Kasvualusta

Kevät on tietysti lähestyvän Vapun kunniaksi vetäytynyt kuoreensa ja vihmoo kylmää ja märkää ihmislapsen niskaan. Tässä pienenä hyvän mielen askarteluvinkkinä ja ilahdutuksena pikku pikku terraario, johon kevään voi pistää kasvamaan, mikäli tuntuu siltä, että se muuten saattaisi antaa vielä odottaa itseään.


Minulla on kotona sopivasti tyhjentyneitä lasisia keksipurkkeja peräti kaksin kappalein. Eipä aikaakaan, kun niihin rakentuu minipuutarha. Omaani kasvaa tietysti aivan ehdottomasti pikku pikku kärpässieniä.



Jos on oikein paljon ylimääräistä rahaa, eikä tiedä mitä sillä tekisi, eikä huvita rakentaa puutarhaa itse, se voi myös ostaa Etsystä, mistäpä muualtakaan. :)

Asioita joista pidän: Rättikattoinen Renault

Yläasteen ranskankirjamme kuvituksena oli hassunkurisia ranskalaista elämää kuvaavia piirroksia. Erityisesti työkirjassa toistui useita kertoja kuva tällaisesta Renaultista, konka katto oli kääritty rullalle taakse. Olin huono ranskassa ja kun en jaksanut seurata tunneilla, jäljentelin kuvaa vihkoon ja työkirjan sivuille lukemattomia kertoja. Sitä myötä rellun muodot syöpyivät tajuntaan.

Ehkä juuri tämän muiston vuoksi tunnen salaista rakkautta rättikattoisiin relluihin. Ja jos joku auto pitäisi ostaa, ostaisin tunnesyistä sellaisen. - Tiedän tiedän, eihän ranskalaisista autoista ole tosimiesten mielestä mihinkään. Jokin relluissa minua silti miellyttää. Ne ovat niin hupaisan näköisiä. Komiikka kuuluu niihin aivan yksiselitteisen olennaisesti.

Eihän tällaista autoa voi katsoa hymyilemättä. Varsinkin jos kuvittelee, että rättikattoiseen pikkurelluun on ahtautunut pitkäjalkainen viisihenkinen perhe sekä koira ja isoäiti. Eväskorit ja muut tykötarpeet on sidottu avonaiseen takaluukuun, josta vielä pistää ulos aurinkovarjo ja ja ajetaan hikisestä suurkaupungin helteestä rannalle.

Minun mielessäni tähän ajatukseen yhdistyy syystä tai toisesta myös Jacques Tatin maailma, erityisesti Riemuloma Rivieralla -elokuva (suomenkielinen käännös on väärä, mutta minusta mitä mainioin - riemuloma tosiaankin :D) Rellulla ajetaan tietysti vauhdikkaasti, kuin nopeutetussa filmissä, ihan liian kovaa. Tehdään nopeita ohjausliikkeitä, väistellään jalankulkijoita ja taustalla soi hassunkurinen veijarimusiikki.

Tässä pätkä Tatin Trafic -elokuvasta; rellukuski on aika puhutteleva. Heh!:

Elämä on kivaa!

Tässä on postikorttiprojektini ensimmäinen puhtaasti virtuaalinen tervehdys. Lähetän sen ilahdutukseksi Rakkauden viidakkokirjan Oliverille.

Kortti on ihan tajuttomasti myöhässä, muistan suunnitelleeni sen lähettämistä jo helmikuussa. Sitten en ehtinyt, sitten en löytänyt sopivaa kuvaa, sitten unohdin asian ja tässä se vihdoin on, kun huhtikuu on jo lopuillaan.

Kortti voisi kai olla kauniimpikin, mutta sen viesti on nyt tässä tärkein: Elämä on kivaa!

Oliverilla on ollut vaikea kevät, voitte lukea siitä blogista. Se on minua kovasti pitkin matkaa surettanut. Epätoivo on aina kouraisee sydänalasta ilkeästi, vaikka sen kokijana olisikin ihminen, jota ei ole koskaan tavannut. Oliverin koettelemusten kohdalla minun on ollut syystä tai toisesta hyvin helppo samaistua. Tunnistan paljon itseäni Oliverin tavassa kokea asioita. Uskon, että meissä on ihmisinä jotakin perustavalla tavalla hyvin samankaltaista, vaikka emme ehkä sitä arkipäivässä tunnistaisikaan, samoille laidunmaille sattuessamme.

Toivotan siis tämän kortin myötä Oliverille uskoa siihen, että parempia aikoja kohti mennään. Tsemppiä!

Kortti on (taas) kotoisin isovanhempieni jäämistöstä. En tiedä kyseisistä kisoista sen enempää, mutta päivämäärän perusteella olen ollut tuolloin viittä vaille kuusi vuotias. :)

Nurkassa, yksin

Tämä on nyt vähän epäreilu kirjoitus. Pahoittelut jo etukäteen niille, joiden mielestä olen kiittämätön ja itsekäs. Olen nimittäin joutunut ihan mahdottoman ahdistuksen valtaan viime keskiviikona vakituiseksi muuttuneen työpaikkani vuoksi. Tuntuu, että olen ajautunut nurkkaan, eikä sieltä ole poispääsyä. Kuulostaako ylidramaattiselta? Ehkä se sitä onkin.

Kun runsas viikko sitten vihjasin, että muutoksia on tiedossa, viittasin paitsi tähän nyt toteutuneeseen työpaikkaan, myös erääseen toiseen, joka viime perjantaina meni sivu suun. Työpaikka olisi sijainnut Tukholmassa. Ei ihan lähellä, mutta vähän lähempänä poikaystävääni. Ainakin yksi sivuaskel oikeaan suuntaan. Huomasin olevani kielteisestä lopputuloksesta aivan äärettömän pettynyt. Lähdin töistä kotiin itkua nieleskellen. Viikonloppu kului itsesäälissä kieriskellessä.

Olen nyt viikon verran käynyt tätä juttua mielessä läpi ja yrittänyt selittää asiaa ja reaktiotani itselleni. Eihän paikka koskaan ollutkaan minun. Tiesin hyvin, että mahdollisuuteni ovat pienet. Loppuviimeksi tulos oli yhtä kaikki onnekas, onhan minulla nyt vakinainen työpaikka Suomessa. Miksi siis Suomeen jääminen tuntuu minusta vastenmieliseltä, en pysty iloitsemaan saamastani työpaikasta ja elämäni tuntuu ylipäätään olevan vailla suuntaa ja vain epämielekkäitä vaihtoehtoja täynnä? Parisuhteeni on tuomittu vääjäämättömään tuhoon ja samalla tuntuu myös, että olen osaamaton ja kykenemätön kaikessa siinä, mitä oikeasti haluaisinkin tehdä. Törmäilen siis seiniin kasvot nurkkaan päin käännettynä, enkä osaa pyörähtää ympäri ja suunnata ovelle. Arkijärjellä ajatellen ja kaikkien keskustelukumppaneideni mielestä (toistaiseksi), aika älytön asenne.

En ole vielä päässyt aivan loppuun saakka tässä. Pohdinta on kuitenkin tuonut pintaan muutaman ajatuksen: pelkään sitoutumista ja pysyvän ajattelu alkaa minua nopeasti ahdistaa. Olen ollut viimeisen viiden vuoden aikana, harjoittelupaikat mukaanlukien, 8 eri työpaikassa. Olen siis tottunut lähtemään ennen kuin juurrun. Ajatus pitkistä projekteista, oman työn pitkäjänteisestä suunnittelusta, työkavereihin ja työpaikan arvomaailmaan sitoutumisesta, sanalla sanoen - vakituisesta työpaikasta - ahdistaa minua suunnattomasti. Samalla olen luonut itselleni oman pelikentän lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoon, oman elämäntavan, joka mahdollistaa vastuun pakoilun ja antaa selityksen sille, miksi juurtuminen on kohdallani mahdotonta. Nyt tätä "turvapaikkaa" ei enää ole.

Tukholman mahdollisuuteen jäin koukkuun paitsi siitä syystä, että työ olisi ollut todella kiinnostava (ja Tukholmassa), myös siitä syystä, että sen kautta olisin voinut taas uudelleen aloittaa alusta - perustellusta syystä. Toinen maa olisi tuonut mieluisan etäännytyksen kaikkiin niihin ongelmiin, joita on lähi- ja ystäväpiirissäni sekä mahdollisuuden ostaa lisäaikaa parisuhteeni väistämättömiin ratkaisuihin. Olisin voinut vetäytyä kauemmas omista ristiriidoista ilman, että minun tarvitsee niitä ratkaista. Samalla uusi työ olisi pitänyt minut pitkään niin kiireisenä, että ei olisi syntynyt tarvetta pysähtyä ajattelemaan oman tulevaisuuden suuntaa pitkään pitkään aikaan. Minun ei olisi myöskään tarvinnut käsitellä yksinäisyyttäni ja pelkojani, koska muuton jälkeen ne olisi ollut helpompi selittää etäisyydellä ja uuden kaupungin aiheuttamalla vierauden tunteella. Ihana pakopaikka siis.

En tiedä mitä pitäisi tehdä. Välittömästi vakituisen työn saatuani suunnittelen yhtä jos toistakin mahdollista irtiottoa. Pois olisi päästävä. Niin sanoo sydän, mutta mitä sanoo järki... tällä hetkellä se on aivan sekaisin.

Kuva: Le Love

Twins!

Kävin äsken erään hyvän ystäväni kanssa lounaalla. Keskustelun avaukseksi hän kertoi odottavansa kaksosia! Parivaljakko syntyy syksyllä. Uskomatonta, upeaa! Tuttavapiiriini ei kuulu toista kaksosten äitiä, ei nykyistä, eikä tulevaa.

Tämä kyseinen ystäväni kuuluu tuttavapiirini järkeviin naisiin. Hän osaa elää elämäänsä tasaisesti ja hyvin, herkästi ja välittäen, mutta samalla välttäen sellaista päätöntä kanailua jota esimerkiksi itse harrastan. Hän selviää mistä vain, myös kaksosista. :)

Olen niin iloinen puolestaan!

Eyjafjöll

Islantilainen tulivuori on pakottanut minut viikonloppuleskeyteen. Ensin sulkeutui Kastrup, sitten Helsinki-Vantaa. Torstaina harmitti vietävästi, perjantai-aamuna asian jo hyväksyi. Luonnonmullistus on luonnonmullistus. Olisin vain toivonut, että se olisi tullut kohdalleni kaksi päivää myöhemmin, jotta olisin jäänyt jumiin Kööpenhaminaan, enkä tänne.

Jos olisimme onnistuneet näkemään tänä viikonloppuna, olisimme ehtineet nähdä ennätykselliset kolme kertaa huhtikuun aikana. Ostin nimittäin torstaina seuraavat lennot vapuksi. Ennätys jäi nyt rikkomatta.

Tavallaan minusta on kyllä hauskaakin, että juuri tämä ehkä absurdein mahdollinen force majeure sattui kohdalleni. "Tulivuoren purkaus piti rakastavaiset erossa toisistaan," kertoo tarina sitten kun olen vanha ja keinun keinutuolissa.

Tukholma - Vadstena - Linköping - Tukholma

Vielä kuvia pääsiäisestä. Ajoimme kiirastorstaina Tukholmasta pääsiäisretkelle Norköpingingin ja Vadstenan kautta Linköpingiin. Ja sitten taas seuraavana päivänä takaisin Tukholmaan. Olen viimeksi retkeillyt Ruotsissa melkein kehdeksan vuotta sitten. Silloin liftasin Tukholmasta Göteborgiin. Ajoimme osin samaa reittiä. Ohitimme muun muassa sellaisen huoltoaseman, jonka nurmikolla otimme aurinkoa. Nyt matka sujui paljon joutuisammin.

Kevät on ihana! Sää oli kirpeä ja kuulas. Aurinko paistoi, tuuli oli kylmä.

En muista koskaan käyneeni Vadstenassa. Se on pikkuriikkinen. Jos tiedätte minkälainen Naantali on niin olette lähellä. Kiersimme keskustan, kirkon, linnan ja poikaystäväni entisen kodin erään pikkuisen talon yläkerrassa.

Kävelykadulla oli auki eräs vanhan tavaran liike, jonka edessä olevaan suojelusenkelitauluun ihastuin. Se on vanha painokuva. On vaikea arvioida minkä ikäinen se on, ehkä 30-40-luvulta. Hinta oli 100 kruunua. Liikettä pitänyt vanha nainen oli poikaystävälleni tuttu kasvo. Vaihtoivat muutaman sanan.

Tässä on Vandstenan tuomiokirkko sisäpuolelta. Se oli karuudessaan todella vaikuttava ja hienostunut sekä sisä- että ulkopuolelta hyvin riisuttu ja kirjaimellisesti harmaa. Jonkinlainen pyhyyden ja nöyryyden tunnelma oli ilmeinen.

Tässä Norrköpingin pikkuisen torin pääsiäiskoristeet. Ruotsissa jostain syystä harrastetaan hartaasti pääsiäishöyheniä. Myös isomman Linköpingin keskustassa oli istutettuja puita koristeltu näillä. Joku kaupungin puistotyöntekijä oli nähnyt aivan uskomattoman vaivan. :)

Vadstenan linna Vätternin rannalla. Kaunis rakennus, puhutteleva maisema. Edessä aukeava järvi oli vielä jään peitossa.

Tässä me kävelemme vallihaudan reunaa takaisin kaupunkia kohti. Maasta oli lumi sulanut melkein kokonaan, mutta vesi vielä jäässä. Aurinko lämmitti selkää.

Linköpingissä vietin muutaman tunnin yksin tutustuen kaupunkiin. Monet kaupat olivat pitkäperjantainakin auki. Ne olivat maalanneet ikkunoihinsa kevättervehdyksiä, kuten: Glad Påsk! tai Det är vår! Iloista ja sympaattista.

Kävin DesignTorgetissa. Siellä oli kaikenlaista hassua, mitä ensinäkemältä on valmis ostamaan puhtaasta huvittuneisuudesta; kuten kuninkaallinen kihlapari -tatuointi, tissimuistipeli, hassut tiskirätit tai pissa- ja kakkapehmolelut. Hetken harkittuani en sitten kuitenkaan ostanut yhtikäs mitään. En kokenut tarpeelliseksi. Ehkä siksi, että ehdin kuluttaa naapurissa sievoisen summan BikBokin trikooriepuihin.

Tässä on Linköpingin St. Lars kyrka. Kaunis kirkko sisältä ja ulkoa. Vanhaan rakennukseen oli hassusti lisätti uutta, kuten moderni kalkkikivestä tehty alttaritaulu. Eteisessä oli vitriinissä Kustaa Vaasalle kuulunut raamattu. Mitenköhän se oli tähän kirkkoon kulkeutunut.
Kuva on otettu hetkeä ennen konsertin alkua, kun harjoitus parvella oli vielä käynnissä, eikä yleisöä oltu laskettu sisään. Valitettavasti en nauhoittanut musiikkia. Konsertti oli menestys.

Lauantaina menimme Tukholmassa elokuviin.
Tässä Tukholman metro, josta pidän. Se on niin karu, vähän rähjäinen.
3 min seuraavaan junaan.

Olin odottanut jo pitkään, että nään Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -toteutuksen. Vaikka olin kuullut varoituksia, olin kuitenkin pettynyt. Ei se oikein toiminut. Visuaalisesti toki hieno. Tässä kuvassa on kylläkin alkumainos eikä Liisa.

Ja tässä olemme me. Ensimmäistä kertaa kuvassa tässä blogissa. Heh! ;)

Missed connections #2

Tribeca Film Festival tuo ensiesitykseen dokumentin aiheesta "Missed Connections" (Ohjaaja/tuottaja onMary Robertson). Kyseessä on keskustelupalsta, jolla ihmiset etsivät toisia sellaisia, jotka ovat kadottaneet tai joita eivät ole koskaan tunteneetkaan, mutta jotka ovat jääneet tavalla tai toisella mieleen. Samaa materiaalia hyödyntää tämä ihana kuvittaja, josta kirjoitin talvipuolella.

Ihana teema; kaukorakkaus ja kaipaus jotain sellaista kohtaan, jota ei ole koskaan oikeasti ollut omassa elämässä, ja sitten aktiivinen toiminta, ilmoitus sen saavuttamiseksi. Dokumentissa on ilmeisesti myös sellaisia, jotka ovat ilmoituksen kautta löytäneet toisensa, avioituneet, perustaneet perheen. Ihanaa! Suhdetta, joka saa alkunsa tällaisesta kohtalonomaisesta yhteenkuuluvuudesta, osaa varmasti aivan erityisellä tavalla pitää arvossa.

Kuva: New York Times via youmissedme.com

Son of a Gun

Tämä on ollut tähän mennessä aika ihmeellinen viikko. Ja tämä päivä on ollut vielä ihmeellisempi.

Sain tänään elämäni ensimmäisen vakituisen työpaikan. Se on tavallaan aika kummallista. En oikein osaa suhtautua asiaan, en osaa iloita siten kuin pitäisi. Ehkä en oikein osaa käsittää tätä asiaa. Kaipa vaatii vähän sulattelua, että totun ajatukseen. Ehkä viikonloppuna sitten. Kieltämättä on aika vapautunut olo. Ei tarvitse elää epävarmuudessa. Monien suunnitelmien ehtona on ollut tämä asia. Nyt se on saavutettu, mutta mitä seuraavaksi. Mietitään.

Tästä oheisesta biisistä tulee mieleen se, kun ensimmäisen poikaystäväni kanssa istuimme Porvoon Bar Maryssa syksyllä -98 ja pelasimme shakkia ja pyysimme baarimikkoa soittamaan La'sin "There she goes" -biisin, josta poikaystäväni kovasti tykkäsi. Bar Maryssä oli loistava levyvalikoima ja toivoa sai. Olin myöhemmin kovasti mustasukkainen poikaystävälleni There she goes -biisin vuoksi, koska ajattelin, että sen sanat toivat mieleensä erään toisen tytön.

No yhtä kaikki, itsekin La'sta tykkäsin ja baarimikkokin soitti tuona iltana koko La's levyn, jossa oli myös tämä Son of a gun kappale. Kaipa hänkin piti bändistä ja sitten asiantuntevasti opasti, että miten kuuluu The La's lausua.

Se oli ainoa kerta, kun voitin poikaystäväni shakissa, ehkä jopa ainoa kun voitin ikinä ketään, koska olen aika huono ja keskittymiskyvytön. Voitto saattoi johtua ihan siitä, että hän oli poissa tolaltaan, kun aavisti lopun alkua suhteessa. Loppu sitten koittikin viikonlopun päätteeksi, mutta vuotta myöhemmin olimme taas yhdessä ja otimme kolme vuotta lisäaikaa. :)

Tämä biisi sytyttää edelleen. Siinä on sitä jotakin. Myös levyn kansi on yksi täydellisimpiä näkemiäni. Täydellisen mantelin muotoinen naisen silmä.

Että sellainen tarina.

Mobylette

Yksi tyylikkäimpiä menopelejä joita olen nähnyt on tämä ranskalaisen Motobecane -tehtaan valmistama Mobylette. Se tuli tuotantoon 1949. Niitä valmistettiin vuoteen 1981 mennessä 14 miljoonaa. Sitten Motobecane otti ja teki konkurssin. Polkupyörän ja mopedin yhdistelmä on varsin näppärän kokoinen - ja ennen kaikkea tyylikkään vauhdikas.


Olen keskimäärin aika laiska pyöräilijä. Tällä hetkellä en edes omista omaa pyörää, koska edellinen varastettiin ja lainassa on siskon oma. Tällainen Mobylette varmasti innostaisi minua enemmän, sillä olen vuosikausia haaveillut Vespasta tai muusta skootterista. Mobylettessa viehättää vielä erityisesti sen polkupyörämäinen muotoilu. Olisi myös hauska päästä kokeilemaan käytiin polkemisen mekaniikkaa. Mistähän näitä keräilyharvinaisuuksia vielä saisi?

Kevät!

Olen ollut koko kevätpuolen kovin laiska kirjoittamaan mistään kuulumisistani. Ehkä on ihan hyväkin merkki, että minulla ei ole ollut niin paljon valittamisen aihetta kuin aikaisemmin. Vaikka tunnelmat ovat vaihdelleet laidasta laitaan, on hidasta edistymistä kuitenkin tapahtunut.

T.S. Elliotko se sanoi, että huhtikuu on kuukausista julmin? Minun kohdallani ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Pidän huhtikuusta. Sen kalpeasta, ohuesta valosta ja jään alta paljastuvasta kellankukertavasta ruohosta. Ennen kaikkea pidän siitä, että katujen kuivuttua ne lakaistaan puhtaaksi hiekasta. Uusi alku.

Huhtikuu tuntuu myös paljon toiveikkaammalta kuin ikuisuudelta tuntuneet helmi- ja maaliskuut.

Ihanan pääsiäisen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista. Minulle on sattunut käänteitä erityisesti työrintamalla. Kaikenlaisia uuden alun avauksia on ollut ilmassa ja olen uskomattoman jännittynyt niistä. En uskalla vielä kertoa mitään, kun kaikki on täydellisen epävarmaa, kerron sitten jos jotain varmistuu. Mutta sen verran voin paljastaa, että ei tässä pitäisi huonoimmassakaan tapauksessa aivan hullusti käydä.

Seurustelurintama on taas niin voimissaan kuin kuvitella saattaa. Sanoinhan, että pääsiäinen oli ihana. Se oli! Kokonaista kuusi päivää. Meillä oli aivan uskomattoman hauskaa yhdessä. Nyt onneksi tapaamme jo parin päivän päästä uudelleen. Odotan jo kovasti.

Olemme vähän miettineet tämän suhteen jatkoa. On olemassa aika varmat tunnelmat siitä, että jotain täytyy tulevaisuudessa kehittää. Olisimme molemmat aika valmiita muutoksiin. Muuttoa sinne tai tänne täytyy pohtia vakavasti.

Kuvan kortin lähetin ihanalle perheelle Berliiniin. He ovat idoleitani siinä, miten ihmiset saavat elämänsä rullaamaan kaikenlaisiin etäisyyksiin, uraongelmiin ja ristiriitaisiin toiveisiin liittyviin vaikeuksiin kompastumatta. Toivoisin, että jonain päivänä saavuttaisin sellaista, mitä he ovat saavuttaneet.

Postikortin on sisareni tuonut Unkarista leiriltä, jonne hän matkasi ehkä n. 25 vuotta sitten. Jos joku tietää mitä kortissa lukee, kertokoon minullekin. En ole koskaan sitä selvittänyt, mutta iloiseksi kortti minut ainakin tekee. Toivottavasti teidätkin. Ihanaa huhtikuisen sunnuntain iltaa...

Djurgården IF vs. FC Brommapojkarna

Kuten etukäteen mainostin, pääsiäinen alkoi Tukholman vanhalla stadionilla, missä Djurgården kohtasi FC Brommapojkarnat. Otin muutaman kuvan, joten tässä tunnelmia.

Stadionilla oli aika mahtavaa, käynti oli ensimmäiseni. Rakennus on aivan uskomattoman hieno! Se on rakennettu 1912 Tukholman olympialaisiin, se on suojeltu, eikä turhia nykyaikaistuksia saa tehdä. Siksi edelleen puiset penkit ja katoksen puiset kannatinpylväät. Illan pimetessä ja sumun tihentyessä rakennus näytti ulkoapäin aivan kauhuelokuvan lavasteelta. Upea!

Vaikka peli kulki molemmilla joukkueilla aika vaivalloisesti ja päättyikin ikävystyttävästi 0-0, oli tunnelma katsomossa tosi tiheä. Kevään ensimmäinen peli. Vielä vähän liian kylmää pelata ulkona, mutta sää asettaa sekä pelaajien, että fanien sisun ja tahdonvoiman aika sopivaan testiin. Djurgårdenin kannattajat olivat äänekkäitä ja asianmukaisesti pukeutuneita oman joukkueen väreihin. Pelin aluksi laulettiin kannatuslaulu.
(Otteita sen sanoista mainoksessa.)

Täytyy sanoa, että en ole missään nähnyt niin tyylikkäitä faneja! Nuoret miehet pelissä olivat suoraan samasta muotista; rentoja, mutta tyylikkäitä tennareita ja hiustupsua myöten. Melkein kaikilla oli toisaalta myös Djurgårdenia päällä; siniraidallista, punakeltaisin höystein.
Poikaystäväni ei onnistunut löytämään fanihuivejaan (omistaa kuulemma niitä kaksi), mutta pisti Djurgården -paidan. Siellä se sitten lämmitti päällysvaatteiden alla. Niinpä.

Puoliajalla kaikki jonottivat stadionin ulkopuolella olutta ja hodareita. Ruotsissa makkara syödään aina sämpylän kanssa. Olen nyt oppinut sen. Kiinnostavaa oli myös se, että myytiin vain ykkösolutta. Alkoholia ei saa stadionilla tarjoilla.
Ilma oli kyllä jäähtynyt sakea sumun myötä niin paljon, että minun teki mieli pelkästään kuumaa juotavaa. Otimme kahvia.

Olinkin pelin jälkeen ehkä enemmän jäässä kuin koskaan. Paksumpi takki olisi tuskin siinä mitään auttanut. Sumu tunki vaatteiden alle ja kenkiin ja joka paikkaan. Kesti monta tuntia lämmetä, vaikka kävelimmekin pitkän matkaa takaisin päin saadaksemme veren kiertämään. Tykkään kovasti Tukholmasta. Siellä on tunnelmallista ja mielenkiintoista.

Asioita joista pidän: Punainen

Rakastan punaista juuri nyt. Se on vertaansa vailla oleva tehosteväri, mutta kuten esimerkiksi nämä kuvat todistavat, aivan omaa luokkaansa myös kokonaisuuksissa. Näissä Brad Goreski keikaroi Bossin puvussa. Haluaisin samanlaisen kirkkaanpunaisen puvun. Minusta se on äärettömän seksikäs. Herran asusteetkin ovat toki aivan fantastiset.


Käytän punaista tosi vähän. Mieleen tulee vaatekaapistani näin äkkiseltään vain yksi ainoa kirkaanpunainen mekko. Ja tietenkin pääsiäislomalla valmistunut massiivinen kaulaliina. :) (josta kuvia myöhemmin) Väri kyllä mielestäni sopii minulle hyvin - ainakin sen tietyt sävyt.


Minulla on pitkään ollut punainen muistikirja. Se on ainoa oikea, jonka nykyisin enää huolisin. Vahakantinen, kuminauhalla; pitää ne monet tärkeät paperit kurissa. Kun edellinen täyttyy, ostan uuden. Paljon muuta punaista en sitten mukanani kannakaan. Vaatteeni ovat lähes kauttaaltaan sinisiä, mustia ja harmaita. Niukka paletti. :) Hirveän harvoin kyllä edes nään kaupassa mitään punaista, mitä haluaisin ostaa. Se on aika harvinainen.

Kuvat: Stockholm Street Style

Ps: Kuljeskelin eilen keskustan Stockmanilla ja törmäsin samanlaiseen kirkkaanpunaiseen jakkupukuun Bossin osastolla. Hirvittävän kallis se tietenkin on, mutta ah, niin ihana. Sen käyttö esim. työtilaisuuksissa vaatisi kyllä melkoista pokkaa. :)