Rakastaminen on vaikeaa ja parisuhde hankala asia.
Se ei aina onnistu ensimmäisellä kerralla, eikä edes harjoittelemalla.
Tämä blogi kertoo onnen etsinnästä.
Huomenna (21.11.2010) klo 17.00 lähtee kone Helsinki-Vantaalta Madridin Barajasin kautta toiselle puolen maapalloa. Kun maanantaina ollaan iltapäivästä perillä, olen kauempana kotoa kuin koskaan aikaisemmin.
Täytyy myöntää, että vaikka tiukka työtahti piti tehokkaasti jännityksen loitolla, niin eilen ja tänään on alkanut kuitenkin vähän jännittää. ;) Ennen kaikkea olen kuitenkin hirveän iloinen tervetulleesta tauosta, poispääsystä sekä kylmästä että duuneista.
Saatan kertoa kuukauden aikana jotain kuulumisia tai ehkä ennätän vasta jälkeenpäin. Se riippuu pitkälti yhteyksistä ja aikatauluista ja siitä, tuleeko jotain kiireellisempää tielle.
Parasta mahdollista marraskuuta - ja joulukuutakin. Muistelen teitä auringossa rakkaat ystävät!
Sain tänä vuonna uudelleen kutsun tuttavieni beajolais nouveau -juhliin. En ilmeisesti käyttäytynyt viime vuonna ihan hirveän huonosti, kun kutsuivat uudelleen.
Olen matkavalmisteluista aivan tukossa, mutta pakko silti ehtiä piipahtamaan, niin mukava juttu. Lukekaa täältä, jos ette tiedä mistä on kysymys. :D
Tänään ilahdutti tämä Candy Changin blogista löytynyt kuva. En oikein osaa selittää mikä siinä viehättää tai ilahduttaa. Kaipa se, että joskus olisi kiva havahtua huomaamaan, että jossain tiloissa ja paikoissa viihtyy, on kotonaan ja onnellinen (siis muuallakin kuin kotona). Candy on kirjoittanut sen jalkakäytävään. Helsingissä on oikeastaan aika montakin paikkaa, josta voisin sanoa niin. Ainakin voisin mennä kyltin kanssa Koffin puistoon. Se on kodin jatke. Omaa tilaa.
Sunnuntai oli ihana päivä.
Voiko olla mitään hienompaa kuin loputtomalta tuntuneen harmaiden päivien rivin rikkova aurinko.
Mielikin tuntui valoisalta, edessä oleva ero ei painanut pahasti.
Ihailin maisemaa ja kuvasin sillä aikaa kun toinen nukkui.
Me lojuimme puolet viikonlopusta sängyssä, niin myös sunnuntain. Laiskotellen.
Minäkin nukuin hyvin ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan.
Ulos lähdettiin vasta myöhään iltapäivällä, onneksi aurinkoa riitti vielä hetken.
Ilmassa oli myös suurta rakkautta.Illan tullen ikävä vain kasvoi, maanantaina jäin taas yksin.
Odotan jo että lähtö koittaisi, jotta aika kuluisi nopeammin, matka olisi pian ohi ja näkisimme taas.
Tänään luin lehdestä, että osa telakan rannan rakennuksista on suojeltu, vaikka alueelle tulee uusi kaava. Toivottavasti myös nosturi pysyy. Se kuuluu maisemaan.
Nään poikaystävääni seuraavan kerran vasta joulun jälkeen. Siihen on vielä yli kuusi viikkoa aikaa. Hirmuista. Toisaalta olen jo ehtinyt tottua ajatukseen. Onhan näitä pausseja ollut ennenkin ja tämä kyseinen ero on ollut tiedossa jo toukokuusta. Olen nimittäin lähdössä kuukaudeksi matkalle ja sitä on valmisteltu hartaasti ja pitkään.
Koska olemme joulun erossa, päätin ennakoida ja antaa joululahjan jo ennakkoon. Se on By Nordin ihana susilakana (kuvassa). Olen ollut siihen rakastunut jo kauan, ilokseni sain sitten huomata, että poikaystävänikin on. Susi on julmetun kaunis. Voisin katsella sitä tuntikausia.
Olin viime viikonlopun Tanskassa. Olen käynyt siellä nyt syksyn aikana tosi tiuhaan. Vähän liiankin tiuhaan. Huomaan, että kun olen koko ajan töissä ja muutenkin tosi tosi väsynyt, niin tuntuu hirveän rankalta matkustaa kahtena viikonloppuna kuukaudessa. Nyt tuntui lähtiessä jopa siltä, että olisin mieluummin jäänyt kotiin. Olin vain niin väsynyt. Melkein myöhästyin koneesta, jouduin ottamaan taksin.
Viikonloppu menikin ihan hiljaisesti ja pienesti. Lauantaina käytiin aamupalalla ja hoidettiin jotain asioita, leivottiin ananaspiirakkaa. (Olin ensin hirveän skeptinen, mutta se olikin yllättävän hyvää). Sunnuntaina käytiin konsertissa. Muuten kyhjötimme sisällä lämpimässä leffoja ja sarjoja katsellen.
Brunssilla Kungens Haven lähellä. Ulospäin ei näyttänyt kovinkaan ihmeelliseltä, mutta brunssi oli ihan tarpeeksi hyvä. Paikka oli selvä kulmakuppila, asiakkaat sekalaisia. Äitejä lastenvaunujen kanssa, nuoria miehiä oluella, yksinäinen nainen lounaalla. Lisäksi oli kuurolta ja sokealta vaikuttanut raihnaisen oloinen vanha mies, joka ei sitten ilmeisesti ollutkaan sokea, koska lähtiessä lausui minulle kohteliaisuuden. Olin miehen mielestä nätti tyttö, vaikka en ymmärrä miten hän sen oikein erotti.
Sunnuntaina tuli auringonpaiste. Se oli ihanaa, vaikka tuntuikin tosi kylmältä. Ihan kuin olisi ollut pakkasta, vaikka ei kuitenkaan. Kävelimme Slotsholmenin läpi. Se on vähän omituinen osa keskustaa. En tiedä onko se oikeasti saari vai onko Christiansborgin linnan ympärille vain kaivettu tällainen kanava.
Sanoisin, että turistin kannattaa ainakin pyörähtää Slotsholmenin kautta. Siellä on kaikenlaista kiinnostavaa: hevostallit, linna, lempirakennukseni dramaattinen Den Sorte Diamanten - Kansalliskirjasto.
Konsertti pidettiin Glyptoteekin juhlasalissa. Glyptoteekki on rautatieaseman ja raatihuoneen ja Tivolin lähistöllä sijaitseva Calsbergin veistoskokoelma. Hieno paikka, jossa kannattaa piipahtaa vaikka vain katsomassa rakennusta, vaikka ei patsaita jaksaisikaan ihaille. Kokoelma sinänsä on kyllä minusta hieno ja hurjan mielenkiintoinen.
Keskellä rakennusta on tällainen suuri palmuhuone, jossa kasvaa valtavia palmuja ja muita kasveta. Lisäksi on patsaita ja suihkulähde.
Laidalla on kiva kahvila, jossa voi nautiskella erikoisesta näkymästä. Me emme ehtineet tällä kertaa juoda kahvilassa mitään, koska konsertin väliajalla jono oli hirmuinen. Ihmettelimme sen sijaan veistoksia ja muutenkin erikoista rakennusta.
Tämä on Glyptoteekin modernin siiven sisäänkäynti. Se on minusta todella hieno, monumentaalinen, kuin temppeli. Seinät ovat jotain vaaleaa kiveä, hiekkakiveä tai jotain, katto lasia.
Ulos tullessa oli jo hämärää, vaikka kello oli vasta viisi. Kuulaassa, kylmässä ilmassa talven synkkyys ei tuntunut niin musertavalta, kuin esimerkiksi tänään. Onneksi enää runsas viikko jäljellä ja sitten pääsen valoon.
Tämän kuvan otin Kungens Nytorvin metroasemalla maanantai-aamuna klo 05 metroa odottaessani. Olin siis matkalla lentokentälle. Mielenkiintoista tässä oli se, että kyseinen asema on yksi vilkkaimpia, enkä ole KOSKAAN nähnyt sitä tyhjänä ihmisistä. Jopa silloin kun olen aikaisemmin mennyt aamukoneella, on asemalla ollut porukkaa vähintäänkin lentokentälle menossa. Nyt ei ollut ristin sielua. Ei yhtään ainutta ihmistä yhdelläkään aseman tasanteista minun lisäkseni. Vähän pelotti, täytyy myöntää.
Kuvittelin mielessäni miten katastrofielokuvassa aseman sisäänkäynnin portaita alkaisi vyöryä sisään valtavia vesimassoja, jotka putoaisivat kaikkien kerrosten läpi kuiluun ja täyttäisivät tunnelit ja koko aseman vedellä. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Metro Lufthavn saapui, minä nousin kyytiin ja asema jäi taas tyhjilleen.
Jos minusta tulisi joskus isona se mitä ehkä kaikkein eniten olen koskaan halunnut, tulisi minusta nukkeanimaatioiden tekijä. Olin lapsena aivan täysin niiden lumoissa, eikä rakkauteni ole hellittänyt vieläkään. Se olisi fantastinen työ!
Yksi ikuisia suosikkejani animaatiorintamalla, mutta myös muilla rintamilla on Cheburashka eli (suomeksi) Muksis. Näin muksis-animaatioita jo ihan pikkuisena mummolassa. Puheesta en tietenkään ymmärtänyt mitään, mutta elokuva oli vastuttamattoman suloinen. Mummolassa oli myös lasten äänilevy, jolla Muksis lauloi. Lisäksi minulla oli ihan oma pehmomuksis. Suurisilmäinen ja -korvainen otus, jolla oli pikkuinen pallon muotoinen häntä.
Kaikki asiaan vihkiytymättömät aina ihmettelivät: Mikä eläin tuo on? Minäpä tiesin ja osasin sanoakin, että se on Cheburashka, krokotiili Genan kaveri. Eikä se tietenkään ole mikään eläin... se on vain Cheburashka. Suomenkielisen nimen opin paljon myöhemmin, mutta olen sittemmin sitä suosinut, koska se on niin äärettömän lystikäs: muksis. Vähän niinkuin mukkelis makkelis, mutta paljon ytimekkäämpi.
Nokkelimmat tunnistavat krokotiili Genan siitä krokotiili Genan syntymäpäivälaulusta, joka tässäkin elokuvassa soi:
"Ainoa asia jolla on väliä, on rakkaus ja siinä ei voi olla koskaan mitään väärää."
Oletteko jo nähneet Kaikki muuttuu paremmaksi -videon? Törmäsin siihen viime viikolla, en jaksanut heti katsoa läpi. Mutta kun ehdin, niin olin tosi iloinen. Se on minusta hieno! Niin lempeä ja kannustava ja niin auki. Herkistyin. Toisaalta mielessä kävi usempaankin otteeseen, että miksi ihmeessä tämä on tehty vasta nyt.
Pidän kovasti siitä, että vaikka video on tehty selvästi kannanotoksi viime viikkojen keskusteluun, on siinä lähdetty puhuttelemaan yksilöitä. Video ei ole julistus, mutta julistaa kuitenkin samaan aikaan ihan täysillä. Pidän siitä, että muistetaan ja rohtkaistaan ihmisiä, jotka kamppailevat oman identiteettinsä kanssa. Ei olisi kiva olla tällaisen keskustelun aikana vaikkapa teini ja pohtia omaa seksuaalisuutta. Enkä sano tätä sillä, että aikuisilla ei olisi monasti yhtä lailla pohtimista. Henkilökohtainen vaan on nyt niin poliittista, että se saattaa tuntua monesta jopa ahdistavalta.Itseään ei pitäisi kuitenkaan kaiken metelin keskellä kadottaa.
Samalla idealla ollaan nyt tekemässä myös kirjaa. Tosi hienoa! Tekstejä voi toimittaa 12.11. asti, eli vielä vajaan viikon verran. FaceBook-sivulla on ohjeet. Kirja on tulossa joulumarkkinoille myyntiin. Lisää TEDxHelsinki Ps. Ystävän hieno kirjoitus samaan aiheeseen liittyen täällä: Ett Perspektiv
Olen yrittänyt viime aikoina tehdä listaa asioista, joista minä unelmoin. Omista unelmista. Se on yllättävän vaikeaa. En keksi mitään. On titetysti sellaisia hyvin konkreettisia "unelmia", kuten se, että haluaisin yhteisen kodin poikaystäväni kanssa, mutta en jotenkin voi laskea sitä tälle listalle. Se ei ole mikään unelma, se on enemmänkin tulevaisuuden suunnitelma, elinehto.
Tässä listan teon yhteydessä olen huomannut, että minua ei oikein huvita tunnustaa mistä unelmoin. Pelkään toivoa mitään - jospa ne eivät toteudukaan. Kuitenkin yksi suurimpia ahdistuksen aiheita arjessani on tarkoituksettomuus. En ymmärrä tai koe mielekkääksi tekemiäni asioita, en näe niillä suuntaa. Tässä on selvä ristiriita, ymmärrän sen itsekin. Ikuisen itsetutkiskelun paikka.
Hmm... ne unelmat sitten. Listalla on toistaiseksi yksi asia. Haluan asua meren rannalla. Ja tietysti vielä niin, että ei vain kaupungissa meren rannalla vaan ihan konkreettisesti meren rannalla.Sillä tapaa että ikkunasta aukeaa näkymä merelle. Sitä minä haluan.
Makasin valtaosan sunnuntaipäivää sängyssä - krapulassa. Krapulasunnuntaisin on loistavaa katsoa telkkaria. Vain tuijottaa random-ohjelmia joita joku muu on puolestasi valinnut. Jos ei miellytä, voi nukahtaa tarpeen tullen ja herätä taas katsomaan seuraavaa.
Teema näytti Goddardin A Bout de Soufflen (suom. Viimeiseen hengenvetoon). Olen nähnyt elokuvan aikaisemminkin, mutta minulla ei ollut mitään selkeää muistikuvaa siitä, mitä siinä oikein tapahtuu. Uskoisin, että olen joskus mennyt katsomaan sitä arkistoon syystä, että Goddardin elokuvat vaan pitää nähdä ja sitten nukahtanut puolivälissä. =)
Nyt oli hauska katsoa leffaa puhtaasti siksi, että ei ollut mitään parempaakaan tekemistä. Vailla mitään klassikkoihin liittyviä "pitäisi" -paineita. Se oli myös ihan rehellisesti minusta kaikin puolin loistava elokuva. Absurdi ja huvittava, mahtavan vauhdikas. Leffassa oli kiinnostavaa myös se, että 1960 vuoden Pariisi oli siinä niin autenttinen ja tyylikäs. Vaatteet, autot, lehtimyyjät, taksikuskit, kampaukset jne. jne. Katsoin sitä kuin herkkukaupan ikkunaa. Viehättyneenä kaikesta näkemästäni. Pääosassa esiintyvä poikatukkainen Jean Seberg on lapsekkaan valloittava. Jean-Paul Belmondo sekoitus hurmaavaa sydäntenmurskaajarenttua ja sekopäistä pikkurikollista, joka päätyy tavanomaista isompien asioiden äärelle tapettuaan poliisin.
Kuvassa oleva elokuvan juliste viehättää minua kovasti. Olen käyttänyt sitä alkuvaiheessa myös tämän blogin kuvituksena. Jos sen jostain saisin, niin kehystäisin seinälle. Ihana.
Sartorialistin blogissa oli maagisia tango-kuvia Buenos Airesista. Menen kananlihalle pelkästä ajatuksesta, että olen vajaan kuukauden kuluttua itse näiden tunnelmien äärellä, tangon äärellä. Toiveissani on päästä käymään milongissa molemmin puolin Rio de la Plataa. Argentiinalainen tangohan ei ole oikeasti vain argentiinaista, vaan koko jokisuiston alueen tangoa. Tangoa soitetaan ja tanssitaan myös Montevideon puolella.
Onko mitään ihanampaa kuin hymy? Tutun tai ventovieraan, ei väliä. Ihanaa on myös oman hymyn voima. Se miten voi tartuttaa pienen sirun onnea keskustelukumppaniin tai vastaantulijaan, kehen tahansa, jonka kanssa hymynsä haluaa jakaa.
Minulla oli onnellisen hymyn hetki tänään aamulla matkalla töihin, kun törmäsin ystäväni poikaystävään liikennevaloissa ja pääsin onnittelemaan häntä vauvauutisista, joita olin ystävältäni kuullut. Tuo aamuinen hymy kantoi kirkkaana pitkälle päivään.
Toivoisin, että jaksaisin ja muistaisin hymyillä enemmän. Toivoisin myös, että minulle hymyiltäisiin. Se on niin vaivatonta, se on niin helppoa ja se kuitenkin korjaa hetkeksi kaikki murheet. Valaisee kaiken.
Kävimme porukalla Vermossa raveissa eräänä keskiviikko-iltana. Iso osa oli ensimmäistä kertaa, minä mukaan lukien. Huomasin silti omaavani jonkinmoista ravitietämystä. Tiesin esim. mitä on hiittaaminen. Teininä luin Merja ja Marvi Jalon kirjoja - hevoskirjoja, niistä on jäänyt mieleen kaikenlaista.
Pelaamisesta en silti ymmärtänyt yhtään mitään. En edes lottoa, joten Totelisaattoripelin säännöt tuntuivat hirveän monimutkaisilta. Lisäksi hevosista tai ohjastajista pitäisi tietää jotain. Vähintään pitäisi osata tulkita käsivihkosen (miksi sitä kutsutaan) erilaisia merkkeijä. Niitä oli lukemattomia. Päädyin siis veikkaamaan fiiliksellä vihjeiden pohjalta.
Täytyy sanoa, että Vermo teki vaikutuksen. Katsomo on rakennettu 70-luvun alussa ja kai katettu kokonaan vasta paljon myöhemmin.Tunnelmaltaan se oli joka tapauksessa hieno. Ehkä tottuneemmat ajattelevat, että sellaista se aina on, mutta minua kyllä kiehtoi. Tälläinen aivan oma maailmansa keskellä Espoota. Siis aivan lähellä
Pääsimme käymään yhdessä Vermon talleista. Kuvassa on valmistelussa Cashin Joiner, joka ravasi ykköslähdössä.
Tässä Vermon katsomo sisältä. Minusta ajatus, että mennään raveihin lauantai-iltapäivänä (tai keskiviikko-iltana), relataan, juodaan vähän bisseä, katsellaan hevosia ja pelataan, on tosi mahtava. En ole sellaiseen tottunut, mutta kivaa se oli.
Ehkä parasta paikassa oli sen omanlaisensa estetiikka. On paljon kaikenlaista tavaraa, jolla on oma funktionsa vain täällä.
Hävisin kaikki rahat, jotka pelasin, mutta olin vain turvan mitan päässä voittaa Päivän Duossa 150 euroa, eli menetetty mahdollisuus jäi pahasti kaivelemaan. Se oli niin lähellä, vaikka aloittelija olenkin. On ehkä ihan pakko mennä pian uudelleen kokeilemaan onnea. Se oli aivan uskomattoman koukuttavaa.
Yksi porukoista sanoi, että oikea ravitunnelma on sitten kun menee radan vierelle seisomaan ja katsomaan. Siinä rapa ja vaahto roiskuu, kavioista lähtee huumaava pauhu, hevoset höyryävät.
Ensi kerralla sitten.
Tässä teille perjantain kunniaksi, ilahdutukseksi ja mielen virkistykseksi annos tansanialaista hip hoppia eli Bongo Flavaa. Siinä on intensiteettiä. Tykkään. Artisti on Professor Jay.
Illalla nousee taas kone. Olen niin väsynyt, että tällä kertaa tuntuu jopa siltä, että ihan sama. Meillä molemmilla on ollut viime aikoina vähän siipi maassa. Toivottavasti viikonloppu auttaa pääseemään taas jaloilleen.
Kohtauksia Jean-Luc Goddardin Bande á part -leffasta. Nämä on ovat ihania! Ensimmäisen olen muistaakseni linkittänyt kerran aikaisemminkin, mutta vähän eri syistä, biisin takia.
Repesin tätä äsken ihan täysillä! Aviomies teki aamupalaa sänkyyn raskaanaolevalle vaimolle, jonka lääkäri on tuominnut vuodelepoon. Hitsi miten söpöä, mutta hei, onhan se nyt ihan hiton kämänen aamupala! Taisi jääkaappi olla aika tyhjillään. Erityisesti meikäläistä naurattaa tuo parran virkaa toimittava puolikas paahtoleipä. Tosin ei minulla oikeasti ole mitään nauramista. Oman jääkaapin täytteet vielä ankeammat, aamupalaksi kelpaamattomat suorastaa.
Kuva löytyi suosikkini Cup of Jo:n kautta. Pienet puistatukset sain siitä, että huomasin päätyneeni paranting.com -sivulle. WTF am I doing here! :)
Lauantaipäivät ovat suloisia. On vielä aikaa tehdä kaikenlaista. Sunnuntaina iskee jo paniikki ja ahdistus seuraavasta viikosta.
Nämä kuvat otin jo yli kuukausi sitten lauantai-iltana, kun olin matkalla Kruunuhaan korealaiseen ravintolaan syömään. Se oli hyvä, suosittelen! Seurakin oli parasta mahdollista, kiitos ihanalle tytölle. :)
Korealainen on pistetty pystyyn entisen Savannan paikalle. Muistaako joku vielä Savannan? Meillä oli tapana notkua siellä ensimmäisinä opiskeluvuosina. Se oli mennyttä maailmaa ja legedan lopettamisestakin on kulunut jo varmaan kahdeksan vuotta, enkä ole sen koommin siellä käynyt.
Korealaisessa istuessa en saanut kyllikseni siitä ihmeellisestä tunteesta, että kurkistan omaan menneisyyteeni. Paikkahan oli tavallaan se sama, mutta kuitenkin korealaisine koristeineen aivan toinen.
Savannassa kärysi aina rööki. Pöydillä oli bisseä ja jallua, mutta en kyllä muista kenenkään koskaan syöneen siellä mitään. Saiko sieltä edes ruokaa? Tarjoilija oli kiukkuisin koskaan tapaamani. Älyttömän hapan mies.
Näissä kuvissa Helsinki on minusta taas siinä asussa, jossa se on kauneimmillaan. Sateisena, hämäränä, kylmänä, vähän luotaan työntävänä. Katujen tyhjyys - se että ei ole koskaan ketään missään, jopa lauantai-iltana, vain muutama turisti pyörimässä - tekee Helsingistä kuitenkin kotoisan, jotenkin aution ja avoimen. Sellaisen pienen suuren kaupungin, joka tuntuu kodilta. Nämä ovat minun katujani.
Onneksi tämä työviikko on ainakin osittain ohi. Hommia riittää vielä viikonlopuksikin, mutta ainakin saa vapaata toimisto-orjuudesta.On tähän viikkoon kaikenlaista hauskaakin mahtunut, teatteria, raveja, espanjaa, pitkiä pitkiä keskusteluja, mutta kun on koomaväsynyt, niin kaikki menee vähän sumussa ohi. Sääli sinänsä.
Näistä kuvista on jo melkein kuukausi. Käytiin edellisellä Tanskan visiitilläni ystäväni luona kyläilemässä. Oli mukavaa ja lokoisaa. Ulkona kylmää ja sateista. Sisällä lämpö ja kynttilät ja kokkaus ja liian makea kuohuviini ja juurekset ja possupihvit ja mukava jutustelu ja raskaana oleva ystäväni, jonka kasvavaa vatsaa en osaa olla ihmettelemättä. Miten ihmeessä tässä nyt näin kävi. Sunnuntai-lapsista tuli aikuisia. =)
Koko ilta oli sellainen tanskalaisen hyggen perikuva. Se on muuten hirveän hyvä sana; mukava, kodikas, tyyni, rauhoittava, miellyttävä, lohdullinen. Kaikki miellyttävät merkitykset yhdessä sanassa.
Voi tätä syksyä. Eihän tästä meinaa tulla yhtään mitään. Olen niin kammottavan kireänä ja stressaantuneena ja väsyneenä koko ajan, että en jaksa enkä halua enää edes puhua poikaystävän kanssa puhelimessa. Ja sepä on kyllä jo jotain - siis harvinaista, lähes epätodellista. Olen käytännössä koko ajan vihainen. Lähinnä syynä ovat työasiat, oma riittämättömyyden ja voimattomuuden tunne, vähäiset onnistumiset ja kokemus siitä, että en pysty vaikuttamaan kokonaisuuteen yhtää pätkää. Ja se, että en ole onnistunut vielä löytämään ulospääsyä ja vaihtoehtoa pattitilanteelle. Ja tietysti tähän vaikuttaa myös se, että olen tehnyt viimeiset pari viikkoa ihan liikaa töitä, en ole päässyt lepäämään viikonloppuina ja olen nukkunut aiva törkeän vähän.
Unettomuus on kyllä ikävintä mitä tiedän, koska se tekee pidemmän päälle koko elämästä ihan helvettiä. Väsyneenä kaikki kuormittavat asiat tuntuvat tuhat kertaa kuormittavammilta ja kaikki mistä voi hermostua ja pahoittaa mielensä, moninkertaistuvat. Väsymyksen myötä tulee myös keskittymiskyvyttömyys, joka tekee kaikkien, aivan pientenkin asioiden suorittamisesta helvetin vaikeita. Ja nekin ihmiset joista oikeasti pitää, ajavat aika helposti raivon partaalle. Lopulta sitä huomaa olevansa aivan hysteerisessä tilassa, sodassa koko maailmaa vastaan.
Kaipaisin varmaan jotain naurujoogaa tai jotain muuta vapauttavaa ja energiatasoja nostavaa kokemusta, joka päästäisi pahan hengen ulos. Tai sitten kalsarikännejä... Kuka tulisi tänne meikäläisen kanssa vetämään ne, että ei tarvitse yksin sammua sohvalle?
Kuvan olen ottanut elokuun lopussa bussin ikkunasta ollessani matkalla yhden parhaan ystäväni keikalle Paraisille. Taivas oli häkellyttävä, niin kirkas ja niin synkkä, niin lämmin ja niin kylmä yhtä aikaa. Ilta oli muutenkin upea ja ennätin bussissa miettiä paljon omaa elämää ja asioita, niinkuin yleensä ennättää, kun on matkalla jonnekin. Kuva on yksi monista. Valikoin tähän sellaisen, jonka alalaitaan en ole ikuistanut omia varpaitani. Meikällä on aina tapana ottaa kengät pois ja nostaa varpaat siihen ikkunan pienelle reunukselle, jos istun penkissä yksin.
Tässä yksi biisi, jota olen nyt muutaman kerran soittanut repeatilla, kun se on niin tiukka, että sopii erittäin hyvin tähän "tekisi mieli paiskoa kaikki tavarat ja kaataa kirjahylly" -mielentilaan Ane Brun on aivan helvetin hyvä. (kirjotin aika monta kertaa helvetti tähän yhteen päivitykseen).
Nämä kuvat on otettu jo kohta kaksi viikkoa sitten. Minulla ei vain ole ollut yhtään aikaa tai jaksamista päivittämiseen.
Olin Kööpenhaminassa viikonlopun 24.-26.9. Ilmat olivat tietenkin olleet loistavan lämpöiset ennen tuloani, mutta muuttuivat sateisiksi sopivasti perjantaina koittaessa. Niin tapaa käydä. :)
Minun tavanomaisesta vaatimuksestani teimme pitkän kävelykierroksen keskustan puistoihin. Olen aiemmin niitä täällä moittinut, ja pieniä ne ovatkin verrattuna vaikkapa Helsingin ja Tukholman viheralueisiin.
Tällä kertaa löytyi kuitenkin varsinainen aarre; Botanisk Have, jossa en ole koskaan aikaisemmin käynyt.
Puisto on siis oikeastaan kasvitieteellinen puutarha, jossa on monta upeaa vanhaa kasvihuonetta, luonnontieteellinen museo, kahvila jne.
Menimme tietysti tapamme mukaan niin myöhään iltapäivällä, että kaikki rakennukset olivat jo sulkeneet ovensa. Sisään pystyi kuitenkin kurkistelemaan.
Näky oli varsin mielenkiintoinen. Osa kasvihuoneista on 1800-luvun lopulta. Kasteluputket, sadettajat, istutusaltaat, ikkuiden avaus- ja sulkumekanismit ja kaikki vastaavat ominaisuudet, joista en oikeasti tiedä mitään, näyttivät kaikki ihan ikivanhoilta. Todella kiinnostavan näköinen paikka.
Osassa kasvihuoneista oli viljelyksessä kaikenlaista - tässä kuvassa olevista en tiedä tarkemmin mitä.
Näistä purkeista tunnistin Syklaamin. En tiedä mitä niistä tulee, kun lehdet olivat kaikista jo nuokahtaneet. Ihan kuin olisivat saaneet kylmää...
Tässä on museorakennus pöheikön läpi kuvattuna. Varat puutarhan ja museon kokoelman perustamiseen on alunperin lahjoittanut joku Calsbergeistä.
Siitä ajatus puutarhaan lähdöstä oikeastaan tulikin, että selvitimme mitä kaikkea Calsbergien suku on Kööpenhaminassa rahoittanut. Paikkoja on paljon. Voin kertoa niistä lisää joskus toiste.
Emme kumpikaan tiedä kasveista paljon mitään. Tästä syystä vierailu puutarhassa näin syksyllä ei ollut kovin järkevää, paitsi valokuvausmielessä. Nurmikolla ei oikein tarjennut istuskella ja penkilläkin tuli nopeasti kylmä.
Puistossa oli kyllä hurjan kesyjä oravia, joita oli mukava seurata. (Tuha etsiä kuvasta, eivät tykänneet kamerasta)
Yksi hienoimpia juttuja, jonka ehdottomasti kopioisin, jos minulla olisi oma piha, oli tämä villiviinisäleikkö. Se muodosti mahdottoman hienoja valoja ja varjoja.
Myös lehdet olivat hurjan kauniita jopa tässä alkusyksyn kalpean vihreässä, kylmän puremassa värityksessä. Myöhemmin ne kai ainakin Suomessa muuttuvat tummanpunaisiksi. Jos niin käy myös Tanskassa on kuja varmasti loppusyksystä upea näky.
Puutarhan alueella oli myös söpö rakennettu kukkula, jonka laelle kiemurteli polku. Paikka on ilmeisesti rakastavaisten suosiossa. Huipulla olevalle penkille oli jo ennättänyt linnoittautua pariskunta sylikkäin ties mitä hommailemaan. En jäänyt todistamaan, vaan poistuin vähin äänin rinnettä alas.
Kävelyretken päätteeksi kävimme myös Ørstedsparkenissa, jossa en myöskään ole koskaan käynyt, vaikka ohi olenkin kulkenut monen monta kertaa. Siellä on kaunis vesialue, jonka ympärillä puut kiertävät ja jonka yli kulkee todella romanttinen silta. Suosittelen.
Puistossa on myös aivan ihastuttavan näköinen kahvila, joka sekin tietenkin oli kiinni, myöhässä kun oltiin.
Molemmat puistot ovat aivan kaupungin keskustassa ja paljon mukavampia kuin Rosenborg Have, jossa me jostain kumman syystä nökötimme tosi monena päivänä heinäkuussa.
Tekstit
