumi on varmaan kaikkien mielestä aina tosi tervetullut juttu. Se kun valaisee näkymän niin kauniisti.

Viime viikonloppu kului meiltä muuten suht hiljaisesti flunssassa sängyn pohjalla. Meikäläinen keitteli glögiä, teetä ja vihanneskeittoa. Uunissa valmistui kanaa ja onnistuin polttamaan kämmenselkäni vastuuksiin tosi ikävän näköisesti. Tänään työkaverit naureskelivat makeasti kokatessa syntynyttä palovammaani. Nöyryyttävää. Olisi pitänyt sanoa, että haavoituin taistelussa. :)

Nopeana tilannetietona voin kertoa, että suhde jatkuu. Päätöstä punniskeltiin aika huolella, joten nyt on suhteellisen varma olo. Tulevasta ei pitkällä tähtäimellä tiedä kukaan, mutta erosimme maanantai-aamuna ihan onnellisissa tunnelmissa. Tykkään siitä, miten olemme oppineet paremmin puhumaan toisillemme. On avoin ja rehellinen tunnelma. Ehkä tämä kysymys on nyt molempien osalta ainakin hetken aikaa rauhassa ruotimiselta. Palaan tähän vielä...

Little Miss Sunshine

Katsoimme viikonloppuna todellisen hyvän mielen elokuvan. Eihän se nyt mikään elämää suurempi ollut, mutta siitä tuli lämmin ja onnellinen olo. Lämpimästi suosittelen katsomaan Jonathan Daytonin ja Valerie Farrisin ohjauksen Little Miss Sunshine (2006). Leffa sai aikoinaan Oscarit parhaasta miessivuosasta ja alkuperäiskäsikirjoituksesta, joka onkin aika loistava. Tragikoomista amerikkalaisen unelman saatiiria hieman Raymond Carverin henkeen (ei tosin yhtä synkeä). Elokuvassa hullunkurinen amerikkalainen perhe matkaa romulla volkkarillaan Californiaan lasten missikisoihin toteuttaakseen kuopuksen unelman.

Wikipediasta löytyi muuten sellainen tähdellinen tieto, että perheen auto on Volkswagen Transporter 2 Microbus. Syötävän suloinen!

Asioita joista pidän: Sukkikset

Sukkahousut ovat minusta ihan huippujuttu! Olen tottunut käyttämään niitä jo lapsena ja aina pitänyt niistä. Ne ovat mukavat päällä, istuvat täydellisesti ja ovat lämpimät. Jos olen kotona yksin, oleskelen mielelläni pelkissä sukkiksissa. Silloin jalassa ei ole mitään "ylimääräistä", ne ovat kuin toinen iho. Lisäksi niitä saa kaikissa mahdollisissa väreissä, vaikka yleensä mustia suosinkin. Meikäläisen sukkisten pitää olla paksut, vähintään 50 den. Ohuet on epämiellyttäviä, eikä täytä mukavuusnormia.

Kuva: Audrey Hepburn Complex

Jäähyväisiä ja eroja

Jäähyväisiä ja eroja on ilmassa. Jos kyllä joitakin yhdistymisiäkin, uusia ja vanhoja. Tässä muutamia tunnelmakuvia ystäväni läksiäisistä, joita vietettiin viikonloppuna. (Valitsin rakeisimmat kuvat, jotta kukaan ei tule vastoin tahtoaan tunnistetuksi täällä) Hän matkusti kauas ja on poissa pitkään. On hyvin todennäköistä, että en tule näkemään häntä moneen vuoteen. Meillä on ollut vähän hankala suhde ja siitä syystä tuntuu kovin vaikealta, että hän lähtee. Tuntuu, että asiat jäävät jälleen kerran puhumatta, leijumaan ilmaan. Toivon kovasti, että hän löytää etsimänsä ja on onnellinen kunnes taas tavataan.

Tähän sopii PJ Harveyn You Said Something, joka on ehkä kaikkein romanttisin biisi minkä tiedän (okei, myönnettäköön, että niitä on monia). Se on kertomus yhdestä elämää suuremmasta muistosta ja olen aina samaistunut siihen aivan suunnattoman paljon. Se on nostanut minua monenmoisissa vaiheissa ja aina sitä kuunnellessa minulle tulee myös ystäväni ja yhteiset seikkailumme mieleen.

Asioita joista pidän: Hyppykuvat

Tutustuin viime kesän Italian -matkalla minulle uuteen lomakuvien muotoon nimeltä hyppykuvat. Matkakumppaneistani yksi oli vallan hurahtanut tähän juttuun.

Hyppykuva otetaan siten, että mennään johonkin kivaan paikkaan, esimerkiksi puhuttelevan maiseman tai nähtävyyden eteen seisomaan ja sitten hypätään ilmaan ja pyritään vangitsemaan tämä hyppy/ilmassaolo ja mahdollisimman iloinen ilme filmille. Homma toimii siis niin, että yksi ottaa kuvan kun toinen hyppää.

Aluksi ajattelin kovin ryppyotsaisesti, että onpas lapsellista hyppiä moisesti jokaisessa pysähdyspaikassa. En oikein tajunnut homman ideaa. Mutta kun loman edetessä aloin nähdä hyppykuvien koko kirjon, innostuin asiasta. Ne näyttivät tosi hauskalta!

Oheisessa kuvassa voitte nähdä idean demonstroituna. Matkakumppanini ansioksi pitää sanoa, että hänen hyppykuvansa olivat vielä hauskempia kuin tämä. Sitä paitsi tässä harmaassa ankeudessa tuntuu miltei teennäiseltä käyttää tällaista super-aurinkoista esitystä. Puolustaudun sillä, että parempaa ei löytynyt.

Olen itse vielä hyppykuvaneitsyt. Italiassa tyydyin seuraamaan toimitusta vierestä. Mutta aion ottaa seuraavalla lomalla ainakin yhden. Siis skenaario on, että minä hyppään ja joku ohikulkijaparka joutuu vaivautuneena kuvaamaan yksin matkustavan turistinaisen.

Kuva on kotoisin Lovely little things -blogista.

Teemabiisinä The Knifen Bird joka saa ihoni hyvästi kananlihalle:

Sydämenmuotoinen maailma

Sydämiä syöksevät silmälasit voisivat saada harmaan lokakuisen maanantaipäivän tuntumaan hetkellisesti elinkelpoiselta. Valitettavasti niitä ei ole nyt saatavilla, vaan joudun tyytymään elämää ankeamman Mikonkadun katselemiseen toimiston kelmeän loisteputken valossa. Voi tätä toimistoelämää!

Kuva on Joanna Goddardin Cup of Jo -blogista, jonka söpöt jutut piristävät aika usein. Blogi kertoo, että sydänsilmälasit jaettiin Joannan ja miehensä Alexin häävieraille muistoksi. Häistä ja häämatkasta on blogissa hupaisan yksityiskohtainen kuvaus. Minusta on hurjan mielenkiintoista, että hän haluaa raportoida lukijoille niin huolellisesti oman elämän tärkeän käänteen, itse tykkään kovasti niiden lukemisesta. Olisi kiva olla Joannan kaveri. Hän vaikuttaa tosi symppis tyypiltä!

Ps. Mikonkadun ankeutta kuvaa myös Sykön Sami kirjoituksessaan, joka on julkaistu jo puolitoista vuotta sitten. En enää edes muistanut, että Mikonkadulla kasvoi kaksi rivistöä puita. Ratikan tieltähän nuo kaatuivat, mutta kyllä kieltämättä surettaa. Ankeat on näkymät, kovin ankeat.