Pitkän kuivan kauden jälkeen savannilla sataa taas

Enkä varsinaisesti viittaa seksin puutteeseen, vaikka senkin kaltaista kuivaa kautta aika monissa lapsiperheissä podetaan. Viittaan siihen, että on ollut pitkään hiljaista, niin hiljaista, että blogin osoite ehti jopa lakata toimimasta. Mutta jos kirjoittelussa onkin ollut pitkä kuiva kausi, niin nyt sataa taas. Hoppas.

Naistenpäivä

Hyvää naistenpäivää naiset ja miehetkin!

Osin työni vuoksi, mutta myös ideologisista syistä kaikki perhevapaiden tasapuolisempaan jakautumiseen liittyvä on lähellä sydäntäni. Tämä ilmeisestikin Unionin tekemä kuva leviää tänään FaceBookissa. Se nauratti, mutta sillä on myös vakava, asiallinen puoli.

Lastenhoito ja kotityöt jakautuvat Suomessa edelleen niin epätasaisesti, että siitä on tasa-arvo kaukana. Epätasaisesta tilanteesta kärsivät paitsi naiset, myös miehet, jotka jäävät lastensa elämässä ikuisiksi sivustaseuraajiksi, kun lastenhoito on aina ja ikuisesti naisten työtä. Isien pitäisi jäädä kotiin paljon enemmän kuin nyt tekevät. Naiset käyttävät perhevapaista Suomessa jotensakin 99%. Aivan liikaa siis. Syy tähän tilanteeseen on epäilemättä yhtä paljon naisissa kuin miehissäkin. Roolit istuvat niin uskomattoman vahvassa, toisaalta usein naisilla on pienempi palkka, joten isän kotiinjääminen olisi taloudellisesti kannattamatonta. Mutta miten sitä naisen työuraa sitten luodaan, jos ollaan kotona maksimiaika ja miten isillä on aikaa tutustua lapsiinsa, jos he ovat lastenhoidossa vain äidin pikku apulaisia.

Meillä on nyt 2kk ja 2vko vanha vauva, joten itsekin on tullut mietittyä näitä juttuja viime aikoina tosi tarkkaan. Tällä hetkellä minä olen kotona vauvan kanssa, kun mies on töissä heinäkuun loppuun asti. Tarkoitus on, että minä menen kahdeksan kuukauden jälkeen takaisin töihin ja mies jää lopuksi vanhempainvapaakaudeksi kotiin ja pitää sen päätteeksi myös omat isyysvapaansa. Vauva menisi tämän suunnitelman mukaisesti päivähoitoon noin vuoden ikäisenä, jos muita järjestelyjä ei keksitä.  Näin toimitaan siis, jos miehen työllisyystilanne ei jotenkin oleellisesti vaadi muuta, eli jos hänelle ei freelancerina tule jotain todella upeaa työkeikkaa vastaan, jolloin kotiin jääminen ei onnistuisi. Meillä on mahdollisena lastenhoitoapuna myös mummi, joka on jo ilmoittautunut vapaaehtoiseksi hoitajaksi esim. kahtena-kolmena päivänä viikossa. Mummi on kuitenkin vain hätävara mikäli muita ratkaisuja ei saada skulaamaan.

Tekemämme plani on tulosta paitsi käytännöllisestä, myös ideologisesta valinnasta. Minulla on parempi palkka ja tarvitsemme tulojani, koska asuntolainaa olisi syytä lyhentää. Miehen työllisyystilanne on epävarmempi, hänellä ei välttämättä ole syksyllä töitä, mutta toisaalta saattaa tulla jokin hieno tilaisuuskin vastaan, joka muuttaa koko suunnitelman.

Olemme myös molemmat sitä mieltä, että on meitä molempia kohtaan reilua jos voimme olla kotona vauvan kanssa suunnilleen yhtä pitkät ajat. Vauva on niin loistava tyyppi, että meillä molemmilla pitäisi olla yhtä hyvä mahdollisuus tutustua häneen. Yleensähän arki-iltaisin töiden jälkeen on niin väsynyt, että ei juuri jaksa mitään kotiin tullessaan ja miehen työt pitävät hänet tällä hetkellä pois kotoa myös osan viikonlopuista. Vauvasta huomaa jo nyt, että kiintymyssuhde minuun on muodostunut vahvemmaksi, koska olen hänen kanssaan käytännössä koko ajan. Asetelmaa olisi kiva saada tasapuolisemmaksi niin isän, lapsen, kuin äidinkin vuoksi.

On myös hyvä, jos meillä molemmilla vanhemmilla on hetki aikaa olla pois työelämästä ja fiilistellä elämää kotona, huolehtia kodista ja lapsesta ja nauttia kiireettömistä päivistä. Vaikka päivät ovat täynnä toimintaa (pyykinpesua, ruuanlaittoa, vaipanvaihtoa, siivoamista, vaunulenkkejä, perhekahviloita), aikataulun saa päättää pitkälti itse, joten stressiä ei ole samaan tapaan kuin työelämässä.

Tällä hetkellä huomaan nimittäin, että ymmärrys siitä, mitä toisen mielessä liikuu ja mistä syystä ollaan väsyneitä, on meillä molemmilla heikentynyt. Arki on meille niin erilaista nyt kun toinen on koko ajan kotona ja toinen käytännössä suurimman osan aikaa töissä. Tasaisempi kotona olo varmaan kantaa aika pitkälle tulevaisuudessa myös parempana parisuhteena, kun molempien ymmärrys kehittyy.  Tai näin ainakin uskon.

Boob

Ai mitä kuuluu tänään. No imetystä kuuluu ja verkkoshoppailua. Teen sitä samaa, kuin ilmeisesti kaikki muutkin kotona olevat pienten vauvojen äidit tekevät kun pakkasta on enemmän kuin -10.  Surffaan netissä ja ostan vaatteita itselle ja vauvalle. Itselle tehdyt ostokset voi kiteyttää tällä hetkellä yhteen sanaan: Boob.
Asiaan vihkiytymättömille selvennykseksi, että kyseessä on ruotsalainen merkki, joka tekee vaatteita imettäville ja raskaanaoleville. Tilasin kaksi imetyspaitaa ennen vauvan syntymää ja ne olivat Boobin. Olen ollut niin tyytyväinen sekä mallin toimivuuteen että laatuun, että nyt en edes harkinnut ostavani muuta. Boobin malli sopii tyyliini, koko on sopiva ja värit ovat pysyneet tuhannessa pesussa täydellisesti.

Ennen vauvan syntymää ajattelin, että en viitsi ostaa uutta garderoobia, vaan käytän omia vaatteitani, niitä joita pystyn. Rauskausaikana tämä sujui hyvin. Omat vanhat vaatteet, tunikat ja joustavat mekot menivät päälle ihan loppuun saakka. Ostin koko raskausaikana vain parit äitiyshousut työkäyttöön.

Nyt imetyksen myötä olen sitä mieltä, että oma imetykseni sujuu helpoimmin imetyspaidassa. Tavalliset paidat joko paljastavat liikaa tai ovat hankalia avata, kun vauva on nälkäinen ja rinta pitäisi saada esiin äkkiä. Boob on siis säästänyt sekä minun että vauvan hermoja merkittävästi. Ainoa ongelmani on ollut se, että koska Boobit ovat niin käteviä, käytän niitä koko ajan, ja siksi ne ovat jatkuvasti pesussa. Lisää siis tarvittiin. Tänään ostoskoriin sujahti myös kesän tarpeiksi toppeja ja t-paitoja. paljon muuta ei sitten varmaan tule shoppailtuakaan, koska imetys jatkunee yli kesän.

Kaalilaatikkoa

Kaali on yksi suosikkivihanneksistani. Se on herkullista, äärimmäisen halpaa, säilyy tuoreena läpi talven, joten todellista sesonkiruokaa ja äärettömän terveellistä. Kaalissa on muistaakseni C-vitamiinia enemmän kuin appelsiinissa.

Ja ei - kaali ei mielestäni haise kypsyessään pahalle, vaan herkulliselle kypsyvälle kaalille. Suosikkikaaliruokani on kaalilaatikko, joka on äärimmäisen yksinkertainen valmistaa. Kaalia, jauhelihaa, sipulia ja puuroriisiä, vähän mausteita, uuniin hiljakseen kypsymään - ja avot!

Nämä kuvat ovat viime syksyltä vanhasta keittiöstä. Siirryin raskauden myötä aivan uuteen lukuun elämässäni, kun opettelin laittamaan ruokaa ihan vain itselleni ja syömään säännöllisesti. Kumpikaan ei ole aikaisemmassa elämässä oikein ottanut onnistuakseen, vaan olen enimmän aikuisikääni syönyt milloin sattuu ja mitä sattuu ja näin jälkeenpäin ajateltuna ihan liian pieniä määriä. Nyt oli ihan pakko murtaa rutiini ja lopulta siinä onnistuinkin.

Nyt kun olen huolehtinut säännöllisestä ja monipuolisesta syömisestä jo pidempään, huomaan miten suuri vaikutus sillä on ollut jaksamiseeni. Jopa viimeisilläni raskaana tunsin olevani elämäni kunnossa.

Hyvää ystävänpäivää!

Hyvää ystävänpäivää ystävät. Tänä vuonna en lähettänyt rakkaalleni ystävänpäivätervehdystä. Sainkin itselleni ihan oman, oman kullan omin käsin tekemän tervehdyksen, joka vielä maistuikin mainiolta. Love you too...

Hvalreki - Dead whale

Viimeinen pysähdys Snæfellsnesissa. Tien varressa kyltti, jossa luki Hvalreki - Dead whale. Teksti ei tarkoittanut kyltin taakse oikaissutta väsynyttä pyöräilijää vaan ihan oikeaa valasta.

Se oli ilmeisesti ajautunut rantaan, mutta en tiedä oliko rantaan joutuminen kuolinsyy vai oliko valas kuollut jo aiemmin. Pahoittelut herkimmille. Vähän hävetti rynnätä rannalle kuvaamaan kuollutta luontokappaletta, mutta uteliaisuus voitti.

En ole koskaan nähnyt valasta - en elävää enkä kuollutta - yhtä läheltä. Enkä varmaan tule näkemään.
Paikallisten luonto-oppaiden mukaan valas oli ehtinyt olla rannalla jo toista viikkoa ja haju oli sen mukainen. Kuvitelkaa mädäntyvä liha ja kertokaa se tuhannella.

Paikka johon valas oli päätynyt, oli mitä uskomattomin: viivasuora horisontti, tyyni vesi, johon pilvien muodostelmat heijastuivat, rannassa ja rantavedessä mustia laavamurikoita. Paikan autiudessa oli jotain todella tarunhohtoista. Tunsin olevani Taru Sormusten Herrasta elokuvassa. Tosin valaasta nouseva löyhkä piti aika tiukasti kiinni todellisuudessa.

Maailman laidalla

 

 

Myös nämä kuvat ovat Snæfellsnesista. Monen monta kuvaa aivan samasta paikasta, tiedän. En kuitenkaan malttanut jättää melkein mitään pois, rakastuin tähän maisemaan niin paljon, että jokainen kuva on tärkeä. En osaa oikein kuvailla miten paljon tällainen jyrkkä rantatörmä ja tyhjä autiuteen avautuva horisontti minua puhuttelivat. Tällaisessa paikassa tulee uskomaton tyhjyyden ja pienuuden tunne. Maailma on niin suuri ja niin uskomattoman kaunis. Mitä siihen voi enää pieni mitätön ihminen sanoa tai tehdä. Voi vain hämmästellä ja antaa paikan pyhyyden sulaa sieluunsa.

Maailman laidalla ollaan olemassaolon perimmäisten kysymysten äärellä. Ajattelen suurella kunnioituksella niitä ensimmäisiä islantilaisia, jotka työnsivät veneensä vesille edessä avautuvaa autiutta pelkäämättä ja purjehtivat niin pitkälle kuin merta riitti. Jotain hyvin hyvin erikoislaatuista heissä on ollut. Positiivista periksiantamattomuutta kai, optimismia ja rohkeutta tuntemattoman edessä.

Snæfellsnesin lintukalliolla

Kivi voi vulkaanisessa maassa muodostua niin kovin moneen muotoon. Erityisesti jos laava valuu veteen. Tässä paikassa laavaa oli sekä terävinä liuskamaisina kallioina, joiden kolojen asukkeina tuhannet lokit viihtyivät, että rannassa meren täydellisen pyöreiksi hiomina isoina ja pieninä kivinä. Seassa oli sekä aivan valkoisia, että pikimustia murikoita. Geologi olisi epäilemättä voinut valottaa meille mistä oikein oli kyse. Lokkien lakkaamaton kirkuna sai minut tuntemaan oloni tunkeilijaksi. Vaikka kuvailimme kunnioittavan matkan päästä, tuntui silti siltä että olemme nyt toisten pesimäpuuhien tiellä.

Keräsimme rannalta taskuihin mukaan kiviä ja nyt ne koristavat kukkaruukkujani. Kivet ovat paras ja kaunein tuliainen ikinä.

Maailman paras kalakeitto

 

Snaefellsnäsin kärjessä, rantatörmän suojissa sijaitsi mitä ihanin pieni talo, jossa kahvila. Matkaopas kehui, että sieltä löytyy Islannin paras kalakeitto, vai lieneekö ollut jopa koko maailman paras. Parhauksista en tiedä, mutta hyvää se oli. Huonoa en kyllä Islannissa maistanutkaan. Osaavat valmistaa nuo merenelävät, niin keitoksi, kuin muiksikin ruokalajeiksi.

Pikku kahvila oli fantastinen. Sisältä sisustettu kuin mummon mökki, ulkona aurinkoinen terassi ja ruokalista miellyttävän yksinkertainen. Jälkiruuaksi löytyi ihania kakkuja. Kaikki tarjoiltiin sekalaisista isoäidin ruusuastioista. Sympaattisuuden huipentuma.

Paikka olisi ollut mieleenpainuva jo ilman maisemaakin. Aava Atlantti oli siinä aivan edessä. Aurinko paistoi, oli Islantilaisittain helteistä (+20). Ajan olisi voinut pysäyttää siihen paikkaan, jos ei olisi ollut viikon lomalla ja takaraivossa pakonomainen tarve nähdä niin paljon kuin mahdollista - eli suorittaa koko ihana Snaefallsnäs yhdessä päivässä.

Snaefellsnes

 

 

Muutama kuva Snaefellsnesin niemestä Islannin länsirannikolta. Fantastinen paikka, jossa muutaman kilometrin ajettuaan päätyi taas uuteen, pinnanmuodoltaan, kasvistoltaan ja maisemaltaan aivan erilaiseen paikkaan. Kun vielä sää vaihteli yhden päivän aikana hurjasta tuulesta ja sateesta yli 20 asteen kesäiseen (Islannin mittakaavassa hurjaan) lämpöön, oli turistilla ihmettelemistä. Yhteen päivään mahtui niin monenlaisia näkyjä, tunnelmia ja emootioita, että niitä oli jopa vaikea sulattaa. Reykjavikiin palatessa olimme rättiväsyneitä.

Kuvatkin on pakko laittaa tänne useammassa erässä, lisää seuraa.  

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sn%C3%A6fellsnes

Syyspäivän ilta

Ulkona on ihan vihonviimeinen myrsky. Voi olla vain tyytyväinen, että ei tarvitse lähteä mihinkään ja kotiinkin ehdin kuivana ennen kuin sade alkoi.

Olen tänään tehnyt harjoituksia Kelan sivuilla. Hain äitiyspäivärahaa ja vanhempainrahaa. Ei ollut ihan yksinkertainen temppu, koska vapaiden optimointi vaatii melkoista suunnittelua. En tiedä päädyinkö nyt ihan parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mutta tehty on, ainakin toistaiseksi.

Tällaisten byrokraattisten prosessien kautta konkretisoituu koko elämäntilanne. Ymmärtää paremmin, mitä ensi vuonna oikein tapahtuu. Näillä näkymin olen kotona ainakin heinäkuun loppuun asti. On toki mahdollista, että vielä paljon sitä pidempään, mutta tämän tiedon kanssa elän toistaiseksi.

Ystäväni jakoi tänään tämän Silvio bandin kappaleen. Sen nimi Annoying Thoughts on aika hyvä, koska kappale sinänsä jo oli minusta aika "annoying". Jotain hauskaakin siinä silti oli. Vetoavaa. Syyspäivän iltaan hyvin sopivaa.


Minua vähän huvitti, sillä bändin nimi Silvio toi mieleen aivan toisen Silvion. Tutumman ja rakkaan. Kesällä 1997 ostin Havannasta Silvio Rodriguezin levyn, jossa oli myös tämä kappale. En voi kuunnella sitä tuntematta jotain kummallista haikeutta. Kaikki siihen liittyvät muistot ovat himmenneet vuosien varrella, mutta musiikki koskettaa jotain syvällä tunnemuistissa olevia fiiliksiä ja ei sitä voi kuunnella herkistymättä.

Geysir

Matkustimme ystäväni kanssa heinäkuussa viikoksi Islantiin. Se oli hämmentävä kokemus. Ehkä erityisesti siksi, että olin aina halunnut matkustaa sinne ja nyt tartuin tilaisuuteen. Káikkien odotusten täyteisten vuosien jälkeen oli kummallista yht'äkkiä olla paikan päällä Islannissa, josta olin pitkään haaveillut.

Matkassa kohtasivat siis suuret odotukset ja vankat käsitykset siitä, mitä odottaa, sekä perillä koettu hämmennys siitä, miten erilainen paikka Islanti kuitenkin oli kuin olin ennakkoon ajatellut. Se ei vastannut odotuksia, vaan oli jotain aivan omanlaistaan. Ihan todella uniikki ja kuitenkin suloisella tavalla tutun oloinen. Tuntui kuin olisin tullut tuttuun paikkaan, omalle mukavuusalueelle. En ole montakaan kertaa matkustaessani kokenut vastaavaa tunnetta, mutta uskokaa tai älkää, se oli erittäin miellyttävä.

Nämä kuvat otin ensimmäisenä päivänä Islannissa. Vuokrasimme Reykjavikista auton ja ajoimme kultaisen kierroksen. Päivä oli hieno johdatus siihen, mitä Islannilla voi olla parhaimmillaan tarjota. Pienten välimatkojen päähän on sijoittunut niin monta ihmeellistä paikkaa, että yksikin niistä olisi vaatinut hitaampaa sulattelua. Nämä kuvat ovat paikasta, josta Geysirit ovat saaneet nimensä. Kuumia vesisuihkuja on Islannissa muuallakin, mutta se suurin ja kuuluisin (nyt jo lähes hiljentynyt) on nimeltään Geysir. Alueella oli useita kuumia lähteitä, jotka purkautuivat tai pulputtivat hiljakseen. Kaikissa vesi kiehuvan kuumaa, mikä aikaansaa purkauksenkin.

Prinsessa Ukok palaa kotiin

Törmäsin ihanaan tekstiin. :) Artikkeli lehdessä nimeltä Siberian Times kertoo miten 2500 vuotta vanha Siperian ikiroudassa säilynyt naisen muumio palaa kotiseudulleen kiertoelämän jälkeen. Muumio siis asetetaan lähiaikoina esille uuteen museoon, joka on valmistumassa löytöpaikalle.

Muumio on ristitty prinsessa Ukokiksi ja siitä tekee erityisen paitse erinomainen kyky kestää aikaa, myös vartaloa koristavat muinaiset tatuoinnit. Uskomattoman kauniita ja taidokkaita!

Myös Ukokin rinnalla lepäävillä soturimiehillä on vastaavat koristukset hyvin säilyneessä ihossaan. Vaikka en ole tatuointityyppiä, niin jotain tällaista ottaisin, jos ihoani haluaisin koristella.

Ukok ja kumppanit herättävät mielikuvituksen ja olisi ihana tietää enemmän. Minkälaista elämää tundralla vietettiin 2500 vuotta sitten, elivätkö he löytöpaikalla vai olivatko matkalla jonnekin, mitä tarinaa tatuoinnit kertovat?

Islanti kutsuu

Tänään lähdetään ystävän kanssa tarujen saarelle. Pannaan vähän unelmia toteen ennen kuin elämä loppuu. Lähtö koittaa nyt. See ya!

Kuulumisia, uutisia, salaisuuksia

En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut blogia heinäkuussa. Olen aina ollut lomilla kiireinen, reissussa, netin ulottumattomissa tai muuten vain internetpaastolla. Nyt on käynyt päin vastoin, heinäkuussa onkin yhtäkkiä aikaa. Vaikka olen lomalla, olen Suomessa. Lisäksi olen kavereiden ulottumattomissa (ei yhtään tuttavaa lähitienoilla), vieraalla paikkakunnalla (Savonlinna), eikä sääkään juuri tänään suosi kesärientoja saati uusien tuttavuuksien solmimista (sataa kuin Esterin hanurista). Siispä on pitkästä aikaa sekä aikaa että halua kirjoittaa blogia. Ja se on ihan hyvä, sillä nyt on ihan aidosti jotain kerrottavaa.
  
Maaliskuun jälkeen on tapahtunut vaikka mitä. Siis ihan oikeasti on! :)
Nyt on muutosta ilmassa. Huhtikuun puolivälissä palasin nimittäin Jordaniasta ja toin palatessani, jos ei nyt matkatuliaisen, niin kuitenkin yllättävän uutisen. Se oli tietoisuus siitä, että seuraava sukupolvi on idullaan. Matkan jälkeen siis varmistui asia, jota jo matkan aikana vähän uumoilin: että vauva tulee tähän meidän hajatalouteen.

Yllättävä, suuri ja hämmentävä uutinen siis.
Olen ollut alkuvaiheen ajan aika hissun kissun asiasta ja jakanut salaisuuden melko hitaasti ja valikoivasti kavereiden ja perheenjäsenten kanssa. Nyt eletään jo neljättä kuukautta ja raskaus alkaa hiukan näkyä, samoin enemmistö lähimmistä ystävistä, perheestä ja osin myös tuttavista alkaa olla tietoisia meidän tulevasta elämänmuutoksesta. Alan myös itse pikkuhiljaa tottua siihen, että olen raskaana. Ajatukseen lapsesta ja vanhemmuudesta en ole vielä tokikaan tottunut, saati valmistautunut. Kuten eräs tuntemani viisas nainen sanoi, on hyvä että luonto on ajatellut tämän yhdeksän kuukauden mittaisen valmistautumisvaiheen lisääntyvän ihmisyksilön puolesta. Jos odotus kestäisi kaksi viikkoa, voisi moni pallero tulla unohdetuksi pusikkoon, kuin jäniksenpoikanen ikään. Yhdeksässä kuukaudessa ajatukseen jälkeläisestä ehtii siis tottua ja valmistautua ja sitoutua, niin on ainakin tarkoitettu.

Raskauden myötä on moni asia päässä tuntunut loksahtavan paikoilleen. Moni sellainen juttu jota olemme vääntäneet viimeiset kolme ja puoli vuotta (koko yhdessäolomme ajan) on joko menettänyt merkityksensä tai asettunut ihan itsellään. Enemmän toki, kuin todellisista asioiden ratkeamisista, on kyse siitä, että nyt kun jotain todella odottamatonta ja suurta tapahtuu, tuntuu siltä, että kaikki pienemmät asiat tulevat ratkeamaan väkisinkin omalla painollaan. Ne siis laimenevat ja muuttuvat vähemmän tärkeiksi, siirtyvät pois ajattelun fokuksesta. Kysymykset asuinpaikasta, työstä, parisuhteen tulevaisuudesta ovat siirtyneet päivän polttavista aiheista sellaiseen "järjestyvät ajallaan" -asioiden koriin tai vaihtoehtoisesti "tässähän tämä tuli jo samalla päätettyä" -koriin.

Toisaalta raskauden myötä myös monenlaiset vähän typerätkin huolet valtaavat mielen ainakin ajoittain. Jos tähän asti olen opetellut elämään täydellisessä itsenäisyydessä, jossa ei juuri tarvitse vastata toiselle arkipäivän päätöksistä tai tavasta järjestää oma elämä - ihan vain siitä käytännön syystä, että asumme eri maissa, joudunkin nyt tottuttelemaan ajatukseen, että ei ole vain yksi minä ja toinen minä, vaan me, jonka pitäisi toimia yksikkönä ja suunnitella myös yhdessä tulevaisuutta. Se on haastavaa ja tulee vielä aiheuttamaan monta ristiriitaa ennen ja jälkeen lapsen syntymän, mutta tällä erää yritän pysytellä rauhallisena ja luottavaisena muutoksen edessä.

Kuva: Etsy

Flight of the Fireflies

Ruotsalainen tulikärpäspeli on meditatiivisinta mitä olen nähnyt pitkään aikaan. Valopisteitä keräillään utuisen musiikin säestämänä pitkin Tukholman lähiöitä, ratapihoja ja joutomaita. Visuaalisuus on hillittyä, mutta vangitsevaa. Aito ympäristö antaa unenomaiseen tunnelmaan särmää.

Ei tämä peli ehkä kaikkiin mielentiloihin sovi, mutta tyyneen rentoutumiseen, hiljaiseen iltaan, ennen nukkumaanmenoa. Omaperäistä, rohkeaa, hauskaa - tämä peli sai minusta ystävän.

Kiinnostuneille: Analyysiä pelistä Gomorron Sverige -ohjelmassa, kohdassa 4:40.

Ikävä kesää!

Viljapelto on kuvattu Drotningholmissa Tukholman liepeillä heinä-elokuun taitteessa 2010. Takana oli ihana loma. Paljon lämpöä, paljon hauskuutta, paljon hyviä seikkailuja.

Kuvat saavat ikävöimään kesää. Aurinkoa, lämpöä ja vähiä vaatteita. Olen kyllästynyt kerrospukeutumiseen, enkä keksi aamuisin mitään päällepantavaa. Iho on koetuksella, mikään kosteutus ei tunnu riittävän.
Ehkä vieläkin enemmän kaipaan vapautta. Tulemista ja menemistä oman inspiraation mukaan.
Ja vasta viimeksi kirjoitin pitäväni talvesta.
Tänään on  karkauspäivä, 29.2. En kosinut, enkä kosi, vaikka vielä olisi tunti Tanskan aikaa jäljellä, 15 minuuttia kotimaista. Tämä on muuten blogin 301 kirjoitus. Onpa näitä kertynyt.

Bukarest talvella

Nämä kuvat ovat jonkun salaperäisen valokuvaajan 1960-luvun lopulla Bukarestissa kuvaamia. Varmuudella tiedän vain, että kuvaaja on romanialainen. Nämä ovat minusta aivan valtavan hienoja. Haluaisin välittömästi matkustaa Romaniaan ja nähdä miten joukkoliikenne tänä talvena sujuu.

Kuvien tunnelma on niin samanlainen kuin Helsingissä viime viikkoina, vaikka täällä ihmisiä ei ole olekaan yhtä paljon, eikä heitä oteta liikennevälineisiin yhtä aikaa yhtä paljon. Lumen määrä aiheuttaa kaikessa poikkeustilan, asioiden ei voi olettaa toimivan samoin kuin normaalisti. Helsingin keskustan kadut muuttuvat perunapelloiksi, jalkakäytävät ovat parhaimmillaan olleet niin lumivallien tukkimia, että olen kahlannut polvea myöten lumessa.

Kaikkihan eivät täällä todellakaan auraa jalkakäytäviä - asian todistaa Helsingin maistraatin edessä oleva pätkä, jota ei aurattu kokonaiseen viikkoon. En valita siitä syystä, että poikkeustila tuo arkeeni tietyllä tavalla pikantin lisän. Luonto on se joka loppupeleissä määrää, niin pääkaupugissa kuin keskellä korpeakin. Ja minä pidän talvesta!