Kotona 2

Viikonloppu on ohi. Palasin iltapäivällä ystvävien autossa Helsinkiin. Ihana suloisesti hyrräävä auto. Tuntuu taas hyvältä olla kotona. Eilisten juhlien ja puolalaisen vodkan jäljiltä tunsin hienoista krapulaa ja illaksi suunniteltu jumppa oli jätettävä väliin. Sen sijaan siivosin ja tiskasin, pesin pyykkiä. Koti tuntuu paljon kotoisammalta, kun se on siisti. Laitoin siskonpojan kuvan hyllylle kehyksiin. Sopiva ilta kynttiläkauden avaukseen, vaikka villasukat puuttuvat. Ei oteta niitä käyttöön ihan vielä.

Kaivoin perjantaina tapahtuvaa lähtöä varten jo kaikenlaista tavaraa esille, kavereiden tuliaisia, matkavakuutuskortin, passin, metrolipun.

Nyt pystyn ehkä myöntämään sen, mitä olen tässä jo yli viikon hautonut: olen todella peloissani ensi viikonlopun tapaamisesta. Olen hurjan jännittynyt ja odotuksesta mutkalla, mutta samalla pelkään niin paljon, että melkein haluaisin perua koko homman. Tähän vaikuttaa se, että emme ole nähneet kuuteen viikkoon. Puhumme joka päivä puhelimessa, mutta meillä ei yleisesti ottaen ole kovin paljon sanottavaa. Joka kerta kun olemme tavanneet, on kohtaaminen pitkän eron jälkeen ollut vaikeaa. Kun en tiedä miltä se tulee tällä kertaa tuntumaan, olen peloissani.

Tällä kertaa tunteet ovat aivan erilaisella vakavuusasteella kuin ennen, enkä halua tällä kertaa joutua katumaan sitä, että olen siellä ja tunnen niinkuin tunnen. Katuminen on ehkä liioiteltu ilmaisu, mutta aiemmin minulle on tullut ensimmäisen illan aikana vaivautunut olo, ikävä tunne siitä, että ei olisi pitänyt tulla ollenkaan, epävarmuus siitä haluanko/haluammeko tätä nyt ihan oikeasti. Sitten tunne on mennyt ohi ja kaikki on ollut paremmin kuin hyvin, erinomaisesti suorastaan. Aiemmin tämä ei ole ollut niin vakavaa, koska joka kerta olen tavallaan uudelleen tehnyt päätöksen siitä, että tämä jatkuu ja on kaiken vaivan arvoista. En mitenkään jaksaisi käydä sitä keskustelua nyt, haluaisin vain, että kaikki olisi hyvin, että asiat olisivat luonnollisia ja etenevisivät omalla painollaan, hyvin, onnellisesti. Pelkään kaikkia mahdollisia kyseenalaistuksia.

Erityisesti pelkään itseäni ja pelkoani, että hermostuksissani ja epävarmuuksissani provosoin jonkin karmean kuluttavan tilanteen, kuten minulla on ollut niin usein tapana. Tätä miettiessä tuntuu, että olen impulssiivisuudessani ihan oikeasti aivan kamalan hankala ihminen. Olen itsellenikin hankala kestää. Tunnepuoleni vie elämääni kuin pässiä narussa.

Tässä tämän illan (ehkä aavistuksen korni) teemabiisi, joka on minusta kyllä ihan rehellisesti sanoen tosi hieno kappale: Have A Little Faith In Me

Kotona

Olen käymässä kotona. Tai siis vietän viikonlopun vanhempieni luona. Kesän alussa tapaamani psykologi käski minun lopettaa vanhempieni kodista puhuminen ikäänkuin se edelleen olisi minun kotini. Tämä loisi minulle itsellenikin mielikuvaa itsestäni itsenäisenä aikuisenä ihmisenä, joka hallitsee omaa elämäänsä muiden toiveista riippumatta. Paikka jossa asun nyt on minun kotini. Kuulostaa järkeenkäyvältä.

Olen harjoitellut, mutta aina välillä lipsahtaa. Uusi puhetapani on herättänyt kummeksuntaa. Äitini ihmettelee jos sanon: "teillä, teidän luona". Hänen mielestään minun pitäisi sanoa "meillä", vaikka en ole asunut heidän kanssaan yli kymmeneen vuoteen. Täällä siis ollaan, heillä, meillä, kotona, kylässä. Minusta kiinnostavaa on se, että vaikka olen toistaiseksi pisimmän pätkän elämästäni asunut tässä talossa, ei se minusta ole koskaan tuntunut mitenkään erityisen rakkaalta. En ole koskaan kunnolla viihtynyt täällä. Talo ei ole tuntunut kodilta, vaikka on sitä ollutkin. En pidä huonejärjestyksestä, en siitä, mitä ikkunastani näkyy, en sisustuksesta, enkä oikein mistään muustakaan. Piha on minusta mukava, siellä viihdyn, samoin talon vintti on aina ollut lempipaikkani. Leikimme sisareni kanssa yleensä läheisessä metsässä. Leikin siellä myös yksin sen jälkeen, kun hän oli kasvanut liian suureksi leikkimään. Nykyisin metsän paikalla on - vähän kliseisesti - moottoritie. Se on aika surullista. Kaipaan menetettyä maisemaa ja kallioita.

En tiedä mistä olen saanut tämän päähäni, en varmastikaan lapsena ajatellut, että koti ei tunnu kodilta. Muistan kuitenkin selvästi, miten viihdyin niissä aikaisemmissa paikoissa, joissa asuimme yleisesti ottaen paljon paremmin kuin täällä. Ehkä tästä syystä minua näin aikuisenakin aina vähän ahdistaa kun tulen käymään. Nopeasti saapumisen jälkeen alan jo odottaa sunnuntaita ja lähtöä. Nyt olen täällä ystävän huomisia juhlia varten. Onneksi.

Ehkä nämä tunteet liittyvät siihen, että elin kouluikäni tässä talossa, eikä kouluikä ollut minusta mitenkään kivaa aikaa. Koulussa kyllä, mutta kotona meillä oli kaikenlaisia ristiriitoja. Omalla kohdallani ristiriitojen mittakaava vain kasvoi, mitä vanhemmaksi tulin. Muistan, että vaikka olin jännittynyt ja peloissani, olin silti huojentunut, kun muutin kotoa pois. Vapaus tuntui makealta, olinkin aivan huumassa siitä ensimmäisen vuoden.

Kuvassa olevan Guernica -kortin (#6) lähetin kullalle Tanskaan tällä viikolla, muistaakseni keskiviikkona. Kortin olen ostanut Madridin Reina Sofia -museosta. Ostin samalla kertaa kaksi vedosta Picasson härkätaistelua esittävistä tussitöistä. Ne ovat kehyksissä keittiöni seinällä. Kävin Reina Sofiassa tammikuussa 2003. Se on ainoa kerta kun olen ollut Madridissa, tosin olin saman reissun kuluessa siellä kahdesti. Pidin Madridista, koska se on hieno, monumentaalinen, mutta samalla hyvin rustiikki ja romanttinen kaupunki. Siinä on paljon kiehtovia ristiriitaisuuksia.

How to make a baby

Löysin tämän hetki sitten Cup of Jo -blogista. Eikö ole ihana!

Das neue Berlin

Jos ikävöi Berliiniin, kannattaa mennä katsomaan Laiturille ensi viikolla aukeavaa näyttelyä Das neue Berlin. Näyttely esittelee Berliinissä yhdistymisen jälkeen tehtyjä kaupunkirakentamishankkeita. Vaikka olen suuri kaupunkisuunnittelun ystävä, haluan mennä katselemaan kuvia pelkästä fiilistelyn ilosta. Oheinen kuva on näyttelystä.

Laituri on Helsingin vanha linja-autoasema, jonka ympäristöä kaupunki ei ole vieläkään saanut arvoiseensa kuntoon. Esimerkiksi hieno aukio Laiturin ja Lasipalatsin välissä ei ole lähimainkaan siinä käytössä, mitä sen potentiaali antaisi olettaa. Pois pois Harry's bar ja tilalle jotain kutsuvaa ja kulttuurin kuluttamiseen kannustavaa - vaikkapa kaupunkilaisten ilmainen olohuone.

Olen käynyt Berliinissä aikuisiällä kerran, vietin siellä viikon viime talvena. Siitä tuli aika merkittävä luku I left my heart -paikkojen listaani. Haaveilen, että pääsisin sinne taas pian uudelleen. Tällä hetkellä kaikki ulkomaanmatkoihin varatut varat vain sattuvat suuntautumaan Tanskanmaalle.

Näyttely on auki 2.9.-19.9.
Laituri, Narikkatori 2, 00100 Helsinki, Avoinna: ti-pe 10-18, la 12-16, Vapaa pääsy!

Lisäys 30.8.09:
YLE Teema esittää ehkä hienoimman mahdollisen dokumentin Berliini 24h. Vuorokauden kestävässä dokumentissa seurataan berliiniläisten elämää vuorokauden aikana. Voisin hyvin linnoittautua päiväksi roskaruoan kanssa kotiin katsomaan dokkaria. Voisin ja linnoittautuisin, jos vain olisin Suomessa. Melkein harmittaa, että sattuu näin pahasti päällekkäin. :)

Love love love love love love love

Luen tulevaisuudentutkija Mika Mannermaan kirjaa Jokuveli - Elämä ja vaikuttaminen ubiikkiyhteiskunnassa. Se on hyvä. Vaikka kiinnostukseni on ammatillista, on Mannermaan tapa kirjoittaa niin vetävä (ehkä ajoittain jopa liiankin reteä), että keskittymiskyvyttömänkin on helppo vapaaehtoisesti uppoutua.

Kirja on yhtä muutosta: työn, yhteiskunnan, ideologioiden, yhteisöjen ja yksilöiden muutosta. Muutoksiin lähtökohtaisen varovaisesti suhteutuvana rapuihmisenä moinen muutoksen vesiputous saattaa tuntua aika totaaliselta, ei tiedä mistä päästä muutoksiin sopeutuminen ja valmistautuminen pitäisi aloittaa. Pystyykö niitä kaikkia edes käsittämään? Määrää on vaikea sulattaa, vaikka tietysti ymmärrän, että muutoksethan ovat hitaita syklejä, eikä koko todellisuus yleensä yhdessä yössä heilahda.

Ja onneksi Mannermaan mukaan muutostrendien ohella tulevaisuutta määrittää aina myös vastaava joukko pysyvyystrendejä. Niiden kahden yhdistelmä ja painopisteet ovat todellisuuden rakennusaine.

Eräs tällainen pysyvyystrendi on RAKKAUDEN tarve. Tämän trendin nojalla kaikki yhteiskuntamallit ja skenaariot, jotka estäisivät tai vaikeuttaisivat ihmisen perustarvetta rakastaa ja saada rakkautta, olisivat mahdottomia.

Onpas lohdullisesti sanottu! Tämähän tarkoittaa, että rakkaus säilyy vaikka kaikki muu yhteiskunnassa ja kulttuurissa muuttuisi.

Mannermaan tulkinnassa rakkaus vaikuttaa (minun tulkintani) olevan jotenkin myötäsyntyistä, ikäänkuin ihmislajiin perimään liittyvä selviytymisen edellytys - tarve siinä missä syöminen ja nukkuminen. Vanhempien rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus vanhempiin voidaan tietysti katsoa biologiseksi välttämättömyydeksi, ihmiskunnan olemassaolon takaavaksi pysyvyystrendiksi. Kuolisimme sukupuuttoon, jos yksilöillä ei olisi halua saada jälkikasvua ja huolehtia siitä. Rakkauden voimalla pidämme huolta jatkuvuudesta.

Mutta miten sitten selittyy tarve romanttiseen rakkauteen? Onko se vain kulttuurinen harhauma, turha kehityskulku pois rakkauden biologisesta merkityksestä, lajin säilyvyydestä?

Ehkä minun on nyt turha jatkaa tätä viinilasillisen ja viime yön unettomuuden vauhdittamaa (tai oikemminkin hidastamaa) kehäpäätelmää muistuttavaa keittiöpohdintaa. Sitäpaitsi englanninkielisessä wikipediassa on kertakaikkiaan viehättävän perusteellinen määritelmä rakkaudesta. Voitte lukea tyhjentävästi kaikki kysymykseen liittyvät aspektit sieltä. :)

Summa summarum: Mannermaan teksti antaa toivoa, että muutosahdistuksen lisäksi tulevaisuus tarjoaa myös pysyvyyden elementtejä: Rakkautta arvostetaan ja tavoitellaan jatkossakin! Yksinkertainen on kaunista. En siis ihan hakoteille joudu.

Falling slowly

Oletteko nähneet Once -elokuvan? John Carney on sen ohjannut. Näin sen ehkä vuosi sitten. Kävin muistaakseni Engelin kesäkinossa. Voi tosin olla, että se oli jossain muualla. En ole varma.

Elokuva on vähän epätavallinen rakkaustarina. Hassun söpö. Vaihtoehtomusikaali, joka voitti Oscarin parhaasta laulusta, joka oli Falling Slowly. Tosin ei se, eikä elokuvakaan ensin tehnyt mitään erityistä vaikutusta minuun. Sävelmä on todellakin falling slowly. Aika junnaava melodia, joka ei kamalasti kehity, ja se vielä toistuu elokuvassa useita kertoja.

Sitten luin jostain, että pääosan esittäjät Glen Hansard jaMarketa Irglova aivan oikeasti rakastuivat kuvausten aikana. Siinäpä vasta romanttinen stoori! Kiinnostuin elokuvasta jälkijättöisesti. Muistelin sen kuvia, ja kuuntelin junjunjunnaavaa tunnuskappaletta. Jotain hurjan herkkää siinä on, Oscar-musiikkiraati on erehtymätön. En voi kieltää etteikö kappale olisi jäänyt soimaan päähän.


No nyt on pari julkaisemassa jo toista yhteistä levyään. He esiintyvät nimellä The Swell Season. Levyä voi minusta fanittaa vain ja ainoastaan siitä syystä, että pari on niin ihanan romanttisesti rakastunut. Tekivät leffan yhdessä ja rakastuivat, nyt tekivät levyn ja rakastavat. Ihanaa! Pitäähän moista onnea tukea. Voihan sen oman onnensa löytää vaikka mistä...

Vuosi takana

Laskeskelin, että perjantaina tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun (alunperin) erosin edellisestä poikaystävästäni. Eropäätöksen jälkeen kului vielä viikko ja hän jo muutti asunnosta pois. Kaikki tapahtui kovin nopeasti. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtuu, ehkä juuri tästä syystä paniikki olikin mekoinen. Tuntui, että maailma romahtaa siihen paikkaan.

Vietin tuon ensimmäisen viikonlopun ystäväni vanhempien luona Keski-Suomessa. Jään saamastani huolenpidosta ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ilman sitä olisikin voinut käydä hullusti. Muistelimme tätä viikonvaihdetta ystäväni kanssa eilen. Sain kriisin koittaessa apua yllättävältä taholta - emme olleet niin kovin läheisiä vielä silloin, mutta tämä pelastusoperaatio hitsasi meidät yhteen, toivottavasti lopullisesti. :) Kun on kerran ollut toisen ihmisen edessä kaikki panssarit alhaalla, ilman mitään kykyä kontrolliin ja estoihin, syntyy voimakas side. Suuri luottamus. Se olikin parasta, mitä ero poiki. Löysin sukulaissielun.

Matkaani ovat toki vuoden aikana keventäneet monet muutkin. Hienointa on, että niin monet lämpimät ja ihanat ihmiset ovat löytyneet rinnalle uudelleen, juuri kovimmat koetuksen hetkellä.

On hassua ajatella, että olen jo vuoden verrana asunut tässä asunnossa yksin. En tiedä olenko oikein kotiutunut siihen. Tavarat ovat vuodessa asettuneet omille uusille paikoilleen, omat reittini ovat vakiintuneet, talo ja alue on omani, mutta ei tämä silti edelleenkään kovin kodilta tunnu. Ei se silti tunnu "meidänkään" kodiltamme, yhteinen se ehti olla kuitenkin suhteellisen vähän aikaa, enemmän tämä on MINUN, minun yksin. Ja mitä pidempi aika kuluu, sitä enemmän kotia kartoittavat ja kuvittavat minun henkilökohtaiset, menneisyydestä vapaat muistoni. Kaipa tämä kodiksi muuttuu, viimeistään silloin kun muutan pois ja uusi koti tuntuu aluksi vieraalta. Silloinhan sitä aina jonkin aikaa kaipaa vahvasti vanhaan paikkaan.

Ei kai tämänkaltaisella vuosipäivällä muuten olisi merkitystä, mutta minusta on aina hyvä vähän nollata asioita, kun niistä on kulunut aikaa, miettiä tapahtuneita asioita, omaa kehitystä jne. Entisen suhteen pohdinta saa minut aina aika alavireiseksi, mutta se ei mielestäni poissulje pohdinnan tarpeellisuutta, erityisesti, jos se saa muistamaan, että kaikki on hyvin. Ja nyt kaikki on kyllä aika hyvin, ja olen selvinnyt erosta yli - no, vähintäänkin hyvin!

Kirjoitin viime keväänä erään yhteydenpitosotkun yhteydessä blogiin aika hyvän lauseen. En muista/tiedä mistä se on peräisin, mutta toistan sen tässä. Yritän muistaa tämän aina, kun turhan ikävät muistot hiipivät mieleen. Katkeruus on pannassa:

"Kuole menneisyydelle joka hetki. Et tarvitse sitä. Käsittele sitä vain, jos se on nykyisyyden kannalta ehdottoman merkityksellistä."

Teemabiisinä herkkä ja hieno Cat Powerin (feat. Yoko Ono): Revelations


Lisäys 2.9.09: Vuosipäivä